Kekkonen

Eläirakas ihminenhän minä olen. Jotkut pitävät minua ihan hulluna - ja ovat tietysti siinä oikeassa. Monia tosi hulluja ajatuksia päässäni liikkuukin.  Suurin osa homo sapiens -rotuisista eläimistä kuvittelee, että maailma on vain meille kahdella jalalla kulkijoille ja meistäkin vain rajoitetulle osalle. Suuressa hulluudessani minä olen julistanut, että ei meillä ole tähän planeettaan sen suurempaa oikeutta kuin nelijalkaisilla ystävillämme.  Oikeasti minä en tiedä onko vai ei, mutta ei kai tänne kissojakaan ole ihan turhaan luotu, joten jotain perää siinä täytyy olla.

Niin kissa. Ihmiskunta jakautuu tasaisesti kissa- ja koiraihmisiin. Kyllä minullakin koira on ollut, niin kuin useimmilla eläinten ystävillä.  Kissoista olen kuitenkin aina pitänyt enemmän. Paljolti se johtuu siitä, että pidän kissoja tosi viisaina. Ne eivät suostu tekemään temppuja jonkin makupalan toivossa. Naukaisevat ehkä kerran, kohauttavat olkiaan ja tassuttelevat tiehensä. ”Saanhan minä ruokaa temppuilemattakin”, ajattelevat.

Ei kissoja voi asettaa paremmuusjärjestykseen, mutta vaikea on välttää ajatusta, että toinen on muistettavampi kuin toinen. Kekkonen oli todella hyvä kissa. Kun olin allapäin, se tuli syliini kehräämään, vaikka muutoin viihtyi omissa oloissaan. Erinomainen hiirikissa se myös oli. Se vietti yöt ulkona, mutta kun aamu koitti, se oli oven takana ja usein toi minulle hiiren aamupalaksi. Onneksi se ei huomannut, että en koskaan hänen saalistaan syönyt.

 Puhun Kekkosesta menneessä ajassa, sillä eräänä aamuna se ei sitten tullut kotiin. Päivällä löysin sen tien varresta kuolleena. Joku holtiton autoilija oli kaahannut yleensä varovaisen kissamme yli. Turhaa kai se on toivoa, että nopeusrajoitusmerkkejä siirrettäisiin sen verran, että asutus päättyisi. Tippa silmässä minä hautasin ehkä parhaan ystäväni.  Ehkä Kekkonen olisi nytkin tullut lohduttamaan minua… jos olisi elänyt.