Isä oli kuollut pari vuotta aikaisemmin, ja
meidän perheemme oli pudonnut kohtalaisesta varallisuudesta kohtuuttomaan
köyhyyteen. Oma mökki meillä kuitenkin oli, joka oli ainoa omaisuutemme. Yrittäjäperheessä
saattaa sellaista sattua. Meidänkin isä
oli pyörittänyt pientä sementtivalimoa. Se ei ehkä ollut niin hyvin menestyvä
kuin luulimme, sillä aika isot velat jouduimme maksamaan. Nyt
äiti yritti ompelutöillä meidät elättää, ja jotenkin siinä oli
onnistunutkin.
Ei se aina niin helppoa ollut ja joskus se oli
vieläkin vaikeampaa. Ehkä elämä oli kaikkein vaikeinta juuri silloin, kun äidillä
todettiin syöpä, jota sitten hoidettiin naisten klinikalla Helsingissä. Ei silloin kai mitään yhteiskunnan apuja
ollut ja syövän hoitokin oli kallista, joten toinen veljistäni oli joutunut
lopettamaan lyseon kesken kaiken ja mennyt töihin SOK:n pussitehtaaseen. Siskoni Leila oli lähetetty äidin tädin luo
”evakkoon”, jossa hänen varmaan oli ihan hyvä olla. Sitä en muista, missä vanhin veljeni oli. Ehkä
jossain ulkomailla.
Joka tapauksessa oli jokseenkin varma, että
Reijon kanssa olimme kahdestaan kotona.
Reijo kävi töissä ja minun tehtäväni oli valmistaa ruoka. Mitä minä 12-vuotias poika oikeastaan osasin! En minä muuta osannut kuin lettuja paistaa,
ja niin me elettiin varmaan kolme viikkoa letuilla. Lettuja päivällä ja lettuja taas
illalla. En minä niihin
kyllästynyt. Aina kun Reijo tuli töistä,
oli pino lettuja valmiina, eikä Reijokaan siitä ääneen valittanut. Jos olisin yrittänyt jotain muuta, niin
varmaan olisi valittanut.
Äiti parani aikoinaan syövästä, joka varmaan
oli lettujakin tärkeämpää. Sen ruokavalion kuitenkin muistan läpi elämäni,
mutta ei se vieläkään ole tappanut räiskäleiden himoa. Hyvä mikä hyvä… kyllä minä ainakin lettuja
osaan paistaa, joten välitöntä nälkäkuoleman vaaraa ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti