Avoin kirje YLE:lle

Katselin pitkästä aikaa Yle kakkosen ohjelmaa ”Noin viikon uutiset”. Koska olen ns. tuulivoimapakolainen, en voinut välttyä ajatukselta, että ohjelman vetäjä pilkkasi meitä todella sairastuneita ihmisiä, vaikka pilkka luultavasti olikin koetettu suunnata perussuomalaisten Matti Putkoseen ja ylipäätään perussuomalaisiin.

  Kuva: http://hannuaro1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/205792-viranomaiskontrolli-pettaa-tuulivoimabisneksessa

 

Ylen tehtävä ei voi kuitenkaan olla minkään ihmisryhmän tai poliittisen ryhmittymän pilkkaaminen eikä heidän mielipiteiden vähättely.  Ylen pitäisi luopua huumoriohjelmista, jos ohjelmista ei saada hauskoja muutoin kun ihmisiä pilkkaamalla.

”Näin se vaan koetaan”, oli juontajan ivallinen kommentti silloin tällöin.  No näinhän se oikeasti on… näin se koetaan.  Koska olen myös henkilökohtaisesti kokenut nuo sairauden todelliset oireet, tuntui leikinlasku niiden kustannuksella todella kornilta.  Tuulivoiman aiheuttamat sairaudet ovat varmasti yhtä todellisia kuin se sotilaiden nälkä, josta joku sotamies Tuntemattomassa sotilaassa totesi: ” Jos menet valittamaan herroille, että sinulla on nälkä, niin lyövät eteen sellaiset rätingit, joissa todistetaan, että sinun ei voi olla nälkä.”

Käviköhän niin, että kivetkin alkoivat tippua vasta sen jälkeen kun Isak Newton keksi gravitaatiolain.

Tuon edellä olevan kirjeen aion siis lähettää Yle:n johdolle, sillä YLE on mielestäni sen luokan mielipidevaikuttaja, että sen tulisi olla toimissaan vastuuntuntoinen ilman minäänsuuntaista poliittista väritystä tai ihmisiin kohdistunutta pilkallista asennetta.

Lukijoilleni on kai ajat sitten tullut selväksi, että en ole ”kepulainen”, mutta en silti voi hyväksyä Juha Sipilään kohdistunutta ivailua.  On totta, että jonkin verran tuo satiiri on kohdistunut moneen muuhunkin puolueeseen. Vanha ”tukkimiehen kirjanpito” kuitenkin osoittaa, että ihan tasapuolista tuo ”pilailu” ei ole, vaan siitä voidaan helpostikin päätellä itse kunkin toimittajan tai juontajan poliittinen kanta.

Kyllä minä toivoisin, että näin ei olisi.

Olen ehkä liian tosikko nauraakseni jollekin Uuno Turhapurolle tai suomalaisten ”pieruhuumorille”, mutta en vain hyväksy myöskään poliittista satiiria, jossa jostakin ryhmittymästä koetetaan tehdä pellejä. 

Olen vilpitön brittihuumorin ystävä.  Mielestäni britit ovat havainneet, että ihmisiä voidaan hauskuuttaa hyvinkin epäpoliittisesti yli puoluerajojen. Ihan välttämätöntä ei ole myöskään mummojen potkiminen.