Elämäntarina

Aina sattuu ja tapahtuu maailmalla liikkuessa. Tajuamatta ollenkaan olevani jotenkin erikoinen kerroin silloin tällöin joitakin yksityiskohtia asioista, joita olin elämässäni kohdannut. Kun joku ehdotti, että kirjoittaisin elämäntarinani kirjaksi, ihmettelin vain: ”Kukahan sitäkin mahtaisi ostaa?” Samaa taivastelen yhä edelleen, vaikka nyt jo ymmärränkin, että jos ihminen on syntynyt jossakin eksoottisessa paikassa, asunut kymmenillä paikkakunnilla sekä Suomessa että osittain myös ulkomailla, on todennäköistä, että hänellä on jotain kerrottavaakin. Ehkä enemmän kuin monilla julkkiksilla.

Kyllä toistaiseksi olen kuitenkin pysynyt näissä blogeissa ja kun henkilökohtaiseen kiinnostukseen en edelleenkään usko, olen yrittänyt löytää asioita, joista minulla on tietoa ja joiden oletan kiinnostavan ihmisiä. Yksi tällainen on tietysti politiikka, jota luulen katselevani melko puolueettomasti, siitäkin huolimatta, että otsaani on lyöty perussuomalainen leima.

Selvää on, että syntyperäisenä Karjalan pakolaisena en kovin vasemmistolaisesti ole maailmaa pystynyt katselemaan, sillä eikös ne olleet kommunisteja, jotka meidät kotoa pois ajoivat ja äitini vastasyntyneen vauvan kanssa maailmalle ajoivat. Pohjanmaalla, jossa olen suuren osan elämääni elänyt, on kai oikeistolaisuus ollut vallitsevana voimana. Täällä ei kovin ystävällisesti otettu vastaan meitä evakkoja, joten oikeistolainenkaan en oikein voi olla.

Nuoruuteni ja lapsuuteni aikoihin Keskustapuolue oli vielä nimeltään Maalaisliitto, joten ei tunnu ”kepukaan” kovin omalta, vaikka olenkin Pitkäsenkylän maamiesseuran jäsen ja pihassamme seisoo yli 50 vuotta vanha amerikkalainen traktori. Äiti kertoi aikoinaan meidän vihaisesta lehmästä, jonka nimi oli Muisto, mutta siitä minulla ei ole mitään muistoa, joten kun Veikko Vennamo auttoi karjalaisia evakkoja kotoutumaan tänne Kanta-Suomeen oli melko selvää, että hän sai myös poliittiset sympatiani.

SMP muuttui ”persuksi” ja minä kai sen mukana, joskin rehellisenä suomalaisena pitämääni Veikkoa arvostin aina. Kun olin sentään monessakin pikkupuuhassa auttanut myös perussuomalaisia ja jäsenenäkin ollut lähes koko puolueen historian, koin melkoisen yllätyksen täällä Kalajoella. Täisi olla niin, että Kalajoen perussuomalaisten henkiinherättämisen aikoihin olin oikeasti ainut Puolueen jäsen täällä Kalajoella. Olin jo aikaisemmin ilmoittanut, että en halua olla puheenjohtaja, mutta voin olla apuna tarvittaessa.

Ilman muuta oletin, että kun puolueen säännöissä sanotaan, että puolue hyväksyy jäsenikseen vain hyvämaineisia Suomen kansalaisia, niin näin myös menetellään. Yllättäen yhdistyksen toimintaan tuli mukaan kaikenkarvaista porukkaa, eikä vissiin kaikilla ollut ihan puhtaat jauhot pussissa. Missään tapauksessa ei toimintaa voinut pitää perussuomalaisten sääntöjen ja ohjelman mukaisena. Sopan poreillessa pahimmillaan minäkin erosin puolueesta, ja tätä nykyä taitaa Lek Pernu olla ainut mukanaolija viime kunnallisvaalien ehdokaslistalta. Lek on hyvä ihminen, mutta tuohon muuhun porukkaan en halua samaistua. Sen verran erilainen minä olen :-) 

Kalajoelle on nyt perustettu Kalajoen Alueen Perussuomalaiset, jonka puheenjohtajana Lek Pernu toimii. En puolella sanallakaan ole puuttunut yhdistyksen toimintaan, mutta toivon, että järjestö menestyy. Vanha hapatus on nyt pois, ja toivon ihan vilpittömästi, että sääntöjä ja ohjelmaa noudatetaan. Vaikka en usko ihan pahimmasta päästä olleenikaan, pidän silti hyvänä, että en minäkään ole mukana.

Niin, siis sitä elämäntarinaa ei ehkä tule, mutta saattaapa hyvinkin olla, että yksittäisiä tarinoita elämästä sieltä täältä. Lukekaa toki, sillä koskaan ei tiedä, miten jänniä tarinoita elämästä kerron. Eikös se jännää ollut sekin, kun mies omaa hautaansa kaivoi, tai ainakin luuli niin tekevänsä. Vai olenkos minä sen kertonut? Ehkäpä joskus sitten kerron.