Näin syntyi tsasouna

Tässä nyt lyhyt selvitys siitä miten me kolme yleensä tavattiin ja miten syntyi Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys, joka päätyi sitten tähän projektiin.

Pirjo ja minä oltiin jo vanhoja tuttuja, en muista kuinka monen vuoden takaa, johtuen siitä, että molemmat oltiin sekä yrittäjiä että koulutuksen ammattilaisia. Pirjo kulki Suomen ja Saksan väliä, enkä pienessä mielessänikään kuvitellut, että hänestä tulisi joskus vaimoni.  Soiteltiin kuitenkin silloin tällöin, mutta kumpikin liikkui tahollaan ihan ilman romanttisia haaveita toistemme suuntaan.

Olga Orell, joka taiteilijanimeltään on Oma Orell, on taas tunnettu kalajokinen taidemaalari, jonka töitä on nähtävissä monissa paikoin Kalajoella. En tuntenut Olgaa edes ulkonäöltä, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran.  Olin juuri jäänyt eläkkeelle ja vasta  muuttanut Kalajoelle.  Olinkin varmaan ainut kalajokinen, joka ei Olgaa tuntenut.

Katselin eräässä kahviossa seinällä olevaa taulua. En heti edes huomannut vieressäni seisovaa pitkää tyylikästä naista, joka kysyi minulta murteellisella suomella: ”Tykkäätkö siitä?”  Ihastuttava nainen, joten hymyilin ja vastasin, että kyllähän toki.  Yhtä taulun yksityiskohtaa osoittaen hän sanoi: ”Tuo olen minä, tämä on minun maalaama taulu.”  Pian selvisi, että kyseessä oli venäläissyntyinen taiteilija Oma Orell, jolle päätin tarjota kupin kahvia.

Kahvia juodessamme keskustelimme taiteesta ja uskonnosta. Molemmat olimme ortodokseja ja vakaumukseltamme hieman uskonnollismielisiä, niin kuin useimmat ortodoksit.  Sanoin Olgalle, että olin oikeastaan aika huono ortodoksi, koska melkein koko aikuisen ikäni olin asunut paikkakunnalla josta lähimpään kirkkoon tai tsasounaan oli matkaa lähes sata kilometriä, eikä tilanne paljon ole muuttunut nytkään.  Samaa valitti myös Olga, joka oli koko Suomessa oloaikansa  asunut täällä Kalajoella, jossa ei todellakaan ortodoksisuutta juuri tunnettu ja josta lähimmät ortodoksiset kappelit olivat kymmenien kilometrien päässä.

Sain mielipuolisen idean, joka puhkesi suunnilleen seuraaviin sanoihin: ”Marjat ja sienet kasvavat itsestään, mutta kirkot on aina pitänyt ihmisten rakentaa. Mitäs jos me oltais ne ihmiset täällä Kalajoella.” Sillä kertaa asia jäi itämään, mutta pyöri päässäni. Sitten tapahtui onnettomuus, ja jouduin sairaalaan. Siellä maatessani päätin, että kun tästä selviän teen kaikkeni, että Kalajoelle nousee tsasouna.  Silloin vielä kuvittelin, että monet ihmiset tulevat olemaan hankkeessa mukana, ja että materiaali saataisiin suunnilleen lahjoituksina.

Jossakin vaiheessa Pirjo taas soitti ja kyseli kuulumisia ja sitä, mitä aion tehdä. ”Enpä mitään erikoista”, vastasin, ”ehkä alan kirkkoa rakentamaan.”  Hetken hiljaisuus, ja sitten tuli isomerkityksellinen lause: ”Siinä hankkeessa haluan olla mukana.”

Sen jälkeen tapasimme Pirjon kanssa useita kertoja, ja hän ilmaisi halunsa tutustua myös taiteilija Oma Orellin.  Syksyllä 2010 tuli Pirjo luokseni Kalajoelle, ja tapasimme myös Olgan. ”Olet varmasti hyvä ihminen, kun olet Arin kaveri”, oli Olgan kommentti ensitapaamisella, ja niin tuli Olgasta ja Pirjosta myös kavereita.  Me ”kolme kovaa” perustimme sitten kannatusyhdistyksen, joka on nyt päässyt monen vaiheen ja vaikeuden jälkeen tavoitteeseensa.

Mutkia oli edessä ja takana, muta luterilaisen seurakunnan kappalainen se varmaan totuuden sanoi: ”Missä Herran huonetta rakennetaan, siellä paholainen koettaa heitellä kapuloita rattaisiin.” Kyllähän niitä kapuloita tuli, eikä tilannetta suinkaan helpottanut ne pienet erot, joita Venäjän kirkolla ja suomalaisella ortodoksisuudella on. Olga toki tämän eron ymmärsi, mutta kaikkien venäläisten laita ei ollut samoin.  Hyvin monella taholla oli myös vaikeuksia käsittää, että ei kannatusyhdistys ollut mitenkään uskonnollinen järjestö, eikä vastannut tilaisuuksien järjestämisestä. Me halusimme vain rakentaa rukoushuoneen. Vastuu uskonnollisesta toiminnasta on ainakin toistaiseksi Oulun ortodoksisella seurakunnalla, jonka yhteyteen Kalajoki kuuluu.

Rahoitus oli ja on edelleenkin haastava. Rahan keräykset eivät onnistuneet, mutta onneksi Pirjo oli perinyt pari kesäpaikkaa, joista toinen myytiin ja rakentamisen alkuun päästiin todella. Omarahoitusosuus saatiin pääosin paikattua sillä, sekä minun omissa nimissäni ottamalla lainalla.

Rakennus on nyt lähes valmis, mutta vielä rahaa tarvitaan, sillä muutama asia ei mennyt ihan niin kuin oli suunniteltu.

Tämä ei kuitenkaan ole mikään ”kerjuukirje”, joten se siitä.  Jos Herra ei anna meille rahojamme koskaan takaisin, se on sitten meidän uhrilahjamme. Toki moni muukin on asiaan uhrautunut joko tavaraa tai rahaa lahjoittamalla. Ilman näitä lahjoituksia tsasouna tuskin seisoisi Särkillä nyt, sillä tuskin me ”kolme köyhää” olisimme sitä koskaan pystyneet rahoittamaan.