Tule kahville

 

Olen minä kalajokinen, sillä olenhan asunut täällä jo jonkin vuoden. No oikeastaan olisin kalajokinen, vaikka olisin asunut vain yhden päivän. Tämän ymmärtäminen näyttää olevan joillekin vaikeaa. Syntynyt toki olen kauniissa Karjalassamme, jonka veroista paikkaa yritin hakea eläkepäivieni ratoksi. Täältä Kalajoelta minä sen löysin, mutta tämänhän monet teistä tietävätkin. Monet tietävä myös, että olen eläkkeellä oleva DI ja uskonnoltani ortodoksi, joka ihan sisäisen tarpeen vuoksi on ruvennut vielä eläkepäivinäänkin puuhaamaan tsasounaa hiekkasärkille. Kiitos vaan Pirjolle, joka on tukenut minua kaikkina vaikeinakin aikoina. Jopa nimimerkki ”Kallan kuvernööri” on herättänyt joissakin pahaa verta. No minkäpä minä ihmismielelle voin. Se nyt vaan on niin, että se onkin oikeasti blogin nimi, eikä siihen kellään pitäisi olla mitään sanomista. Hyvinhän se Kalajokea tunnetuksi tekee.  

Jos Kalajoki onkin tunnettu, olen minä varmaankin vähemmän tunnettu ja ihan hyvä niin. Jotenkin surullista on, että myös ns. Ventelän talojen historia on monelle kalajokiselle entuudestaan tuntematon. Olen saanut kunnian tutustua siihen ja oikeasti olen iloinen, että museovirasto on ottanut kohteen suojelukseensa, kun vaikuttaa siltä, että Kalajoen kaupunki ei ole ymmärtänyt sitä tehdä. Ei ole ymmärtänyt, eikä täysin ymmärrä sitä vieläkään, joten päätimme Pirjon kanssa tarjota siinä pihapiirissä kahvit kaikille halukkaille. Samalla saan tilaisuuden kertoa kalajokisille pätkän heidän omaa historiaansa, joka juontaa juurensa ainakin 1300 luvulle, jolloin Kestikievari-kulttuuri eli ja kukoisti Suomessa. Suomen viimeisin kestikievari kuoli joskus 1950-luvulla, mutta matkustajakodit elivät aivan viimeaikoihin asti. Ventelän talot ovat kokeneet kaiken tämän. 

Ventelän talojen historian lisäksi haluan kertoa myös pätkän Koulusosakeyhtiö Tiedonjyvän historiasta, sillä sattuu niin, että tämä pienimuotoisesti yhä vieläkin toimiva yrityksemme täyttää kaksi vuosikymmentä, ja tämä tarjoaa sopivan tilaisuuden juhlistaa sitä. Aikojen saatossa tämä yrityksemme on kokenut sekä hyviä että huonompia aikoja, mutta ammattitaidolla ja kovalla työllä on tultu tähän hetkeen. Kuten kerroin, nyt olen jo eläkkeellä ja yrityksen johto on siirtynyt toisiin käsiin, mutta yhä edelleen sanani painaa siinä. 

Olette sydämellisesti tervetulleet 25.6. klo 14 alkaen.

Kalajoen kestikievari

Rooman vallan aikana ei rakennettu Suomeen ikuisia kiviteitä niin kuin eteläisempään Eurooppaan.  Suomalaiset saivat kulkea pitkiäkin matkoja savisia ja hiekkaisia metsäteitä. Jo kuninkaan vallan aikoihin kulki Suomen Turusta kaksi valtatietä, joista toinen vei Viipuriin ja toinen pitkin Pohjanlahden rannikkoa aina Ouluun asti.  Jokivarsiin rakennettiin pistoteitä sisämaahan. Jotta tieverkostosta saatiin toimiva, antoi kuningas asetuksen kestikievariverkoston rakentamisesta näiden teiden varsille.  Alun alkaen nämä Kestikievarit rakennettiin kuninkaan kirjeenkantajia varten, mutta 1600- luvulla alkoivat myös muut matkalaiset tunkea itseään näihin majataloihin, joita silloin sai siis perustaa vain kuninkaan asetuksella ja luvalla.  Majataloista oli saatavilla aterian ja viinan lisäksi myös kyyti seuraavaan taloon, joka kyyti taitettiin yleensä hevosen vetämillä rattailla.

Ensimmäiset kestikievarit perustettiin aina 10 km välein, mutta tieolojen parannuttua kievariverkostoakin harvennettiin. Kalajoen seudulla kievareita oli Himangalla, Rahjassa, Kalajoen kirkolla sekä Yppärissä. Wedelinin eli Ventelän talot saivat kievarioikeuden 1700-luvulla, ja majoitusliike täällä toimikin aivan meidän päiviimme saakka, vaikka kestikievarilaitos maassamme lopetettiin vuonna 1956.  Kalajoen kestikievari jatkoi kuitenkin toimintaa matkustajakotina ja postitoimistona. Ei siis ole ihme, että Museovirasto on asettanut Ventelän talot suojelukohteeksi. Kalajoen kaupunginvaltuuston päätös olla tekemättä rakennuksille toistaiseksi mitään, tarkoittaa käytännössä sitä, että talot lahoavat paikoilleen. Tämä on eräs tapa kiertää museoviraston suojelupäätös.

Kalajoki ratsastaa mielellään matkailupaikkakunnan imagolla, vaikka kaupungin keskustassa ei ole ainuttakaan majoituspaikkaa turisteille, eikä ainuttakaan kahvilaa, joka olisi auki iltaisin ja jossa paikalliset asukkaat voisivat viettää aikaansa ja tavata toisiaan. Kestikievarin henkiin herättäminen ja museoiminen olisi ratkaisu kaikkeen tähän. Se olisi myös Museoviraston toive ja eräs matkailun vetonauloista.  Eiköhän Kalajoelta löytyisi myös riittävästi hevosajoneuvoja, jotta elävä kievariperinne voitaisiin herättää henkiin.  

 

Kuva: www.visitturku.fi

Myös Ventelän talojen pihapiirillä on oma historiansa, joka juontaa juurensa aina 1300-luvulle asti, joten hirsien siirtäminen jonnekin Plassille veisi hyvin suuren osan rakennusten historiallisesta arvosta ja tuhoaisi lähes kokonaan niiden käyttöarvon. 

 

Kuva: Kahvila Pannu, Arrakoski, Padasjoki

Kalajoki on hieno kaupunki Euroopan ”rumimmasta kylänraitista” huolimatta, joten haluan antaa oman panokseni kaupungin kehittämiseksi. Valitettavasti se tapahtuu usein pikku kritiikin kautta, mutta…

”Eiväthän terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat”. Eiköhän tuo lause päde myös muuhunkin kuin ihmisiin.

Suomenruotsalainen kulttuuri

Otsakkeessa puhun komeasti suomenruotsalaisesta kulttuurista, jolla tietysti tarkoitan asiaa, jota ei oikeasti olekaan. Tosiasiassahan tänne on rantautunut osa ruotsalaista kulttuuria, jota Suomessa asuvat ruotsinkieliset pyrkivät vaalimaan. 

Pääministeri Katainen on liputtanut komeasti pakkoruotsin puolesta, vaikka oikeasti edes hän ei löydä mitään järkevää syytä siihen, miksi Suomi yrittää olla ainut pohjoismaa, joka on julistautunut kaksikieliseksi. Rikkaassa ruotsissa asuu enemmän suomenkielisiä kuin Suomessa ruotsinkielisiä. Ruotsin pääministeri on reilusti ilmoittanut, ettei Ruotsilla ole varaa kaksikielisyyteen, joten suomen kieli on siellä saanut tyytyä virallisen vähemmistökielen asemaan. 

Suomessa ei koskaan ole edes laskettu kaksikielisyyden kustannuksia, mutta voin tässä ihan julkisesti ilmoittaa että kyseessä on summa, joka pitkällä tähtäyksellä ylittää reilusti Kreikan avustuspaketin Suomen osuuden. Yksikielisen Suomen julistaminen yksikieliseksi on eduskunnan käsissä, eikä sitä RKP voisi yksin estää. Tuskinpa Katainenkaan ihan oikeasti kannattaa pakkoruotsia, vaikka eräässä puheessaan hänkin on maininnut suomenruotsalaisen kulttuurin kuolevan, jos ruotsin kieli kuolee. Kuten jo kerroin, sellaista kulttuuria ei ole olemassakaan, mutta mitä sitten jos olisikin. Kuka sitä kuoleman jälkeen jäisi kaipaamaan, en minä ainakaa,n ja tuskin Katainenkaan. 

Emmehän me ole huolissamme edes aidosti kotimaisen kulttuurimme katoamisesta. Kuka kantaa huolta siitä, että karjalainen tai saamelainen kulttuuri katoa, puhumattakaan värikkäästä mustalaiskulttuuristamme! Se nyt on vaan niin, vähemmistöjen on vaalittava omaa kulttuuriaan. Se mikä on lainattu naapurimaasta, voidaan lainata sieltä edelleenkin, ihan milloin vain tahdomme. Se ei ole meidän kulttuuria, eikä sen vaaliminen suomenkielisen enemmistön tehtävä. 

Tähän suomenkielisen luentoni loppuosaan sitten poliittinen osuus. Eikö vain ole niin, että ruotsin kielen puolustajilla on jotenkin oma lehmä ojassa. Kun Suomessa on tämä epädemokraattinen käytäntö enemmistöhallituksesta, niin RKP:tä tarvitaan. Jotta kaikkia aatteita kannattava enemmistöhallitus saataisiin kokoon, kelpaa selkärangaton RKP aina hallitukseen, kunhan luvataan, että ruotsin kielen asemaan ei puututa. Tosiasiassa täysin ymmärtämättömät poliitikot pitävät tätä varsin pienenä pahana, kunhan ei kansalle kerrota, mitä se oikeasti maksaa. Ja kertomatta voidaan jättää pelkästään sillä verukkeella, että sitä ei ole koskaan edes laskettu. Ei siis uskalleta laskea. 

Sorry vaan herrat ruotsinkieliset RKP:n ministerit. Minä aion sen nyt kaiken uhallakin laskea, ja voi olla, että otan laskelmissani mukaan myös ne mokaukset, joita RKP:n ministerit ovat virkatoimissaan tehneet. Kukapa niitä mokauksiksi myöntää, mutta tulen todistamaan asian. Siihen menee tosin vuosi tai kaksi, mutta ainakin uusi hallitus tulee saamaan mustaa valkoisella. Pääsääntö on, että säästöjen toimeenpanokustannukset eivät saa ylittää suunniteltujen säästöjen suuruutta. Näinhän tulee käymään esimerkiksi lentosotakoulun siirtyessä Kauhavalta Jyväskylään. Siitä vaan herra ministeri.

Kaksikielinen Kalajoki - Fiskå

No vähän ontuvaltahan tuo käännös tuntuu, mutta aika ontuvalta tuntuu myös joku Villmanstrand. Yhteistä molemmille kaupungeille on, että kummassakaan ei voi julkisiin virkoihin pyrkiä ihminen, jolla ei ole todistusta ruotsinkielen taidosta. Näin on siitäkin huolimatta, vaikka kummallakaan paikkakunnalla ei asu yhtään ruotsinkielistä, minkä nyt luulisi olevan jonkinlainen edellytys kaksikielisyydelle.

Suomessa kaksikielisyyteen vaikuttavatkin aivan muut syyt kuin esim. ruotsinkielisten määrä.  Kun Ruotsin pääministeri on julistanut, että hän taistelee ruotsinkielen aseman säilyttämisestä Suomessa, niin Suomen hallitus kuuntelee kiltisti sitä.  Suomi lienee ainoa itsenäinen valtio, jossa naapurivaltioiden päämiehiä kuunnellaan tarkemmin kuin omia kansalaisia, jotka melko yksimielisesti on sitä mieltä, ettei ruotsin kieltä tarvita tässä maassa.  Tämä kielitaistelu onkin ainut taistelu, jossa Ruotsi on ollut innolla mukana, joka toki voidaan ruotsalaisten kunniaksi sanoa. 

Suurin osa suomalaisista poliitikoistakin tietää ruotsinkielen tarpeettomuuden, mutta niin kauan kuin meillä on - siis toistaiseksi - yksikin ruotsinkielinen, meillä on myös RKP-niminen puolue. Vaikka tällä puolueella ei ole mitään poliittista ideologiaa, se on kuitenkin olemassa vain tarkoituksenaan turvata ruotsinkielisten suhteettoman suuret etuudet. Muuten puolue on valmis taipumaan ihan mihin vain, joten kulloinenkin hallitus pitänee joukkion riveissään, ihan vain turvatakseen enemmistönsä ja sitä kautta pystyssä pysymisensä. 

Näin se on, mutta jos meitä vähänkin kiinnostaa poliittinen vaikuttaminen, niin nyt vain joukolla vastustamaan pakkoruotsia. Ei siinä vielä kaikki, mutta se olisi ensimmäinen askel kohti suomalaista Suomea ja avaisi portit myös demokratialle. Ruotsin pääministerin tehtävä tuskin on huolehtia ruotsinkielen asemasta Suomessa. Ihan vaan pikkuvinkkinä voisi ajatella vaikka Ruotsin muuttamista myös kaksikieliseksi. Tunnettu tosiasia on, että Ruotsissa elää enemmän suomenkielisiä kuin Suomessa ruotsinkielisiä. 

Ruotsinkielisiä ja ruotsalaisia vastaan minulla ei todellakaan ole mitään, mutta tarpeetonta mikä tarpeetonta. Nyt tarvittaisiin niitä paljon puhuttuja säästöjä, joita syntyisi esimerkiksi tämän yksikielisen maan muuttamisesta myös virallisesti yksikieliseksi.

Politiikka ja uskonto

Kun olin jo luopunut politiikasta, aloin toimia ortodoksisen uskontoni edistämiseksi uudella kotipaikkakunnallani Kalajoella. Käytännössä tämä näkyi kai parhaiten Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistyksen perustamisena, joka toi jonkin verran julkisuutta. Asia oli kai jotenkin uusi täällä rannikkoseudulla, jonka muutamat venäläiset oli pakotettu luterilaiseen seurakuntaan heidän itse sitä edes tajuamatta. Samoin oli käynyt avioliiton kautta Suomeen tulleille muille itäblokin ihmisille. Suomalaisia ortodokseja täällä oli vähän.

Kerran se vain tapahtui.  Olin toiminut poliittisessa puolueessa lähes koko ikäni, joten suuri ihme se ei ollut.  Sasin puhelun pohjoissuomalaiselta kansanedustajalta, joka pyysi minua perustettavan puoluejaoston puheenjohtajaksi.  Silloin sitä ihmettelin, sillä olihan puolueella ainakin yksi valtuutettu täällä. Minun mielestäni paikka kuului hänelle. Itse olin vetäytynyt eläkkeelle enkä halunnut enää porukkaan, jossa tiesin riitelyn olevan mahdollista.  Lupauduin kuitenkin auttamaan jos tietotaitoani tarvitaan. No niinhän se oli… kyllä sitä olisi tarvittu, mutta ei haluttu ottaa vastaan.

”…vastuullisuus omasta elämästä vaihtuu itsensä surkutteluun ja uhriasenteeseen,  jossa omat ongelmat ovat aina jonkun toisen syytä” - lainatakseni P.T.Juntumaan sanoja.

Ottamatta kantaa siihen, mikä kenenkin syytä on, huomasin varsin pian, että syy saatettiin keksiä ihan mistä vaan. Tärkeintä oli, ettei peiliin tarvinnut katsoa ja että omatkin virheet voitiin vyöryttää toisten niskaan.  Yhteinen piirre kaikille yhteisöille tuntuu olevan se, että on olemassa yksilöitä, joilla on kova halu päästä vaikutusvaltaiseen asemaan, mutta omat kyvyt eivät riitä.  Yleensä silloin aloitetaan pahimmiksi kilpailijoiksi koettujen ihmisten mustamaalaus. Politiikassa ja seuratoiminnassa tämä on varsin yleistä, mutta ei aivan harvinaista myöskään uskonnollisissa yhteisöissä. Surullista, sillä se vie yleensä parhaat voimat pois yhteisön piiristä.  Suomalaisessa politiikassa se on varsin yleistä ihan ministeritasoa myöten. Oma etu ohittaa yhteisen edun.

Kalajoen ortodoksinen rukoushuone nousee kyllä. Se nousee siksi, että on olemassa ihmisiä, jotka niin tahtovat.  Se on myös korkeimman voiman tahto, eikä sitä voi horjuttaa ilkeät ihmiset eikä pienet kulttuurierot. Totta kai se olisi jo pidemmällä, jos kaikki se energia, joka on käytetty kapuloiden heittelyyn, olisi käytetty hankkeen eteenpäin viemiseen. Ehkä näin on kuitenkin hyväksi nähty.

Se on uskonnolle ja politiikalle yhteistä, että molemmissa on olemassa pyrkyreitä, jotka tuijottavat vain omaan napaansa.  Eikö se tosiasiassa ole niin, että on aivan samantekevää kuka tekee, kunhan teot edistävät yhteistä asiaa.

Sosiaalipummit

Sosiaalipummeilla tarkoitetaan yleensä kansanryhmää, joka käyttää hyväkseen sosiaalista järjestelmäämme tavalla tai toisella, ilman että tosiasiallisesti olisi sen tarpeessa.  Rajatapauksia tietysti on, ja nämä rajatapaukset ovat usein ulkomaalaisia, jotka kielitaidottomuuttaan ovat joutuneet väliinputoajan rooliin.  Suomen kieli on vaikeasti opittavaa, mutta ei mahdotonta. Niinpä pakolaisen tai turvapaikan hakijan statuksella Suomeen tulleet ulkomaalaiset ovatkin aluksi hyväksyttyjä, mutta jos he eivät edes yritä opetella kieltämme, niin syntyy ongelmia, joista saattaa poikia rasismiksi nimitetty kansansairaus. Tosiasiassa suurin osa pakolaisista ei edes halua jäädä Suomeen, joten tämä ulkomaalaisvastaisuus kohdistuu kokonaan väärään ulkomaalaisryhmään.

Kokonaan toinen juttu on ne EU:n alueelta, Bulgariasta tai Romaniasta, tulleet elintasopakolaiset, jotka vuosikausienkaan oleskelun jälkeen eivät vaivaudu itegroitumaan tähän uuteen kotimaahansa, vaan yhä edelleen käyttävät entisen kotimaansa kieltä.  Kotoutumisen ensimmäinen edellytys on täydellinen kotikielen hallinta, joka tässä nimenomaisessa tapauksessa on suomi.   Ei voi välttyä ajatukselta, että hekin kuvittelevat palaavansa kotimaahan, kunhan siellä tapahtuu niin paljon taloudellista kehitystä, että se takaa paremman elintason kuin suomalainen sosiaaliapu. Hyvin monet, kyseisistä maista tulleet, ovat kyllä oppineet jonkin sanan Suomea ja lopettaneet opiskelun siihen, jolloin kielitaito on jäänyt puolikielisyyden tasolle. Tällaisella kielitaidolla pystyy kyllä ostamaan kuppilassa kahvit, mutta ei kykene hoitamaan omia asioitaan.  Ollessani itse aikoinani Ruotsissa huomasin ainakin suomalaisten kotoutumisen esteenä olevan kielitaidottomuuden lisäksi myös haluttomuuden osallistua ruotsalaisen yhteiskunnan toimintaan. Myös kreikkalaiset ja jugoslaavit, joita silloin oli Ruotsissa paljon, näyttivät myös viihtyvän parhaiten omissa ryhmissään.

Suurin syy paljon puhuttuun maahanmuuttaneiden työttömyyteen on kielitaidon puute, joka usein johtaa kierteeseen, josta koulutetunkin ihmisen on vaikea päästä eroon. Osasyynä tähän on suhteellisen hyvä sosiaalinen järjestelmämme, joka antaa mahdollisuuden ns. sosiaalipummin elämään. Rehellisyyden nimissä on toki todettava, että tätä sosiaalipummiryhmää eivät muodosta ainoastaan kielitaidottomat tai puolikieliset ulkomaalaiset, vaan mukana on melkoinen joukko työhaluttomia suomalaisia.  Selvää on, että ulkomaalaisten osuus, juuri tuosta kielitaidottomuudesta johtuen, on suhteellisen suuri, ja se aiheuttaa aiheetonta rasismia.  Toisaalta on niin, että myös ulkomaalaisissa on olemassa työhaluttomia, kuten kotipaikkakunnallani Kalajoella hyvin tiedetään. Tämä on yleismaailmallinen ongelma, koska hyvin laajalti on jo omaksuttu käsitys, jonka mukaan ihmisten ei saa antaa kuolla nälkään tai viluun.  Luulen kuitenkin, että pieni annos molempia parantaisi kummasti työhaluja.  

En finne igen ?

Suomalainen Suomi

Heti aluksi sanon, ihan väärinkäsitysten välttämiseksi, että en minä ruotsin kieltä vihaa, mutta vihaan tapaa jolla tämän kielen varjolla terrorisoidaan suomalaisia. Kun maa jonka asukkaista 95% on suomenkielisiä, on naurettavaa pelleilyä, että nämä ”maahanmuuttajat ”vaativat, että maan on säilyttävä kaksikielisenä ja että heidän on saatava kaikki palvelut omalla äidinkielellään.  Me kantasuomalaiset maksamme myös heidän aiheuttamansa laskun tästä kaksikielisyydestä, ja kyse on todella miljardeista. Nopein tapa säästää olisikin maan julistaminen yksikieliseksi, jota se todellisuudessa onkin. Alueilla, joissa pärjää myös muilla kielillä, voidaan käyttää sitä kieltä, jolla pärjätään, mutta virallinen kieli olkoon tämä ”meijän kiel”.

Miksi muuten Pohjois-Ruotsin suomenkieliset käyttävät kielestään noin outoa nimitystä?  No tietysti siksi, että ei suomenkielisten lukumäärä kasvaisi tässä ruotsinkielisessä maassa, jossa jo ennestään on enemmän suomenkielisiä kuin Suomessa ruotsinkielisiä.

Tämä on poliittinen blogi, joten kirjoitan nyt sitten asian poliittisesta merkityksestä.  Ministereillehän ei aseteta pätevyysvaatimuksia, joten esimerkiksi puolustusministerin ei tarvitse olla armeijan käynyt, eikä liikenneministeri tarvitse ajokorttia.  Yleensä riittää, että on omassa puolueessaan jotenkin näkösällä ja kuuluu puolueeseen, jota tarvitaan poliittisen tasapainon saavuttamiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kuuluu johonkin pienpuolueeseen, joista yleisin on RKP, joka on mukana lähes kaikissa hallituksissa.  Yleensä kaikissa siksi, että RKP:llä ei ole poliittista selkärankaa, vaan he taipuvat melkein mihin vain, kunhan Suomi säilyy kaksikielisenä. Näin siitäkin huolimatta, että useimmat ruotsinkielisiksi luokitellut eivät oikeasti sitä ole, vaan omaavat saksalaiset, tanskalaiset, venäläiset tai sveitsiläiset juuret, kuten entisellä ministeri Eva Biaudet’llä.   Liekö Eeva-rukka saman poliittisen harhan uhri, jonka muutkin rannikolle muuttaneet ulkomaalaiset ovat kokeneet? Heille on opetettu ruotsia siksi, että saadaan heidät rekisteröityä ruotsinkielisiksi ja samalla jäämään rannikon vangeiksi, sillä kukaan ei ole heille kertonut, että ei ruotsin kielellä Suomessa tule toimeen.  Tähän tosiasiaan heräsin toimiessani kouluttajana Pietarsaaressa, jossa umpivenäläisestä oppilaastani oli tehty umpiruotsinkielinen.  Ainakaan oppilaan parasta tällä ei voitu tarkoittaa.

Yleisesti ottaen meillä ei ole hätää, sillä tottahan ruotsin kieli Suomessa aikanaan kuolee, mutta paljon vahinkoa sen pakkovaaliminen vielä ennättää aiheuttaa. Näin on, paitsi yksilötasolla, niin myös valtiollisesti. Meidän ”kaksikielisyys” on jo nyt maksanut enemmän kuin Kreikan avustukset, joten miettikääpä asiaa siltä kannalta. Jos Suomi julistautuisi yksikieliseksi, se ei varmaankaan aiheuttaisi Kataisen manamaa kansainvälistä lamaa.