Onkohan Paavo höyrähtänyt?

Vaikka kovasti olen arvostanut Paavo Väyrysen sitkeyttä, niin samalla myös totean, että Paavo on tyypillinen esimerkki poliitikosta, jolle oma etu on kaikkein tärkein. Samaan kastiin minä lasken nykyisten Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon, jonka suusta en eläessäni ole kuullut yhtään rakentavaa ehdotusta ja olen kuitenkin ollut politiikassa mukana paljon kauemmin kuin Jussi. Kannatusta voidaan siis ammentaa mitä ihmeellisimmillä keinoilla, vaikka kyse olisi vain oman edun tavoittelusta. Tämän varmasti tietävät nämä ”mamuna” Brysselissä olevat tohtoritkin.  Paavo perusti ihan oman puolueenkin, ja Jussin tueksi perustettiin aikoinaan myös puolue, johon hän ei sitten liittynytkään. Luulen, että Jussin nykyinenkin puolue näivettyy sitä mukaa, kun kansa sivistyy ja rasismi katoaa. Sellaistahan se on: puolueita syntyy ja kuolee, mutta yksi asia näyttää pysyvä - se on ihmisen itsekkyys.

Paavo julistautui messiaaksi, joka pelastaa ”kepun”, ja ”persujen” messiaaksi haettiin toinen tollero.  No eihän näistä herroista paljon mihinkään ole ollut, mutta ovat sentään itsensä elättäneet.

Toki tiedän, että ei tässä maassa itsensä elättäminenkään aina helppoa ole, mutta jos yhteiskunta toimii, niin onnistuu se heikomminkin eväin. Luulen, että yhteiskunta toimisi paremminkin, jos kaikki näkisivät yhteisen edun ja puhaltaisivat samaan hiileen. Minulta ei kyllä heru ymmärrystä SAK:n yhteiskunnan vastaisille mielenosoituksille, eikä rasismille.

Ja sitten asiasta toiseen. Vai loikkaanko edes kovin kauaksi.  Kyse on poliittisten puolueiden itsekkyydestä.  Tästä maasta on tosi vaikea löytää puoluetta, joka ajaisi tämän maan etua. Tuskinpa edes jäsenistönsä etua.

En halua kertoa tietolähteeni nimeä, sillä kyse on jokseenkin pitkään politiikassa mukana olleesta poliitikosta, jonka nimi saattaa olla tunnettu. Mielestäni kyse on kuitenkin luotettavasta lähteestä.

Esko Ahon pääministerikauden aikana elettiin pahaa pulaa, ja hallitus esitti silloin kohtuullisen pieniä työttömyystuen leikkauksia. Työväenyhdistys, johon kyseinen henkilökin kuului, käsitteli silloin asiaa ja päätti vastustaa leikkauksia.  No jos oikein muistan, niin leikkauksia ei sitten tehty, mutta vastustuksella oli tehty myös politiikkaa.  Demareista tuli pääministeripuolue ja Paavo Lipposesta pääministeri. Yllätys, yllätys:  Suomen tilanne jatkui vaikeana, ja hallitus esitti entistäkin suurempia leikkauksia.  Samainen työväenyhdistys käsitteli taas asiaa, ja nyt asian esittelijä suositteli, että yhdistys tukisi hallituksen esitystä.  En muista leikattiinko vai ei, mutta juju onkin siinä, että ei ole merkitystä niinkään sillä, mitä esitetään, vaan sillä, kuka esittää.

Yleisestikin näyttää siltä, että ammattiyhdistysliikkeen solidaarisuus on sitä, että tuloa ei suostuta jakamaan, vaan työtäkin annetaan niille, jotka jo ovat töissä. Olisi se kauheaa, jos SAK johtaisi tätä maata.