Vaiettu historia

Opiskelun alkuaikoina eräs toveri laukaisi lauseen, josta on tullut kantava elämänohjeeni yli neljäksi vuosikymmeneksi. "Mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää." Olen tällä lauseella ratsastanut monen tilanteen yli, mutta tullut myös ajan saatossa huomaamaan sen paikkansapitävyyden.

Monet tiedot eivät ole salattuja, mutta saattaavat silti yllättää.

Professori on arvostettu ammatti, ja se tarkoittaa tiedonpolun kulkemista päästä päähän. Pitkällä opintotaipaleellani eräs luennoiva professori kuitenkin asetti kysymyksen, joka sai kyseenalaistamaan ainakin tuon ammatin erikoisuuden. Jotenkin näin se meni: "Kumpia luulette olevan enemmän tässä maassa, kaivosmiehiä vai yliopistojen professoreja?"

Enemmistö meistä opiskelijoista oli niin hyvin sisäistänyt tuon professorin kunnioittamisen, että olisi ilman epäilyksiäkään vastannut, että tokihan kaivosmiehiä on paljon enemmän. Totuus on kuitenkin toisenlainen. Kaivosmiehen ammatti on todella harvinainen, kun sitä verrataan muurahaisten lailla parveilevaan professorijoukkoon.

Tuon anekdoodin esille vetäminen ei suinkaan tarkoita sitä, että professorin ammatti olisi sen väheksytympi kuin ennenkään, mutta otin sen muistojeni sykkyröistä ihan siksi, että tajuaisimme, kuinka vääriä monet luonnollisina pitämämme asiat ovat.

Lähes koko aikuisen ikäni olen pitänyt historian vääristelyä vanhan Neuvostoliiton yksinoikeutena. Kun nyt sitten eläkepäivinäni olen ottanut harrastukseksi historian tutkimisen. Se sai oikeastaan alkunsa siitä monen esittämästä väitteestä, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Totta kai minä, Karjalan pakolainen, heti nousin takajaloilleni ja rupesin tutkimaan, kuinka asia oikein oli. Hyvin pian selvisi, että ei Neuvostoliitto ollut suinkaan ainut valtio, joka koetti muokata omaa historiaansa senhetkisten poliittisten päämäärien tarpeeseen.

Minulle on kerrottu varsin luotettavasti, että sain äitini sylissä kyydin perääntyvien suomalaissotilaiden mukana alueelta, josta suurin osa väestöstä oli kyllä evakuoitu jo ajat sitten, mutta minun syntymäni tähden oli äitini joutunut jäämään entiselle kotiseudullemme Pitkärantaan, joka jo seuraavana päivänä oli puna-armeijan hallussa.

No.. jos eloon olisin jäänyt, niin olisinpahan oppinut puhumaan venäjää. Kyllä minä kuitenkin tajusin sen, että pakolainen minä olin, enkä mikään siirtolainen tai evakko. Vasta nykyisin arkistojen auettua ovat monet kirjailijat kirjoittaneet kertomuksia pakenevista ihmisistä, jotka ylittivät pitkän itärajan milloin mistäkin. Edelleen tutkimista olisi, sillä monet asiat, joista esimerkiksi kirjassa "Vaiettu Elisenvaaran pommitus" kerrotaan, on poimittu Neuvostoliiton sota-arkistoista.

En tiedä, mistä tuo vaikenemisen kulttuuri johtuu, mutta kovasti pelkään, että taustalla on paljon puhuttu "ryssän pelko" joka sodan jälkeen oli niin suurta, että meilläkin oli kotona pimennysverhot vielä aikana, jonka minäkin muistan. Samaa kertonee mieliini jäänyt lause, jonka usein kuulin äitini suusta: "Seinilläkin on korvat."

 

Kaikkia historian vääryyksiä ja väärinkäsityksiä tuskin koskaan saadaan oikaistua, mutta niin kauan kuin meitä sodan aikana tai ennen sitä syntyneitä suinkin on olemassa, kaivetaan ainakin oma historiamme esiin. Alkää hyvät ihmiset viekö tätä hiljaista tietoa mukananne hautaan, sillä varmasti vielä tulee aika jolloin jälkipolvikin alkaa kiinnostua totuudesta.

Eräässä blogissani kirjoitin talvisodan päättyneen siihen, että Stalinin polvet alkoivat vapista, kun Ranskan muukalaislegioona valmistautui lähtemään Suomen avuksi. Niinpä Stalin ehdotti rauhan neuvotteluja. Ihan kenraalin arvoinen sotaherra oli asettanut tämän tiedon kyseenalaiseksi.

No minä olin poiminut tuon tiedon eräästä väitöskirjasta, mutta kun ihan kenraali oli tietoa epäillyt, piti minun tietenkin mennä asioissa vielä pidemmälle ja hankkia se tieto, mistä tieto oli väitöskirjaan päätynyt. No löytyihän se tieto lopulta. Se oli peräisin Ranskan sotahistoriasta, josta selvisi moni muukin sotilaallinen apu, jota ilman Suomi olisi ollut todellisissa vaikeuksissa.

Tältä osin minkin olen liian nuori omakohtaisiin muisteloihin, mutta luulenpa, että tuo kenraali on vieläkin nuorempi ja sen lisäksi sitoutunut virallisiin tietoihin, joten pidän omia tietojani luotettavampina.

Heitä vaan "kenu" pari leijonaa pois kauluksestasi, niitä on selvästi liikaa.

Ilmeisesti sotien aikaiset pelot aiheuttavat sotahistorioiden vääristymisen. Suomi ei uskaltanut julkaista Suomi - Neuvostoliitto ampumahiihtomaaottelun todellisia tapahtumia sellaisena kuin ne tapahtuivat, koska pelättiin suuren naapurin siitä pahastuvan. Oikeastaan samasta syystä painettiin myös Ranskan apu villaisella, koska Saksa oli näkyvässä roolissa toisessa maailmansodassa Suomen käydessä omaa jatkosotaansa.

Koska Saksa ja Ranska olivat silloin vastakkaisissa leireissä, voidaan vain otaksua, että saksalaiset olisivat pahastuneet, jos Suomessa olisi suuremmin hehkuteltu Ranskan osuutta talvisodassa.

Kuinkahan moni mahtaa uskoa turistien tuoneen matkamuistoina nuo kymmenet ranskalaiset tykit, joita yhä vielä Suomessa on.