Aforismi-Ahti

Kuulun suureen kansainväliseen yhteisöön, jossa kavereillani on monenlaisia lempinimiä. ”Aivan kuin amerikkalaisilla mafiosoilla", totesi kerran eräs yhteisöön kuulumaton ystäväni, jolle aina joskus kerroin jotain sopivaksi katsomaani. Tietenkään kysymys ei ole mafisioista eikä muutenkaan epämääräisestä aineksesta, pikemminkin päinvastoin.

Kun on suuri yhteisö, siinä on paljon porukkaa, ja kun on paljon porukkaa, on myös paljon samannimisiä. Jotta nämä nimet erottuisivat toisitaan, syntyy lisänimiä, joista jotkut liittyvät ammattiin, jotkut harrastuksiin tai vaikkapa puhetapaan. Niinpä Meinaan-Veikko sai nimensä siitä, että sisällytti puheeseensa usein sanan ”meinaan” - vaikka ei mitään meinannutkaan. Rubiini-Topi oli taas kultakauppias ja Insinööri-Arska insinööri. Joskus lisänimillä haluttiin vain muutoin erottaa saman nimiset toisistaan, ilman sidonnaisuutta mihinkään. Oli Pikku-Mirkku ja Iso-Mirkku, vaikka kyse oli varsin tavallisen kokoisista naisista. Ehkä hieman eriikäisiä, niin kuin ihmiset enimmäkseen.

Aforismi-Ahti oli hyvin huumorintajuinen ja mukava kaveri, joka kuitenkin usein muistutti kaveripiiriä totuuksilla, joita viljeli normaalin puheensa lomassa. Nämä aforismien omaiset ajatukset pulppusivat syvältä kokemuksesta, ja ainakin minä koin ne hyvin opettavaisina. Ehkä ne eivät olleet suorastaan minkään kirkkokunnan opeista, mutta hyvin olisivat voineet olla uskonnollisia lausahduksia.

Olen usein sanonut, että valheelle olen vihainen, mutta en juurikaan rehellisyyttä painota. Siihen on olemassa kaksi syytä. Joku suurmies on joskus sanonut: ”Rehellisyydestä puhuvat eniten ne, joille rehellisyys on vieras asia.” Toinen syy tulee noista Aforismi-Ahdin oivalluksista, kun puhuttiin rehellisyydestä yleensä. Olisinkohan halunnut markkinoida omaa rehellisyyttäni, kun Ahti sai aiheen todeta: ”Ei Ari... emme me ole rehellisiä, me vain pyrimme siihen.” Näinhän se todella on. Minä samoin kun moni muukin tämän yhteisön jäsenistä siihen todella pyrkii, mutta ehkä se ei likikään aina onnistu.

Tilastot kertovat sen ihmeellisen asian, että päivän aikana keskivertoihminen valehtelee keskimäärin 50 kertaa. Uskomattomaltahan se tuntuu, mutta kun ajattelen näitä ns. valkoisia valheita, niin ei kai se mahdotonta ole. Muistelen itsekin näitä lapissaoloaikojani, kun taloissa tarjottiin suolalla höystettyä kahvia. Ei se oikein minun makuhermojani kutkuttanut, niin sanoin, että ”kiitos ei, olen juuri juonut”. Totuus oli, että en ollut maistanut kupillistakaan ja pian poikkesinkin johonkin kuppilaan kahville, mutta kun en halunnut loukata ystävällisiä lappilaisia. Näinhän se ihmisen elämä menee. ”Moni on kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.”

 

Olen kyllä tuntenut jonkinlaista tarvetta yhteisten asioiden hoitoon, mutta en erikoista vetoa ole politiikkaan sinänsä tuntenut. Sen verran olen mukana ollut, voidakseni todeta, että kyllä se todella likaista peliä on.

”Politiikka on sellaista peliä, että mitä enemmän valehtelet, sen paremmin menestyt” oli eräs Aforismi-Ahdin viisauksista, ja kun nyt hieman olen siihenkin tullut työnnetyksi, voin vain todeta, että suuri totuus tuohonkin sisältyy.

Nämä nimet ja ihmiset, joita tässä olen tullut maininneeksi, ovat todella olleet olemassa, mutta nyt jo kaikki kuolleet, Mirkkuja lukuun ottamatta. Rauha heidän sielulleen. Kyllä minä tuota entistä kirkonpalvelijaa Ahtia joskus kaipaan. Oli piristävä poikkeus tässä valheellisessa twittereiden ja facebookien maailmassa, jossa totuus on vedetty viemäristä alas.