Mikä oikein on tärkeää

Kerettiläisyys on opittu tuntemaan kirkon oppien vastaisena toimintana, mutta sana on yleistynyt jo muuhunkin käyttöön. Kun tällaisen vahvan urheilukansan maineen saavuttaneessa maassa aletaan puhua voimakkaasti ajatuksista, jotka ovat kovasti ristiriidassa kansallisten lajiliittojen tavoitteiden kanssa, herättää se vähintään närää ja mestausajatuksia paikallisissa urheilupiireissä.

Kuinka juuri minä, joka olen tehnyt suhteellisen mittavan uran niin urheilijana kuin urheilujohtajanakin, lauon nyt suustani moisia kerettiläisiä ajatuksia. Sellaistahan se on: ihminen viisastuu vanhetessaan.

Kun katselin suomalaisten mäkimiesten esityksiä Salpausselällä ja jo sitä ennen Falunin maailmanmestaruuskilpailuissa, olin ihan vähällä purskahtaa itkuun. Olen aina ymmärtänyt, ettei mikään maa voi menestyä, ellei ole harjoittelulle otollisia olosuhteita eikä riittävää populaatiota, josta valita sitten näitä edustuskelpoisia yksilöitä. Ihme, ettei tätä ole aiemmin huomattu, vaikka Suomessa on kautta aikojen pidetty urheilua jotenkin tärkeämpänä kuin vanhustenhoitoa!

Tästä tulikin mieleen kysymys. Mitä kuuluu Hämeenlinnan hyppyrimäelle ja entä Kaipolan tornille - vain pari esimerkkiä mainitakseni? Olen noita historiallisia muistomerkkejä käynyt katsomassa, ja surullisia muistojahan ne toivat mieleeni. Näiden mäkien kukoistus sijoittuu aikaan, jolloin suomalainen mäkiurheilukin kukoisti. Se ei kuitenkaan ollut näiden mäkien ansiota, vaikkakin niissä voitiin esitellä ”urheilumme saavutuksia.” Talviurheilumme menestystä alettiin purkaa samaan aikaan kun pikkumäkiä ruvettiin hävittämään, lapsia alettiin kuljettaa kouluun ja kotona opetettiin, että tulkaapas nyt syömään äidin laittamaa ruokaa.

  Kaipolan torni

Muistan hyvin sen ajan, kun minä olin ”Tauno Luiro” ja joku nokkela onnistui muuntautumaan ” Antti Hyväriseksi” tai ”Aulis Kallakorveksi”. Moni ei näitä nimiä edes muista, mutta selventääkseni asiaa voin kertoa, että he ovat mäkiurheilumme legendoja. Ennen kuin nuo nimet onnistuttiin omimaan, olivat lumilapiot saaneet kovasti heilua, sillä kyllähän mäkisankarit myös mäen tarvitsivat. Kun ei sellaista ollut, se rakennettiin lumesta itse. Jonkin verran myöhemmin sitten siirryttiin urheiluseurojen rakentamiin mäkiin, joissa sitten jo voitiin hyppiä 20 – 40 metriä, vähän seurasta ja paikkakunnasta riippuen. Monille tuokin kynnys oli liikaa, mutta monet myös jatkoivat noihin isoihin yhteiskunnan rakentamiin mäkiin. Kyllä minun sydämeen koski, kun edustamani yhtiö sai tehtäväkseen purkaa Rovaniemen soramontun mäen. Varmasti siihen katkesi myös monen tulevan ”Antti Hyvärisen” ja muidenkin mahdollisten olympiavoittajien ura. Rovaniemi niitä vielä pystyi tuottamaan ennen tuon mäen purkamista.

Menkää nyt sitten huviksenne vaikka katsomaan noiden isojen mäkien tornista alas ja miettikää, kuinka moni tuleva mäkimies niistä laskee alas, jos ei pikkumäissä ole kasvatettu vahvaa tekniikkaa ja lujaa itseluottamusta.

Aiheen tähän sain lukiessani suomalaisista lentomäkihankkeista. Älkää nyt hyvät ihmiset hullutelko! Ehkä niistä lasketaan kerran vuodessa, ja tapahtuma tuo muutaman tuhat henkeä katsomoon ja ehkä hetkellisesti turisteja paikkakunnalle, mutta koskaan ne eivät ”hintaansa hauku.” Oikeasti tällainen hanke voisi olla järkevä paikkakunnalla, jossa kunnalla on rahaa kun Roope Ankalla ja terveyspalvelut loistokunnossa. Jos näin ei ole, unohtakaa koko juttu.

 

Planica 

 

Ehkäpä samanlaisen kritiikin kohteeksi joutuivat aikoinaan jäähallit ja hieman myöhemmin hiihtoputket. Jäähallit on jo hyväksytty, ja ehkä aikaa myöten hyväksytään myöskin hiihtoputket, mutta molempien kohdalla voidaan kysyä, mitä hyötyä niistä on ollut. Ne eivät ole parantaneet ihmisten mahdollisuutta liikkua, eivätkä milloinkaan ole tuoneet niihin sijoitettuja markkoja takaisin.

Edelleen olen urheilumies ja ehkä kulttuurin ystäväkin, mutta ehdottomasti vastustan typerää rahan tuhlausta tässä niukassa taloustilanteessa, olkoonpa se naamioitu kuinka hyvien tarkoitusten taakse tahansa.