Heitetään rahat kankkulan kaivoon

Radioselostajat hehkuttavat kovasti, että ei suomalainen urheilu ole aallon pohjassa. Kun niin monessa asiassa olen toista mieltä, niin olen tässäkin. Kyllä se sitä on. Tietysti asioita voi verrata monilla tavoin, mutta jos olympiamenestystämme verrataan menneisiin aikoihin, niin kyllähän kyse on selvästä tason laskusta. En nyt puutu valmennukseen, puhutaan siitä sitten, kun selviää se Potkosen mitalin väri. Siinä on oikeasti se asian ydin, jota olen aina hehkuttanut, mutta lukekaa se sitten tulevaisuudessa.

Suurella hälyllä perustettiin Suomeen joku ihmeen huippu-urheilun muutosryhmä. Onhan siinä saatukin muutosta aikaan. Rahan kulutus on kasvanut ja urheilijoiden taso laskenut. Menneinä aikoina mäkimiehet sentään pärjäsivät, ja olisin minä jotenkin odottanut Mika Konkoskelta jotain panostusta tähän lajiin, kun hän sentään entinen mäkimies on. Näinhän se näyttää olevan, että entisiä alkavat olla jo kaikki muutkin. Joku Toni Nieminen kepittää kohta koko porukan, ja kovasti olisi Tauno Luirokin vaaraksi, jos eläisi.

Silloin kun suurin ilon aihe on Mira Potkosen mitali ja muutama paikka välieriin, niin kyllä aallonpohjasta on syytä puhua. Varmasti siskoni kummisetä "Lenni" Viitala kääntyisi haudassaan, jos katsoisi entisen menestyslajin painin alennustilaa. Lenni toi Lontoosta 1948 vapaapainissa kultaa... tämä ihan vain muistutukseksi niille, joille nimi ei kerro mitään. 

 

Tätä Suomen urheilumenestystä pitäisi verrata paitsi omaan, menneiden aikojen menestykseen, niin myös muiden samankokoisten maiden menestykseen. Kyse ei todellakaan ole rahan puutteesta, vaan tavasta, jolla rahaa käytetään. Urheilijoiden tulokset tuskin paraneva sillä, että urheilujohtajat juovat kalliitta juomia ja olympiakomitea vuokraa kokonaisia hotelleja, vaikka muutama huone riittäisi. Kyllä valtio teki aivan oikein periessään olympiakomitealta osan rahoista takaisin. Olisi saanut viedä kaikki, niin olisivat edes vähän oppineet.

Tätä kirjoitettaessa olympialaiset eivät ole vielä päättyneet, ja voi hyvinkin olla, että joku keihäänheittäjä saavuttaa pistesijan tai jopa mitalin, mutta ei se pelasta tämän kansan urheilumainetta.

Muistan, kun aikalaiseni lapset olivat Tauno Luiroja, Matti Pietikäisiä ja Antti Hyvärisiä ja kaikenlaisia tösiä rakennettiin. Näistä lapsista kasvoi sitten Matti Nykäsiä ja Toni Niemisiä, jotka vuosikausia putsasivat pöydän lähes kaikissa suurkisoissa. Ei kaikkea voida panna valmennuksen piikkiin. Kyllä vikaa on myös yhteiskunnassamme. Lähes kaikki ne pikkumäet on hävitetty, joista lapset ylipäätään uskalsivat laskea. Joku Lahden Karpalosuon mäki on vissiin säilytetty muistomerkkinä menneiltä ajoilta, mutta muut sen kokoiset "tösät" onkin sitten purettu. Elin Hämeen linnassa aikana, jolloin Ahveniston mäestä uskalsi laskea vain yksi hämeenlinnalainen ja sekin oli vankilassa. Oli siinäkin rahaa upotettu betoniin, vaikka varmaan sillä rahalla olisi saatu aikaan parikymmentä lapsille ja nuorille sopivaa hyppyriä. Mitähän Kaipolan isolle mäelle muuten kuuluu? Milloinhan siitä on viimeksi hypätty? Pahat kielet kertovat, että sitä käytetään näkötornina... mitähän tähyävät? Tuskin urheilumme tulevaisuutta.

 

Olen kuullut yhden suuren valmennusviisauden aikoinani. Eelis Ask loihe lausumahan: ”Hhyväksi nyrkkeilijäksi tulee paljon nyrkkeilemällä." Olisin taipuvainen lisäämään tuohon, että hyväksi juoksijaksi tulee paljon juoksemalla. Se raha ei todellakaan ole ainut autuaaksi tekevä asia. Ollessani Suomen Nyrkkeilyliiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajana yritin saada nämä asiat aikalaisten kalloon. Aloitteestani tehtiin matkoja linja-autoilla, tehtiin matkoja itäblokin koviin, mutta halpoihin turnauksiin ja järjestimpä yhden lähes ilmaisen leirin maailmanmestaruuskisoihin valmistautuvalle ryhmälle Viron Narva-Joensuuhun. Ei näistäkään pojista kovin monesta huippuja kasva, mutta ainakin Barcelonan olympiamitalisti Jyri Kjäll oli tuossa ryhmässä mukana.

Jos olisi tehty matkat lentokoneilla ja liiton johtohenkilöille juotettu kuohuviinit, niin epäilen, että määrärahat eivät olisi riittäneet puolellekaan tuosta porukasta.

Rahan puutetta on helppo syyttää, mutta eihän se ihan oikeasti niin ole. Minusta ei tullut koskaan mestariurheilijaa oikein missään lajissa, mutta ei se rahasta kiinni ollut. Minulla ei ollut siihen luonnetta. Hauskinta tässä leikissä onkin, että koskaan ei voi tietää, kenestä se sitten tulee. Minun kokemukseni on, että se ja se oli kyllä lahjakas, mutta....

Juha Väätäinen sanoi aikanaan: ”Lahjoista suurin on harjoittelulahjakkuus."

Jos minulta kysyttäisiin, sanoisin että Juha Väätäinen olisi ehkä fyysisesti ollut enemmän omalla alalla jossakin muussa lajissa kun juoksussa, eikä keihäänheiton maailmanennätysmies Jorma Kinnunenkaan raameiltaan oikein keihäänheittäjä ollut.

Tunsin kyllä molemmat ja muistan, kun kirvesmiehen opissa ollut Jorma veisti omat harjoituskeihäätkin itse. Pojat olivat poikia ja halusivat menestyä valitsemallaan uralla. Ei siinä rahan puutetta valiteltu.

Kun tulevaisuudessa kirjoitan valmennuksesta, haluan ehdottomasti kertoa Mira Potkosen tarinan. Voi olla, että hänen mitalinsa jää koko joukkueemme ainoaksi mitaliksi, joten tarina on sitä mielenkiintoisempi. Ei ole mennyt Potkosenkaan ura aivan nykyisten oppien mukaan!