Toni Nieminen ja muut mäkimiehet

Jos lapsi innostuu urheilusta, on hänen vaan annettava urheilla. Sen parempi, mitä useammassa lajissa on mukana. Jos todella into riittää kipuamaan jollekin tasolle, on tietysti syytä löytää se oikea laji. Maailmassa ja meillä Suomessakin on satoja lajeja eukonkannosta mäkihyppyyn. Entisenä urheilijana ja valmentajana voin vakuuttaa, että jokainen löytää oman lajinsa, kun jaksaa vain etsiä. Kaikista ei tule olympiavoittajia, ei edes Suomen mestareita, mutta jokaisesta voi tulla sen tason urheilija, että voi nauttia lajista täysin siemauksin. Eiköhän se olekin urheilun pääasiallinen tarkoitus!

Minullakin on ollut omia lempilapsia, ja jostakin syytä mäkihyppy on eräs niistä lajeista, jossa kilpailinkin aika ahkerasti nuorena juniorina, mutta ei minusta koskaan mäkimiestä tullut. Ei tullut, vaikka hyppäsin Juväskylän vanhasta mäestä jo 11 vuoden ikäsenä, joka sinänsä oli kovan luokan temppu sen ikäiseltä. Taisi ollakin se rohkeus ainut mäkihypyssä tarvittava ominaisuus, joka minulla oli. Eihän se millekään tasolle riittänyt, vaikka osallistuinkin moniin kilpailuihin. Myös monia palloilulajeja harastin ja yritin olla jotakin myös keihäänheitossa. Lopulta löysin minäkin oman lajini ja menestyinkin siinä ihan tyydyttävästi.

Kaikissa lajeissa tarvitaan kuitenkin hieman lahjoja, ja lahjakkuudesta suurin on yleensä piilossa jossakin tuolla ihmisen sisällä. Kun poika tai tyttö tulee jonkun harrastuksen pariin, hän saattaa vaikuttaa varsin lupaavalta ja lahjakkaaltakin, mutta kun se lahjoista suurin – harjoittelulahjakkuus - puuttuu, jää ura aika matalaksi ja yleensä loppuu, ennen kun on kunnolla edes alkanut.

Kun nuorella on tiettyjä taipumuksia johonkin lajiin, nuori on siis löytänyt oman lajinsa, ja lisäksi omaa harjoittelulahjakkuutta, hänestä voi tulla vaikka olympiavoittaja. Siihen tarvitaan kuitenkin vielä yksi tekijä: oma päätös ja loputon usko siihen.

Kun jostakin lajista tulee sellainen menestyslaji, jossa voidaan otella otteluja vaikka koko muuta maailmaa vastaan, tarvitaan siihen myös olosuhteet ja pitkälle kehitetty valmennusjärjestelmä. Me olemme pieni kansa, ja meidän populaatiomme rajoittaa monen laista menestystä varsinkin joukkueurheilussa, sillä vaikka muutama Jari Litmanen ja Sami Hyypiä löytyykin, niin joukkueessa tarvitaan myös muita urheilijota.

Menneinä vuosina olivat hiihto ja mäkihyppy suomalaisten menestyslajeja. Hiihdossa olemme nyt pudonneet keskikastiin, joka johtunee siitä, että muutkin ovat oppineet hiihtämään. Eniten minä suren kuitenkin todellisen menestyslajimme mäkihypyn alennustilaa, jossa emme ole edes lähellä keskikastia. Nauroimme Englannin Eddie Edvardsille, joka tupsahteli kumpareelle monissa arvokilpailuissa, mutta nyt koko Suomen joukkue koostui näistä Eedvarsseista.

 

En tunne tämänhetkistä mäkihypyn valmennusjärjestelmää, mutta melkein pääsee itku, kun käyn katsomassa menneen suuruuden monumentteja. Kaipolaan rakennettiin hyvänä aikana suurmäki, Jyväskylään Matti Nykäsen nimeä kantava mäki ja Hämeenlinnaankin kohtuullisen kokoinen hyppyri. Kaikki mäet nyt kokonaan käyttämättä, koska pienet mäet puuttuvat. Rovaniemeltäkin purettiin ns. soramontun mäki, enkä tiedä onko sen korvaavaa vieläkään saatu.

Rinta rottingilla minäkin kuljin aikoinani ylpeänä siitä, että olin laskenut Jyväskylän suuresta mäestä, se ei ollut Matti Nykäsen mäen veroinen, eikä kokoinen. En silti olisi siitä koskaan laskenut, ellen sitä ennen olisi hypännyt satoja hyppyjä itse rakentamastamme HPU:n mäestä ja Vaajakosken Varaslahden mäestä, jonka mäkiennätys oli jotain alle 30 metriä.

Kyllä minä rohkenen väittää, että kun meiltä pienet mäet puuttuvat, saavat suuretkin mäet seisoa tyhjillään monumentteina menneistä ajoista. Kyllä Toni Nieminen mielestäni osoitti SM -kilpailujen suorituksellaan, että ennen oli miehet rautaa hio hoi.

Rohkenen väittää, että ei Janne Ahosia, Veikko Kankkosia, Jussi ja Kalevi Kärkisiä, Jari Puikkosia ja Toni Niemisiä olisi koskaan syntynyt, jos Lahdessa olisi vain tuo matava betonimäki. Kaikki he ovat opetelleet mäenlaskun alkeet Karpalosuon pikkumäessä. Onneksi Lahdessa on Karpalosuon mäki yhä vielä, sillä oikeasti se on huomattavasti tärkeämpi kuin tuo iso "betoni".

Jyväskylän tilannetta en tällä hetkellä tiedä, mutta vielä viime vuosina sieltä on tullut muutamia kohtuullisen kansainvälisenkin tason hyppääjiä, mutta eipä juuri Matti Nykäsen jälkeen montakaan.

Olkoonpa meillä kuinka hyvä valmennusjärjestelmä tahansa, niin meidän mäkihyppääjiltä on viety olosuhteet. Nimenomaan ne kaikkein tärkeimmät – pikkumäet - on purettu pois.

Okkoon vain Toni Nieminen olympiavoittaja, mutta ei hänen kuulu hypätä lähes kylmiltään 12 vuoden tauon jälkeen samalle tasolle kuin nykyiset edustusmiehemme. Kyllä se on näiden nykyhyppääjien tason heikkoutta. Se taso ei koskaan nouse, ellei joka niemehen notkohon saarelmaan rakenneta 10 - 30 metrin mäkiä.