Tasa-arvokysymys?

Vähän kerrassaan alkaa särkeä päätä ainainen höyryäminen tasa-arvosta, mutta kai se on suomalainen tapa. Kun joku asia on pinnalla ja muotia, yritetään sitä sitten vetää joka asiaan. Siinä menevät sitten puurot ja vellit sekaisin ja tasa-arvo nähdään samanlaisuutena. Onneksi on edelleen niin, että miehet ja naiset ovat erilaisia, johon kuuluu myös se, että meillä on joukko erilaisia ominaisuuksia. On siis yksinkertaisesti niin, että nuo ominaisuudet määrittävät myös meidän tekemisiämme. Aina on myös ollut miesten ja naisten töitä, jotka ovat muodostuneet ajan saatossa näiden ominaisuuksien ja luonnollisten taipumusten myötä. Myös kiinnostuksen kohteet ovat jo aikojen alussa olleet erilaisia, eikä sitä kukaan paheksunut ennen kuin keksittiin, että ei niin saa olla.

Muutama vuosi sitten joku keksi, että pitäisi olla sukupuolikiintiöt, jotka takaisivat erilaisissa järjestöissä, toimikunnissa, lautakunnissa ja muissa kunnissa yhtä monta mies- ja naispaikkaa. Tämä siitäkin huolimatta, että noihin aikoihin vain 20 – 30 prosenttia jommastakummasta sukupuolesta oli kiinnostunut jostakin tietystä asiasta. Kyllä se niin on, että en minä olisi halunnut Hintan Marttojen johtokuntaan, vaikka joku olisi ehdottanutkin. Se oli aihe, joka ei minua kiinnostanut, vaikka syöttinä olisi ollut tasa-arvo. 

Pahimmat vöyhöttäjät halusivat kieltää lasten sukupuolenkin. Kaikille piti tasapuolisesti hankkia leluiksi nukkeja ja leikkiautoja, vaikka sisäinen kiinnostus kertoi, että osa lapsista halusi leikkiä autoilla, kun taas osa oli enemmän nukkeihmisiä. Tasa-arvo vöyhkien mielestä ei lapsien sukupuoli saanut näkyä vaatetuksessakaan. Kaikkien olisi pitänyt pukeutua kuten kiinalaiset joskus ennen. Samanvärisiin haalareihin. Minun mielestäni tuo tasa-arvoinen pukeutuminen meni jo liian pitkälle. En millään suostunut ostamaan pojilleni hameita, enkä erityisen kiinnostunut ollut itsekään mekkoa päälleni vetäisemään. Minun lapsistani tuli siis tyttöjä ja poikia, eikä mitään tasa-arvo ongelmia ollut.

 

Yksinkertaisesti tuo tasa-arvovöyhötys on mennyt jo niin pitkälle, että en enää halua edes elää tässä yhteiskunnassa. Mielestäni raja on ylitetty silloin, kun jollekin erityisryhmälle aletaan laatia erillislakeja nimittämällä näitä jotenkin tasa-arvoisiksi. Hyvänä esimerkkinä on ns. ”tasa-arvoinen avioliittolaki”, jossa nimenomaan pieni vähemmistö saa oman lain, jolla romutetaan avioliiton alkuperäinen tarkoitus miehen ja naisen välisenä suhteena. Ainahan meidän avioliittolaki on ollut tasa-arvoinen. Se on kohdellut kaikkia kansalaisia samalla tavalla, eikä se ole ketään erotellut. Tällainenhan lain pitäisi olla. Nopeusrajoitukset koskevat kaikkia kuljettajia sukupuoleen katsomatta, samoin kuin rikoslakimme. Onneksi ei kukaan ole keksinyt, että kleptomaaneille säädettäisiin oma lakinsa, joka antaisi oikeuden pieniin varkauksiin, koska heillä on tällainen taipumus.

Ehkäpä urheilu on inhimillisyyden viimeinen linnake, jossa ihmisten sukupuoli otetaan huomioon ilman, että siitä tehdään erikoisen suurta numeroa. On hyvin vähän lajeja, joissa miehet ja naiset kilpailevat samassa sarjassa. Se nyt vaan on niin, että me olemme erilaisin eväin varustettuja ja meidän tulisi se hyväksyä. Erilaisuudessa ei ole mitään hävettävää, ja se meidän tulisi ymmärtää. Kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä, ei fyysisestä voimasta eikä pukeutumisesta. Meidät on yksinkertaisesti tarkoitettu erilaisiksi, eikä varmaan suotta.

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja, mutta en tasapäistäjä. Eläköön se ero, joka yhä vielä on naisten ja miesten välillä.

Poliittinen ongelma

Ihan oikeasti olen miettinyt, miten meidän ihmisten pitäisi järjestää tämä yhteiskuntamme, että pääsisimme edes joidenkin eläinten tasolle. Toki eläimilläkin on omat ongelmansa, mutta jos esimerkiksi kissat tappelevat keskenään, ei se yleensä tapahdu värin perusteella, niin kuin ihmisillä näyttää usein olevan. Pääsääntöisesti luonnossa olevat eläimet eivät taistele oman lajinsa kanssa. Paitsi ihmisen, jonka vallanhimo ja oman edun tavoittelu aiheuttaa varsin outoa käytöstä ja synnyttää sotia ja ”vaihtoehtoisia totuuksia.”

Yleisesti suosituin vaihtoehto valtiomuodoksi tuntuu olevan demokratia, jonka nimeen vannotaan ja liputetaan, mutta mitenkäs se oikein on? Demokratian ongelma on kuitenkin ihminen. Ehdokkaat, joita äänestämme vallanpitäjiksemme, ovatkin yllättäen oman edun tavoittelijoita, joita kiinnostaa vain oma asema ja oman puolueen valta. Puolueen valtakin vasta toissijaisesti. Tosiasiassa näin on, olkaa sitten mitä mieltä tahansa. Onkohan mitenkään muuten selitettävissä se, että esimerkiksi moni eduskuntavaalien ehdokas sijoittaa tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia, vain päästäkseen eduskuntaan. Anteeksi kovasti, mutta minä en usko niin suureen lähimmäisenrakkauteen, että joku olisi valmis ottamaan jopa pankkilainen parantaakseen toisten ihmisten asemaa. 

 Ehdokkaat ja itsekkyys vatn demokratian ongelman toinen puoli. Toinen puoli ongelmasta on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. On tietysti tosi vaikeaa valita se ihmisten joukko, joka saisi äänestää, mutta…. Tosiasia kuitenkin on, että vain varsin pieni joukko ihmisiä seuraa yhteiskunnan asioita niin paljon, että osaisi sanoa, mikä tälle yhteiskunnalle olisi parasta, puhumattakaan siitä, että olisi tietoinen mahdollisen ehdokkaansa kyvyistä parantaa näitä asioita. Niin kauan kuin meillä on nykymuotoinen demokratia, hoitavat Suomen asioita naapurin pojat, komeat miehet ja hyvät hiihtäjät.

Luultavaa on, että joku taloustieteen professori osaa suunnata äänensä jokseenkin oikeaan suuntaan, mutta kun ”vaivaistalon Lyylillä” on samanarvoinen ääni, kumoaa hän jo vaaliuurnalla tuon proffan äänen.

Paras puoli meidän demokratiassamme onkin, että osa äänistä kumoaa sen toisen osan, eikä ihan mahdottomia diktaattoreita pääse syntymään. Kompromissi on kuitenkin parempi ratkaisu kuin joku itsekäs päätös, vaikka sekään ei yleensä ole paras mahdollinen ratkaisu. Kun vanhoina aikoina rikolliset tuomittiin myös määräajaksi menettämään kansalaisluottamuksensa, oli siinä jotain ideaa. Jos joku ei osannut noudattaa lakia, niin miksi hänen sallittiin osallistua lainsäädäntöön tai sen valmisteluun!

Vaikka olenkin sitä mieltä, että on vaikea päättää, ketkä saisivat äänestää ja ketkä taas eivät, niin kyllä kai osa kansasta voitaisiin jättää äänioikeuden ulkopuolelle. Kyllä kansalaisluottamuksen menetys voisi olla perusteltavissa, samoin kuin se, että on esimerkiksi viisissä viimeisimmissä vaaleissa jättänyt käyttämättä äänioikeuttaan.

Voitte ihan vapaasti valita, otatteko tosissanne tämän blogin vai pidättekö tätä pilana. Voihan se olla jompaa kumpaa, mutta miettikää sitä kuitenkin. Se että joku ei ole ollut useinkaan väärässä, ei myöskään tarkoita sitä, että hän olisi ollut oikeassa. Mielipiteet ovat vain merkityksettömiä, niin kuin ehkä tämäkin mielipide.

Toistaiseksi meidän on tyytyminen demokratiaan, sillä ainakaan minun mieleeni ei heti tule parempaa vaihtoehtoa. Olisin kuitenkin sitä mieltä, että jonkinlaiset rajoitukset voisivat olla paikallaan ja kansanäänestysasioista päätettäessä kiellettäisiin lailla. Olipa asia kun asia, niin vain pieni vähemmistö on perillä sen hyvistä ja huonoista puolista. Rehellinen arvontakin antaa kansanäänestykseen verrattavan tuloksen ja on ainakin paljon halvempi. Tässä tapauksessa sekin riittänee perusteluksi.

Perintövero

Olen syvästi tietoinen ymmärrykseni rajallisuudesta, joten en juurikaan ihmettele, miksi en tajua itkua ja hammastenkiristelyä jostakin perintöverosta. Perintö on kuin ansioton arvonnousu, johon hyödyn saaja ei ole mitenkään myötävaikuttanut, eikä siis oikeastaan ansainnut sitä.

 

Jos valtio osaisi käsitellä varallisuutta edes tyydyttävästi, sanoisin että vähintään oikein olisi, että valtio veisi koko perinnön. Koska kuitenkin on todettu, että valtion kyky käsitellä varallisuutta ja rahoja on selkeästi heikompi kuin tyydyttävä, ehdotan kompromissia. Tehdään verosta edes oikeudenmukainen. Vaikka perillisellä ei olekaan mitään ansiota perinnön syntyyn, annettakoon hänelle kuitenkin edes hieman tästä ”saaliista”, jota hän on koko ikänsä odottanut. Sovittakoon, että hän saa puolet rahallisesta omaisuudesta ja valtio vie sitten loput.

Oikeudenmukainen tästä verosta tulisi silloin, kun verotettaisiin syntynyttä tuloa. Siis tuloa vasta sitten kun raha liikkuu. Vaikka perinnönsaaja ei mitenkään ole oikeutettu tuohon veroon, koska ei ole mitenkään vaikuttanut verotettavan omaisuuden syntyyn, ei häntä pidä siitä myöskään rangaista, sillä yhä edelleen hän on syytön ja ansioton. Ei siis veroteta sellaista omaisuutta, jota ei ole rahaksi muutettu tai josta ei muutoin ole tuottoa syntynyt. Näin esimerkiksi yritys, jota joku perillinen on valmis jatkamaan, jää perintöveron ulkopuolelle, jos sitä ei myydä. Eihän yritystä jatkava perillinen peri muuta kuin työpaikan. Emmehän me muutkaan maksa veroa siitä, että olemme päässeet töihin, puhumattakaan siitä, että emme ole saaneet potkuja. Vero maksetaan sitten, kun tuloa syntyy ja yritys pyörii, aivan kuin tähänkin asti. Todellisuudessahan ei ole mitään muutosta tapahtunutkaan, jos asiaa tarkastellaan verottajan kannalta. Jos asiaa taas tarkastellaan perillisen kannalta, joka ei ole muuttanut, eikä aiokaan muuttaa yritystä rahoiksi, on tapahtunut vain se valitettava tapaus, että isä tai äiti on kuollut ja hänelle on syntynyt surun lisäksi myös monenlaisia ylimääräisiä hommia.

Näin siis on. Jos verottaja pyrkii verottamaan perillistä yrityksen arvosta, hän paitsi syyllistyy sakkoon rinnastettavaan rangaistukseen asiasta, johon perillinen on täysin syytön, niin myös vaarantaa yrityksen tulevaisuuden ja toiminnan jatkumisen. Verotettakoon sitten vai silloin kun raha liikkuu.

Totta kai tästä kaikesta voidaan olla toista mieltä. Kokonaan toinen asia on, voidaanko toisetkin mielipiteet perustella. Minä uskon vakaasti, että ei voida, sillä vääryyttä ei voida perustella sanomalla ”mistä sitten saadaan vastaava tulo valtiolle”, niin kuin kerran eräs presidenttinäkin esiintynyt ministeri perusteli nyt jo unhon yöhön vaipunutta vääryyttä.

Vääryys on vääryys, täysin riippumatta valtion tuloista tai menoista. Ehkäpä tämäntapaisesta kokonaisuudistuksesta ei menoja syntyisikään. Selkeän rahan verotuksen nosto saattaisi jopa lisätä valtion tuloja. Ainakin se oli kaikin puolin oikeudenmukaisempaa kuin nykyinen veropolitiikka siltä osin kuin se koskee perinnön verottamista.

Sosiaalipummit ja maahanmuuttokriittiset

Ihan varmasti moni polttaa päreensä, kun yhdistän nuo kaksi sanaa samaan lauseeseen, mutta jotenkin ne tuntuvat niin synonyymeiltä. En väitä, etteikö näissä maahanmuuttokriittisiksi itseään kutsuvissa olisi joitakin ihan kunnon ihmisiä, mutta jostakin syystä satun tuntemaan vain tyhjäntoimittajia, jotka käyttävät tätä peitenimeä rasismille ja maahanmuuttovastaisuudelle. Todellisuudessahan he eivät edes ymmärrä, kuinka laaja käsite kriittisyys on. Minun kriittisyyteni pitää sisällään myös holtittomat pakkopalautukset, jotka koskevat ihmisiä, jotka ovat tulleet henkensä hädässä apua hakemaan ja jotka oikeasti vain itse tietävät sen vaaran suuruuden, jota he ovat paenneet.

Surkuhupaisaa on, että tuo sama porukka julistaa täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella, kuinka nuo maahanmuuttajat ovat tulleet nauttimaan suomalaisesta sosiaaliturvasta tänne lihapatojen ääreen. Minä myönnän kyllä nauttineeni suomalaista sosiaaliturvaa, sillä viimeistään se alkoi synnyttyäni. Useimmilla jo ennen syntymää, kun odottava äiti menee neuvolaan. Sitten tulee suhteellisen kallis operaatio synnytys ja sen jälkeen mennään äitiyslomalle äitiyspakkaus kainalossa. Jälleen juostaan neuvolassa kilpaa lapsilisien kanssa, ja jos on onnistuttu olemaan ilman lastentarhaa, on varmaa, että aletaan kuluttaa yhteiskuntamme varoja ilmaisella koululla ja ilmaisella kouluruualla. Myöhemmässä vaiheessa opiskelu ei ole ainoastaan ilmaista, vaan siitä maksetaan. Maksetaan nimittäin opintotukea, jota moni opiskelija pitää palkkaan verrattavana etuutena. Ennen kuin nuori kansalaisemme on tehnyt päivääkään tuottavaa työtä, on hän tuhlannut yhteiskuntamme varoja parhaassa tapauksessa jo parisataatuhatta. No kaipa meillä on siihen varaa, mutta se on kuitenkin fakta.

Miettikääpä tätä. Kun maahanmuuttaja tulee Suomeen, on hän säästänyt jo kaiken tämän, ja vaikka hänen kotouttamisensa vähän maksaakin, ei se likikään nouse samoihin summiin kuin suomalaisen syntymä ja koulutus. Suurin osa tästä porukasta on ahkeria kunnon kansalaisia, joiden hyöty tälle maalle on monin verroin suurempi kuin joidenkin ns. maahanmuuttokriittisten, jotka ainoastaan maksavat meille ja häpäisevät maamme mainetta ulkomailla. Myös tämä on fakta.

Tunnen tosi monia maahanmuuttaneita ulkomaalaisia. He kaikki ovat työssäkäyviä kunnollisia veronmaksajia. Tunnen myös monia suomalaisia, joista hyvin monet ovat suoranaisesti sosiaalipummeja.

Minäkin aikoinani olin Ruotsissa autotehtaalla elintasopakolaisena, kuten yli miljoona suomalaista vielä tänäänkin. Jonkin verran sain hävetä maamiehiäni, jotka häikäilemättä käyttivät Ruotsin sosiaalihuoltoa hyväkseen. Jos olisin kohdannut Ruotsissa maahanmuuttovastaisuutta, olisin ymmärtänyt sen. Onneksi suurin osa meistä ”mamuista” oli työssäkäyviä veronmaksajia ja vain osa noita ”en finne igen”-miehiä. 

Olisikohan nyt sama porukka, joka kiljuu kurkku suorana ”rajat kiinni”. En vain ole ihan varma, kumpaan suuntaan nuo rajat pitäisi sulkea. Tuskin tietävät itsekkään.

Vaajakoski

Toista kertaa peräkkäin risteilin Vaajakoskella etsimässä menneisyyttäni. Olihan siinä jonkin verran nostalgiaa, vaikka kovasti oli kylä muuttunut lapsuusajoistani. SOK:n hevostalleilla myytiin nyt ranskalaista antiikkia ja naulatehtaalla toimi Varastokirppis-niminen kirpputori. 
 

 

 Antiikkiliike Wanha Weikko, entisessä SOK:n hevostallissa.

Todella miellyttävän yllätyksen koin tuolla kirppiksellä, kun kirpputorin pitäjän kaverin kanssa ryhdyin keskusteluun. Kävi yllättäen selville, että hän oli lapsuudenystäväni Pirjon aviomies. Niinhän sitten muisteltiin menneitä, ja sattuipa niinkin, että Pirjo soitti miehelleen, joka antoi sitten puhelimen minulle.

Liekö minulla ollut taipumusta sekoilla elämässäni juuri Pirjo-nimisiin tyttölapsiin, sillä kahden lapseni äiti on nimeltään Pirjo, samoin kuin nykyinen vaimoni. No, tämän Pirjon toki tunsin silloin, kun hän oli jotain 10 – 12-vuotias, joten ihan sellaisesta ei sentään ollut kysymys. Sitä suurempi oli ilonaiheeni, kun tämä ”tyttö” vieläkin, tosi aikuisena, muisti minut ja vaikutti vilpittömästi ilahtuvan puhelusta. Ihan treffejä ei tehty, mutta puhelinnumeron sain. Samalla reissulla sain muutamista muistakin lapsuudenystävistäni tietoja, joten ilmeisesti kotiutumiseni tänne Jyväskylään on alkanut.

Poismuuttoni Vaajakoskelta kai tapahtui joskus 1958 tai 1959, joten pysyviä jalanjälkiä en sinne ole jättänyt. Sitäkin mukavammalta tuntui, että minun myöhempiä elämänvaiheitnia ja vähäistä urheilu-uraani oli kuulemma mielenkiinnolla seurattu. Tunne oli melkein kuin olisi kotiin palannut, vaikka hevostallilla ei enää ollut Tarua, Humua, Suomaa ja Pilkkua, joiden nimet osasin laakistaan antiikkikauppiaalle kertoa.

Ihan ensimmäinen ”keikka” Vaajakoskelle tai Haapaniemeen ei kyseessä toki ollut, ei eilen eikä nyt, mutta aina oli uutta nähtävää. Ei ollut vanhaa koulua enää, eikä Varaslahden hyppyrimäkeä. Kun hevostalleille ajettiin, olin juuri kertomassa vaimolleni, että ”tässä oli ennen tenniskenttä”. Samassa huomasin, että siinähän ne vanhat tenniskentän verkkoaidat edelleen törröttivät, mutta kenttä kasvoi jo isoja koivun taimia. Niin se tuntuu olevan, että jos ei ihminen muuta jotain, niin luonto huolehtii muutoksista, mutta kaikki muuttuu aikanaan.

Varmasti ovat Vaajakosken asukkaatkin muuttuneet, sillä kymmenistä teollisuuslaitoksista ei enää kovin monia löydy. Ei ole tulitikkutehdasta, ei harjatehdasta. Puunjalostustehtaatkin ovat muotonsa muuttaneet, eikä kylästä löytynyt ainuttakaan sahaa. Jos oikein muistan, niitäkin oli aikoinaan muutamia. Naulatehtaalla oli se kirpputori, ja karamellitehdas oli vielä olemassa, tosin senkin omistuksessa oli suuriakin muutoksia tapahtunut. Lähes keskellä kylää torrötti SOK:n tehtaiden entinen pääkonttori näennäisesti aivan tyhjänä. Kaikista muutoksista huolimatta tunsin ikään kuin palanneeni kotiin. 

 Vaajakosken entinen naulatehdas, nykyisin teollisuustalo

Yksi asia ei ilmeisesti koskaan muutu. Entiset muistot ja karjalaiset juuret, jotka useilla Vaajakosken asukkailla oli. Jos yleensä on olemassa sellaisia ihmisiä kuin suomalaiset, niin kai tuo käsite kiteytyy parhaiten juuri Jyväskylän seudulle, jonne ajautuivat vesireittejä pitkin niin hämäläiset kun savolaisetkin, jotka saivat sitten lisämausteen meistä karjalaisista. Näistä syntyi se soppa, jota voidaan vaikkapa suomalaiseksi kulttuuriksi nimittää. Ei Jyväskylää suotta nimitetä Suomen Ateenaksi, sillä minimuotoisen kulttuurin lisäksi tämä on eräs vanhimpia yliopistokaupunkejamme, vaikkakin opettajainvalmistuslaitos ja Kasvatusopillinen korkeakoulu saivat tuon nimen vasta viime vuosisadan loppupuoliskolla.