Rankat rauhanehdot

Ihan pitsin nypläyksestä ei kirjoittele enempää Kallan kuvernööri kuin Pitkärannan paronikaan. Tällainen kaksoisvirkahan minulla on, ja eihän näillä niin kovin paljon yhteistä ole. Kallan kuvernööri sotkeutuu lähinnä elämämme ympäristöön yleensä, politiikkoineen päivineen, kun taas Pitkäranan paronin oivallukset ovat harrastuksestani Karjalan historiasta.

Kummassakaan blogissa en koskaan halua syöttää mitään virheellistä tietoa, mutta täytyy myöntää, että joskus on voinut lipsahtaa joku kirkko väärään paikkaan.

Onkohan se edes suuri virhe? Kyseessähän ovat neuvostoajan elokuvateatterit ja varastot, jotka toki nykyisin on kohotettu taas entiseen arvoonsa.

Olemme vaimoni kanssa kierrelleet vanhaa Karjalaa ristiin rastiin, ja nimenomaan kirkkoja olen katsellut vallan suurella kiinnostuksella. Syntyperästäni johtuen myös sotahistoria on ollut kiinnostuksen kohteeni ja etenkin evakkojen vaiheet. Nykypolven kanssa en ole päässyt oikein yhteisymmärrykseen nimityksestä, jota käytetään Karjalan pakolaisista. Jos oikeasti olisi minun vallassani päättää nimityksistä, niin suurin osa porukasta olisikin pakolaisia.

Olen usein sanonut näissäkin kirjoituksissani, että pakolainen on se, joka pakenee paikasta A paikkaan B pelätessään jotakin.

Tämä ei ole kielitoimiston virallinen määritelmä, mutta ei tosiasioita voida millään määritelmillä muuttaa.

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhan syyskuussa 1944, ja rauha vahvistettiin Pariisissa 1947. Nykysuomalaisena ajattelen, että rauhanehdot olivat karmivat. Nyt neuvotteluissa Suomi joutui luovuttamaan talvisodassa menettämänsä alueet ja lisäksi Petsamon. Paitsi syntyperäni, niin myös venäläisten parakeissa Obbnäsissä vietetty 11 kk:n varusmiesaika herätti minut kiinnostumaan venäläisistä ja Karjalan historiasta. Nykyisin nimellä Upinniemi tunnettu paikkahan on se Kkirkkonummella sijaitseva venäläisille vuokrattu alue, jonka Neuvostoliiutto suostui ottamaan vaihdossa, luovuttaessa talvisodan jälkeen pakkovuokratun Hankoniemen.

Rauhanneuvotteluja edelsi minun syntymäpäivän kunniaksi järjestetty ilotulitus, jota venäläiset sota-arkistot kutsuvat suurhyökkäykseksi, jonka aikana he mm. onnistuivat "vapauttamaan" Viipurin ja pienen pätkän Itä-Karjalaa. Sotaa nämä näillä alueilla asuneet ihmiset pakenivat, sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Hekin siis olivat pakolaisia, täysin riippumatta siitä, oliko pako organisoitu vai summittainen. Pakolaisten kulkureittejä ja jopa "evakkojuniakin" pommitettiin, joten ei liene liioiteltua sanoa, että ihmiset pakenivat sotaa. 

 

Kun nykyisten turvapaikanhakijoiden tarinoita olen kuullut, ei siinä ole muuta eroa näihin karjalaisiin kuin että matkan vaaran on aiheuttanut Välimeri, eikä niinkään vihollisen sotilaat.

Suomen ja Neuvostoliiton rajalla ei ole Välimerta, mutta jos kirjaa "Laatokan pakolaiset" on uskominen, niin ihan kuivin jaloin ei joka paikasta selvitty.

En minä tiedä, mitä hävettävää on sanassa "pakolainen", sillä millään ei sotien jälkeen syntynyt sukupolvi halua myöntää, että Karjalasta tuli pakolaisia.

Varsinaisia evakkoja ovat vain ne, jotka rauhanomaisissa olosuhteissa pääsivät siirtymään Kanta-Suomeen. Yleensä tämä tapahtui ennen varsinaisia sotatoimia, tai alueluovutusten jälkeen luovutetuilta alueilta. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että sodan aikana paenneisiin ihmisiin tuo evakko nimitys sopii erittäin huonosti.

Kiistaton tosiasia on, että noihin aikoihin Itä-Karjalasta tuli sekä evakkoja että pakolaisia. Jos nämä ihmiset on pakko niputtaa yhden nimen alle, niin olkoon se sitten vaikka siirtolainen.

Kyllä minä nyt "evakko" -sanan tulkitsen melkein samanlaiseksi herjaksi kuin aikoinaan sanan "ryssän lapsi". En totisesti kuulu kumpaankaan ryhmään.