Paavon puolue

Kovasti näyttää siltä, että taas on Suomi saamassa jo ennestään kirjavalle poliittiselle kartalle yhden uuden puolueen. Ja täysin samasta syystä kuin aikaisemmatkin pienpuolueet: yhden miehen halusta olla puolueensa pomo.

Eritäin harvoin mikään näistä puolueista on noussut pysyvästi vaikkapa eduskuntaan, vaikka joskus on tapahtunutkin niin, että joku poliittisesti suosittu ihminen on onnistunut pullahtamaan tarvittavan äänikynnyksen yli. Viimeistään eduskunta on kuitenkin osoittanut, että ei tästä herrasta ole ollut enempää hyötyä kun haittaakaan.

Nämä demokraattiseen järjestelmään sopeutumattomat ihmiset eivät yksinkertaisesti käsitä, että suuri yleisö arvioi heidän kykynsä, eivät he itse.

Taitaa olla niin, että Jori C. Enroth on viimeisin näistä puolueen perustajista, joka todella on onnistunut nousemaan eduskuntaan asti. Tätä ennen oli Veikko Vennamo, joka loi toki merkittävän puolueenkin, mutta hänen saavutuksensa yksityisenä poliitikkonakin olivat kokonaan toista luokkaa kuin näiden nykyisten kiipijöiden. Veikolla oli myös selkeä agenda, jonka turvin hän pystyi rakentamaan melko suureksikin kasvaneen puolueen. Samaa ei voida sanoa nykyisistä pienpuolueista, eikä etenkään Paavo Väyrysen uudesta kyhäelmästä, jonka tarkoitusperistä en edelleenkään näe muuta kuin tuon henkilökohtaisen pyrkyryyden ja tietyn kostonhimon.

Eduskuntapuolueena en pidä sen enempää Risto Kuisman remonttiryhmää kuin Muutos 2011 -puoluettakaan, vaikka joku puolueestaan poispotkittu kansanedustaja siihen liittyikin. Puolue ei kuitenkaan missään vaiheessa täyttänyt eduskuntapuolueelle asetettuja vaatimuksia.

Jokseenkin varmaa on, että jos joku meistä haluaa vaikuttaa muuhunkin kuin omaan imagoonsa, ei hän ainakaan ensimmäisenä ryntää perustamaan uutta puoluetta, joka kohtalona on nykyisessä Suomessa ilman muuta vaipua unhon suohon. Toki aina voidaan rimpuilla ja nimilistoja kerätä, mutta jonkun etua se tuskin palvelee. Hyvällä tuurilla pääsee oman puolueensa puheenjohtajaksi, mutta siinäkin voi käydä niin, että saa ainoastaan pellen maineen.

Suomen puoluerekisteri on kai parien viime vaalien seurauksena pyyhitty melko puhtaaksi, mutta aina on pyrkyreitä, jotka aloittavat jonkinlaisen kannatuskorttien keräämisen, ikään kuin meillä olisi ennestään liian vähän puolueita. Kyllä minulle yllätys oli tuo Paavo Väyrysen päätös oman puolueen perustamisesta. Toki hän voi saada helpostikin 5.000 nimeä ja siten ehkä yhdeksi kaudeksi puolueen rekisteriinkin, mutta mitä sitten? Jos joku kuvittelee, että sellainen puolue saa aikaan muuta kuin sekasortoa, niin kuvitelkoon aivan vapaasti. Ei todellakaan saa - luultavasti ei edes sekasortoa, sen verran vähäinen alkaa Paavon kannatus olla.

Joskus alkaa minusta itsestänikin tuntua, että vanhuudenhöperyyden oireet piilevät nurkan takana, vaikka näitä mielipiteitä latelenkin. Olen kuitenkin osannut jättäytyä aktiivipolitiikasta pois, sillä arvostan tässäkin asiassa omaa mielipidettäni. Ammattipoliitikoilla pitäisi olla tietty eläkeikä, jota vanhempi ei saisi olla edes ehdolla mihinkään tehtävään. Minä, Paavo Väyrynen ja Erkki Tuomioja ollaan jo sitä ikäluokkaa, että tämä omien mielipiteiden kirjoittelu on ainut suhteellisen turvallinen vaikuttamisen muoto.

jos joku ehdottaisi lakia, jonka mukaan ehdokkaan yläikäraja olisi vaikkapa 65 vuotta, kannattaisin ehdottomasti sellaista aloitetta. Samaan hengenvetoon asettaisin myös ehdokkaalle alaikärajan, joka voisi olla vaikkapa 25 vuotta.

Jotenkin minusta vain tuntuu, että nykyinenkin hallitus ja eduskunta on tehnyt liian lapsellisia päätöksiä. Ei ole kenenkään edun mukaista, jos ehdokkaalla ei ole minkäänasteista kokemusta tai näkemystä, jota ei alle 25-vuotiailla ihmisillä juurikaan ole.

Voittehan te tietysti liittyä Paavo Väyrysen puolueeseen... tai Toivon liittoon. Molemmista taitaa tälle kansalle olla saman verran hyötyä tai haittaa.