Kun tässä muutamassa viimeisimmässä kirjoituksessani olen
muistellut Jyväskylää, heräävät mieleeni monet tapahtumat siellä. Olin töissä
Jyväskylän kaupungin sähkölaitoksella, jossa minulla oli kaksi uskovaista
työkaveria. Molemmat niitä ”oikeassa olevia” lahkolaisia. Toinen oli adventisti
ja toinen Jehovan todistaja. Niin suurta lähimmäisenrakkautta nämä tunsivat
toisiaan kohtaan, että minä jouduin olemaan välittäjänä heidän välisessä
keskustelussaankin. ”Sano Penalle, että Raamatussa sanotaan näin.” Ja sitten vastaus:
”Kerro Antille, että ’oikea raamattu’ kertoo näin.” Jotenkin hauskaahan se
minusta oli, sillä jo silloin tiesin, että varmin lahkolaisuuden merkki oli se,
että molemmat uskoivat olevansa oikeassa. Edes politiikassa ei näin jyrkkiä
raja-aitoja vedetä, vaikka oikeassa olemisen tarve voi olla lähes yhtä suuri.
Suomalaisen politiikan erityispiirre tuntuu olevan, että
politiikkaa sotketaan lähes jokaiseen asiaan, mutta ei sentään ole vielä
työväen pelastusarmeijaa eikä työväen punaista ristiä. Tuskinpa löytyy myöskään
kommunistien raamattupiiriä.
Jyväskylässä aloitin nyrkkeilyharrastukseni ja sattumalta
menin salille, kun siellä sattuivat olemaan Jyväskylän Nyrkkeilijöiden
harjoitukset. Jos olisin mennyt samalle salille päivää myöhemmin, olisin
joutunut Jyväskylän Työväen Nyrkkeilijöiden harjoituksiin. Näin minusta tuli
siis ”porvari” jo 15–vuotiaana, lainkaan tajuamatta, mitä oli tapahtunut. Ehkä
se todellakin vaikutti siihen, että minusta tuli ”porvari”, sillä myöhemmin
tulin kyllä kuulemaan keskusteluja, joissa tuota työväen aatetta sotkettiin
myös urheiluun. Minusta se oli jotenkin vastenmielistä, joten olin mieluimmin
tuossa porukassa, jossa politiikkaa ei puhuttu. Saattoi olla, että päätöksien
teossa syrjittiin TUL:n urheilijoita. Toki sekin oli vastenmielistä, mutta en
usko, että urheilijat sinänsä olivat siihen syyllisiä. En toki tiedä, mikä laji
se työväen nyrkkeily on, sillä ainakaan olympialaisten ohjelmaan se ei kuulu,
enkä tiedä sitä harrastettavan Suomen ulkopuolella.
No, se politiikasta, mutta suomalaisia erikoispiirteitä
siinäkin. Politiikkaakin enemmän erikoispiirteitä on kuitenkin uskonnoissa. Suomessa
on toistatuhatta uskonnollista yhteisöä, joissa hyvin monessa on oikeassa
olemisen tarve varsinaista uskontoakin tärkeämmässä roolissa. Meillä käy usein
parikin Jehovan todistajaa keskustelemassa raamatusta. Mielelläni minäkin
aiheesta puhun, joten ihan tervetulleita ovat nämä fiksut ja tyylikkäät naiset.
Eivät ole yrittäneet edes käännyttää minua, vaikka monessa asiassa olenkin eri
mieltä heidän kanssaan. En kuitenkaan väitä tuntevani Jumalan tahtoa näitä
ihmisiä paremmin, joten se on asia, josta en väittele. Olen kuitenkin syvästi
vakuuttunut, että jos tuo nimen vakuuttelu on heidän ainut agendansa, ei moinen
lahko ole tarpeellinen, pikemminkin päinvastoin. ”Älä turhaan lausu Herran,
sinun Jumalasi nimeä. ” on eräs käskyistä. Minun mielestäni Jehovan nimen
toistelu on juuri tämän käskyn rikkomista.
Olen useaan otteeseen sanonut, että tsasounaamme ovat
tervetulleita kaikki ihmiset uskontoon tai ihonväriin katsomatta. Monia siellä
on käynytkin aina muslimeja myöten, mutta yhtään Jehovan todistajaa en tiedä
siellä käyneen. En ole käynyt tosin minäkään tuolla ns. valtakunnansalissa,
mutta en ole tuntenut siihen erityistä tarvetta, eikä ole ollut asiaa.
Jos joku lahko on siinä määrin raamatun vastainen, että
heidän on pitänyt julkaista jopa oma raamattu, en ole aivan varma, onko porukka
oikealla asialla. En mene myöskään palokunnantalolle, jos minulla ei ole sinne
asiaa.
Suomen lakia kunnioittavana ja jokaisen vakaumusta
arvostavana, asevelvollisuuden suorittaneena ja veren siirron ansiosta henkeni
säilyttäneenä on minun erityisen vaikeaa hyväksyä juuri niitä asioita, joita
Jehovan todistajat ovat pitäneet esillä. Silti arvostan näitä meillä käyviä
fiksuja ja tyylikkäitä rouvia, mutta samalla minusta tuntuu, että pitäisi
varmaan vähän sääliä heidän sokeuttaan.
Olkoon kuitenkin niin, että jokainen tulee uskollaan
autuaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti