Kouluaikoina en koskaan
ollut erityisen innokas kotitehtävien tekijä ja varsinkin niin sanotut kotiaineet
tahtoivat helposti unohtua. Toki aina olen ollut suhteellisen vahva kirjoittaja
ja melko hyvä äidinkielessä yleensäkin, mutta ”eihän se kukko käskien laula”,
kuuluu sanonta. Näissä aineissa ei juuri siitäkään ollut kysymys. Syy oli
yksinkertaisesti se, että tätä kotitehtävää varten annettiin aivan liikaa
aikaa. Ehkä jotkut sen todella tarvitsivat, mutta minä kerkesin sen jo siinä
ajassa inohtaa. Olin jo hyvin pian oppinut siihen, että aineen voi kirjoittaa
vaikka edellisenä iltana.
Vaikka äidinkielessäkin olen
kautta aikojen saanut vain kiitettäviä arvosanoja, niin ehkä kuitenkin
matematiikka oli se vahvempi aineeni. Kun kotiaineet tarkastettiin
pääsääntöisesti niin, että suuresta luokastamme - olikohan meitä peräti yli 30
oppilasta - luetettiin vain yhden tai korkeintaan kahden aine, laskin, että on
monin verroin suurempi todennäköisyys, että minun ainettani ei luet, kuin se
todennäköisyys, että se luettaisiin. Koulun alkaessa syksyllä kai kirjoitin
muutaman aineen, mutta melko pian aloin luottaa noihin todennäköisyyksiin ja
aineet jäivät, kerta toisensa jälkeen, kirjoittamatta.
Kerran se sitten tapahtui. Olin
kyllä kirjoittanut kaikkien aineiden otsikot vihkon sivujen ylälaitaan
vilpittömänä tarkoituksena kirjoittaa siihen aine. Vihko oli siis täynnä tyhjiä
sivuja, joiden ylälaidassa oli joku otsikko. Jos oikein muistan, tällä kertaa
oli aiheena ”Laskiaistiistai”. Kuinka olla, sinä aamuna opettaja kuulutti juuri
minun nimeni ja minun piti lukea aineeni. Nousinhan minä ylös, otin vihkon
käteen, kumarsin opettajalle ja aloin ääni väristen lukea. ”Laskiaistiistai. Se
on se merkillinen päivä, joka on joka vuosi ….” Ehkä ääneni värisi liikaa, tai
ehkä takertelin liikaa, mutta en kovin pitkälle päässyt, kun opettaja sanoi ”Näyttäpä
minulle se vihko.” No pakkohan se oli, kun kerran pyydettiin. Ehkä ensimmäisen
kerran elämässäni näin tuon opettajan kasvoilla inhimillisiä piirteitä, kun
hänellä oli selviä vaikeuksia naurua pidätellessä, hänen katsellessaan tuota
tyhjää sivua, jonka ylälaidassa luki ”Laskiaistiistai”. Kuitenkin hänen
onnistui pitää kasvot peruslukemilla ja näyttää jopa vihaiselta, kun hän kysyi:
”Missäs ne aikaisemmat aineet ovat?” Hieman peloissani sanoin, että siinähän ne
ovat samassa vihkossa. Tuiman näköisenä opettaja selasi vihkon sivuja takasinpäin.
Tyhjiä sivuja, joissa kaikissa oli joku otsikko ylälaidassa. No, jälki-istuntoahan
siitä tuli, mutta jotenkin näytti, että opettaja ei sittenkään ollut niin
vihainen kuin olisi kenties ollut aihetta, mutta kyllä minä pelkäsin.
Jälki-istunto suoritettiin
määrättynä päivänä, ja olin ainut tätä rangaistusta kärsivä. Opettaja käveli
eteeni ja kysyi: ”tiedätkö, sinä miksi olet nyt täällä?” No kyllähän minä sen
tiesin, mutta vastasin että ”siksi kun olin unohtanut sen kotiaineen.” ”Ei, ei
se niin ole... olet täällä siksi, että olet pitänyt pilkkanasi koko
koulujärjestelmää.” No eihän se oikeasti niinkään ollut. En minä juuri koskaan
ole pilkannut ketään. En silloista koulujärjestelmääkään, mutta oikeasti en
keksinyt muuta selitystä, kuin en vain viitsinyt kirjoitella aiheista, joissa
ei mielestäni ollut mitään järkeä.
Tuli lusittua senkertainen
jälki-istunto, mutta sen jälkeiset aineet kyllä kirjoitin. Ei meidän
koulujärjestelmässä mitään pilkattavaa ole, mutta arvosteltavaa kylläkin. Sorry
vaan koulu-uudistajat, mutta kyllä minä vanhaa kansakoulu-oppikoulu-järjestelmää
nykyistä peruskoulua parempana systeeminä pidin. Ei tarvinnut rimaa laskea niin
alas, että kaikki pääsevät siitä yli.
Kaipa sekin on osa tätä niin
muodikasta ”tasa-arvo vöyhötystä”. Tosiasia on, että me synnymme erilaisin
eväin tähän maailmaan ja näillä eväillä meidän pitäisi pärjätä.
Melkein joka päivä minä nyt
olen yhden ”aineen” kirjoittanut ja joskus pari laajempaakin teosta. Sen siitä
saa, kun ei ajoissa ole ahkera. Onneksi tämä on kuitenkin vapaaehtoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti