Sairasta ihannointia

Maailmassa on paljon asioita, joita jokainen ihminen pitää jotenkin tuomittavina, mutta kun tullaan vähemmän tuomittaviin asioihin, niin niistä saatetaan tehdä jopa hyveitä.

Puolihyveitä ovat sitten sellaiset asiat kuin Tipaton tammikuu, Huikaton helmikuu ja Maljaton maaliskuu. Tai siis oikeasti lasketaan hyveeksi se, että ihan virallisesti ja julkisesti osallistuu näihin tempauksiin. Ehkäpä se on meille suomalaisille ihmeellinen asia, että joku edes yrittää olla likipitäen normaali!

Laajassa typeryydessäni olen luullut, että jotenkin arvostettavaa olisi se, että olet ylipäätään koko elämäsi elänyt kunnollista elämää ihan tappelematta, varastamatta ja juopottelematta.

Itse en kyllä ole onnistunut täysin nuhteettomasti elämään, vaikka en koskaan muista varastaneeni mitään. Kehän ulkopuolella olen tapellutkin kohtalaisen vähän enkä nyt kolmenkymmenen ikävuoteni jälkeen kovin paljon liene juopotellutkaan, joten näistä tai näiden asioiden lopettamisesta tuskin vaalivalttia saisin, jos olisin ehdolla joihinkin vaaleihin. No en ole ehdolla, joten se siitä.

Tämän blogin tarkoitus onkin ihmetellä niiden asioiden ihannointia, joita yleensä pidetään jotenkin negatiivisena. Sellaisia asioita ovat esimerkiksi juopottelu, varastelu, sodan palvonta ja muuten vaan ”hulluna” esiintyminen.

Ihan nyt viimeisillä matkoillani Venäjälle olen ihmetellyt, miten tämä toisinaan niin mukava kansa voi ihannoida sotaa ja siinä saatuja voittoja. Tosiasiassahan niitä voittoja ei juurikaan ole, päinvastoin kuin lähes kaikki patsaat ja muistomerkit kertovat. Ovathan nämä hävityt sodat toki osa Venäjän historiaa, mutta ei sitä nyt enää kannattaisi hehkutella Suomeen suunnatuilla tykeillä ja panssarivaunumuistomerkeillä. Jos olisin noin suuren maan ”keisari”, niin kyllä minä ainakin lievää häpeää tuntisin, jos olisi pakko myöntää, että mitään ei mahdettu neljäkymmentä kertaa pienemmälle maalle. Muistomerkkien pystyttäminen tällaiselle sodalle olisi melkein kuin minä, entinen keskiraskaan sarjan nyrkkeilijä, kerskuisin, kuinka halusin pieksää pikkupojan, mutta en pärjännyt sille.

Kyllä minä edelleen Putinin ”pokkaa” ihmettelen, mutta olkoon tuo sodanpalvonta sitten siinä.

Samoin kun ihmettelen tuon suuren kansan sodanpalvontaa, ihmettelen kotoisen Suomen asukkaiden tyhmyyden palvontaa. Muistan aina, kun eräs ystäväni totesi: ”Ei siinä kovin kaksista miestä tarvita, että viinasta humalaan tulee.”  Kyllä asia totisesti on näin. Sen verran olen minäkin ravintoloissa käynyt, että olen joutunut kuuntelemaan noita typeryyksiä. Siis kertomuksia siitä, kuinka humalassa on hulluja tehty, ja eikös vain tarinan päähenkilö katsele vielä ympärilleen ikään kuin suosionosoituksia odotellen.

Sen verran olen näistä ravintolareissuista oppinut, että nyt ainakin tiedän, mitä tarkoittaa sana ”myötähäpeä”. Pääsääntöisesti olen selvin päin näitä juttuja joutunut kuuntelemaan, joten tuo myötähäpeän tunne on todella syvä. Häpeällisin sankaritarina lienee miehellä, joka kertoi jonottaneensa vatsa kuralla viinakauppaan niin kauan, että housuihin pääsi tuo suolen sisältö. Sitkeästi mies kertoi jonottaneensa loppuun asti, hoitaneensa ostokset lievästi löyhkäten ja vasta sen jälkeen hakeutui siivoamaan housujaan. Luultavasti tuo kaikki oli tapahtunut suhteellisen selvänä, sillä eihän umpikänniselle viinakaupassakaan myydä. Housujen kunnosta ei ilmeisesti ole erityisiä säädöksiä.

Lahkolaisten hurmoshenkisissä tilaisuuksissa kuulee usein myös hehkuteltavan rikollisella menneisyydellä, johon nyt on tullut loppu. Joskus on tuntunut melkein, että mitä rikollisempi olet ollut, sitä uskovaisempi olet nyt. Kun en koskaan ole ollut edes rosvo, olen ollut ihan tyytyväinen nykyiseen suhteeseeni Jumalaan, enkä erityistä lahkolaisten hurahdusta ole kaivannut. 

 Pertti Jarla: Fingerpori, Heräämisopas