Kaksi totuutta

Ei taida löytyä kovin helposti puoluetta, jonka kaikki arvot vastaavat omaa käsitystämme siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Minä luulen, että on varsin vähän ihmisiä, jolle sopii jokseenkin mikä vain, jos sen on oma puolue, ammattiyhdistysliike tai äiti totena esittänyt. Totta on, että siinä usein on jonkin verran totuutta mukana, sillä niinhän sanotaan, että ” ei savua ilman tulta”. Olisi se tosi hienoa, jos me ihmiset pystyisimme elämään ilman savua. Näin vain ei valitettavasti ole, sillä kyllä tämä maailman on sellainen, että aina sattuu ja tapahtuu. Ja kun jotain sellaista tapahtuu, joka ei oikein vastaa meidän arvomaailmaamme, on meillä ihmisillä tämä yleisinhimillinen yleistämisen taipumus. Taipumus, joka myös tässä blogissa saattaa paistaa läpi siitäkin huolimatta, että koetan välttää sitä.

Kaikki lukijani tietävät, että olen lapsena joutunut sotapakolaiseksi luovutetusta Karjalasta, eikä se suinkaan ole ollut jälkiä jättämättä. Ei ole kauhean kiva olla kaikkialla ”ryssän lapsi” ja ei-toivottu henkilö, varsinkin kun on aina pitänyt mitalein palkittua ja sodassa haavoittunutta isäänsä perisuomalaisena. Omien kansalaistenkaan vastaanotto varsinkaan täällä läntisessä Suomessa ei aina ollut kovinkaan lämmin. Asenne oli paremminkin pakkosietämistä ja sitä, että ”tulkoot vaan, kunhan eivät kavenna meidän leipäämme.”

Toki minulle, niin kuin ihmisille yleensä, syntyi myös mielipiteitä asioista. Kaipa tuo evakkovuosien paikasta toiseen heittely oli tehnyt minusta jotenkin vahvan, mutta se oli myös saanut minut esittämään näitä mielipiteitä ehkä tavallista kärkevämmin. Kun aikoinani menin Ouluun opiskelemaan ja otin ensiaskeleita myös politiikassa, lähinnä seurailemalla silloisen SMP:n opiskelijajärjestön toimintaa. Joskus laukaisin peräti omia ajatuksiani, ja kun niihin ei oikein löytynyt muuta vasta-argumenttia totesi joku, että eihän se ole edes oululainen. Nyt ymmärrän, että todella painavia olivat mielipiteeni olleet, kun niihin ei todellakaan löytynyt muuta vastaansanomista.

Myöhemmin olen kiertänyt monessakin maailman maassa ja tavannut kaiken rotuisia ihmisiä. Olen jopa ollut ”mamuna” itsekin vieraalla maalla. Kun lapsuus- ja nuoruusvuosien kokemukset yhdistetään näihin aikuisen iän kokemuksiin, ei liene suuri ihme, että minusta on tullut todella vakaumuksellinen maahanmuuttajien ja varsinkin pakolaisten puolustaja. Se, mikä aikanaan sai minut sympatiseeraamaan toista siirtokarjalaista, Veikko Vennamoa, on nyt kokonaan vaihtunut vastakkaisiin arvoihin. En todellakaan voi hyväksyä ajatusta mistään erikoisesta suomalaisesta rodusta, jolla ainoastaan on oikeus asua täällä karussa pohjolassa. Kyllä minun mielestäni kaikki, ketkä ylipäätään kehtaavat tänne muuttaa ja haluavat hyödyttää tätä maata, ovat myös tervetulleita tänne. Erityisen tervetulleita ovat pakolaiset, jotka ovat paenneet henkensä hädässä vainoojiaan ja uskovat meidän auttavan heitä. Missään tapauksessa en haluaisi tuottaa heille pettymystä.

Ja nyt sitten ne kaksi totuutta.

Totta on, että ihmiset ovat inhimillisiä olentoja kansallisuuteen katsomatta. Tänne tulevien ”mamujen” joukossa on myös epäsosiaalista ainesta aivan kuten kantaväestössämmekin. Näin saattaa olla myös täällä Kalajoella, jossa kuitenkin suurin osa näistä ”mamuista” on normaaleja hyvin asiansa hoitavia veronmaksajia.

Toinen totuus on se, että kaikki eivät ole onnistuneet kotoutumaan niin hyvin kuin olisimme toivoneet, mutta silläkin totuudella on toinen puoli. Olemmeko me kanta-asukaat tehneet voitavamme sen asian auttamiseksi?

 

Rasistit, jotka nimittävät toimintaansa usein ”maahanmuuttokriittiseksi”, väittävät, että ”mamut” ovat tulleet tänne tekemään rikoksia. Minä ja tilastot väitämme, että eivät ole. Suurin osa ulkomaalaisten Suomessa tekemistä rikoksista on tilapäisten kävijöiden tekemiä rikoksia. Näillä rikollisilla ei ole edes asuntoa Suomessa, tai jos on, niin toiminta on silti ulkomailta johdettua.

Absoluuttinen totuus on myös se, että edes nopea syntyvyyden lisääntyminen ei riitä pelastamaan huoltotaseemme alijäämää. Meidän olisi syytä vain toivoa, että maamme olisi riittävän vetovoimainen näille ”mamuille”. Valitettavaa on, että yli miljoona suomalaista asuu nyt ulkomailla, eikä meillä juurikaan ole toiveita saada heitä kotimaahansa.