"Ryssän lapset"

Tuskinpa viikon ikäisenä suoritettu pakomatka äidin sylissä Laatokan rannalta tänne Kanta-Suomeen minuun isompia jälkiä jätti. Vaikka sanotaanhan sitä kyllä, että vauvan ensimmäisien elinpäivien aikana saamat kokemukset vaikuttavat koko hänen elämäänsä. Tiedä häntä, olisiko minusta juuri tästä syystä tullut ”suvakki”. Tämän haukkumanimen kannan kyllä ylpeästi, sillä kyllä minä näen sen kertovan jonkinasteisesta sivistystasosta, ainakin jos sitä verrataan tuohon varsin moukkamaisesti käyttäytyvään ihmisryhmään, jota minä nimitän rasisteiksi.

Ilmeisesti suomalainen kansanluonne on perusrakenteeltaan ulkopuolelta tuleviin uhkiin hieman pelolla suhtautuva, ja se helposti kääntyy myös torjuvaksi vihamielisyydeksi. Kun se kohdistuu pieniin vähemmistöryhmiin vain siksi, että joku sattuu kuulumaan tähän ryhmään, on kyse rasismista.

Jos ei tuo pakomatka jälkiä jättänytkään, niin kyllä minä aina muistan sodan jälkeisen ajan, jolloin minä ja monet muutkin ”Karjalan lapset” saimme kuulla olevamme ”ryssän lapsia” ja meitä syrjittiin jopa koulussa. Tuskinpa aikuisetkaan saavat puhtaita papereita, sillä en usko, että toiset lapset olisivat keksineet noita nimityksiä ilman kodin oppeja.

Kun nyt seuraan pakolaiskeskustelua, olen todella ymmälläni. Omista kokemuksista suomalaiset eivät ole oppineet mitään. Jotenkin ymmärsin sodanjälkeisen ”ryssän vihan”. Olihan Neuvostoliitto hyökännyt Suomeen ilman minkäänasteista oikeutusta ja edes provokaatiota. On kuitenkin täysin käsittämätöntä, että tämä vihanpito kohdistui myös meihin suomalaisiin, jotka olimme nimenomaan sodan uhreja, emme sen osapuolia. Vastaanotto täällä Kanta-Suomessa oli monin paikoin varsin nurjamielistä, aivan kuin juuri me olisimme tulleet tänne valloittajina.

Olen Karjalan pakolaisten historian itse kokenut ja täydentänyt tietojani sitä opiskelemalla. En voi välttyä näkemästä yhtäläisyyksiä nykyisessä ns. ”pakolaiskriisissä” siihen todelliseen kriisiin, joka vallitsi Suomessa silloin, kun köyhä maa joutui yllättäen sijoittamaan lähes puoli miljoonaa pakolaista ja evakkoa. Ehkäpä silloin voitiin oikeasti puhua kriisistä, mutta nykyisin kriisi on vain pakolaisten keskuudessa. Olen usein sanonut, että tuo muutama tuhat on vain yhden urheilutapahtuman yleisömäärä, jonka sijoittaminen tähän harvaan asuttuun maahan on vain järjestelykysymys. Kyllä minä uskon, että aikanaan nämä muukalaiset tuovat leipää ja hyvinvointia tähänkin mahan aivan kuin sen teimme myös me - Karjalan pakolaiset.

Olin nuorena kai kohtalaisen hyvä oppilas koulussa. En oikeastaan sitä koskaan tullut ajatelleeksi, enkä oikein käsittänyt, miksi monet opettajat vierittivät syykseni asioita, joita en pääsääntöisesti ollut koskaan tehnyt. Täytyy myöntää, että se aikaa myöten kasvatti jonkinasteista katkeruutta sisälleni. Tuosta katkeruudesta olen luullut päässeeni jo eroon, sillä olen luullut osoittaneeni sekä opiskelussa, työelämässä että myös urheilussa olevani vähintään keskivertosuomalainen. En ehkä parempi, mutta en varmasti huonompikaan.

Se, että puolustan melko voimallisesti nykyisiä pakolaisia, johtunee omista kokemuksistani. Uskon pystyväni samaistumaan heihin, siitäkin huolimatta, että omat kokemukseni monilta osin ovat jotenkin jälkikäteen syntyneitä. Siis hieman minuakin vanhemman ikäluokan kokemuksia.