Epäurheilijamaista

En aikoihin ole puuttunutkaan urheiluun, mutta entisenä urheilijan minua kaikki tapahtumat sillä rintamalla kiinnostavat yhtä lailla kuin politiikka. Nyrkkeilyurheilussa olin mukana yli kaksi vuosikymmentä.  Yhä edelleen seuraan asioita mielenkiinnolla.

Kuten olen kertonut, harrastin nuoruudessani lähes kaikkia mahdollisia lajeja; luultavasti se edesauttoi kehityksessä sen verran, että menestyin sen minkä menestyin.

Jälkiviisaus on se viisauden korkein muoto, jos siitä osataan ottaa opiksi. Ei minusta tähteä tullut, vaikka kansallisella taholla menestyinkin ihan tyydyttävästi.  En vieläkään tiedä, teinkö oikein, kun pidin urheilua vain harrastuksena, mutta päämääräni oli siloin ja on vieläkin hieman toisella alueella. Uskon kuitenkin, että kokemuksestani on paljon hyötyä niille, jotka haluavat oppia.

Ensimmäinen neuvoni urheilijalle on, että päätä mitä haluat, laadi valmentajasi kanssa suunnitelma ja päämäärät ja kulje epäröimättä päämäärääsi kohden. Valmentajalle antaisin neuvoksi sen, että johdattele suojattisi varovasti polun päähän.  Matkalla tulee kolhuja ja takaiskuja, mutta niihin on vain varauduttava ja mentävä eteenpäin.

Valmentajille sanoisin, että juuri nyrkkeilyssä on nuoren eteenpäinvieminen hyvin tarkkaa puuhaa ja ensimmäiset ottelut erittäin tärkeitä.  Aina ei voi onnistua, mutta mihinkään epäurheilijamaisuuksiin ei saa sortua.  On tietysti hyvä, jos nyrkkeilijä pääsee voiton makuun heti uran alussa, mutta tappiostakin voi oppia. Tärkeintä on, että löydätte ensimmäiseen otteluun mahdollisimman tasaisen parin.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kun minut 15-vuotiaana vietiin yleisen sarjan otteluun melko kokenutta ja suhteellisen kovaa nyrkkeilijää vastaan, tuli korville oikein kunnolla ja ottelu päättyi jo ensimmäisessä erässä. Moni olisi varmaan siinä vaiheessa jättänyt koko lajin, mutta minä en. Jälkensä se kuitenkin jätti, ja vuosikausia kartoin tosi kovia vastustajia ja olin hyvin luovutusherkkä. Aikaa myöten kypsyin kyllä jonkin verran, mutta kaipa tuo ensimmäisen ottelun kokemus vaikutti siihen, että nyrkkeily pysyi harrastuksena koko urani ajan.

Sitä minä pidän kovasti epäurheilijamaisena käytöksenä, että joku valmentaja vähättelee suojattinsa ottelumääriä yrittäessään löytää heikon vastustajan. Tiedän tapauksen, jossa kokenut potkunyrkkeilyn harrastaja ”naamioidaan” ensikertalaiseksi nyrkkeilijäksi ja saadaan hankittua oikeasti ensikertalainen ja huomattavasti nuorempi vastustaja.  Juuri tällainen menettely on paitsi epäurheilijamaista, niin myös vastuutonta. 

Olen usein sanonut, että hyvän valmentajan ei tarvitse olla mikään entinen huippunyrkkeilijä, mutta sen verran saisi olla kehäkokemusta, että voisi samaistua nyrkkeilijän tuntemuksiin.  Näihin epäurheilijamaisuuksiin syyllistyvät usein ne, joiden oma kokemus on vähäinen tai sitä ei ole lainkaan.  Näin tuossakin kyseisessä tapauksessa, vaikka päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.  En tunne edesmenneen Arvi Jormakan meriittejä nyrkkeilijänä, mutta valmentajana hän oli loistava.

Näin se vaan on. 

Olisi se kiva nähdä vielä sekin aika, jolloin kaikki iloitsisivat lajin kehityksestä eikä erilaisilla vippaskonsteilla yritettäisi potkia kiviä kilpailijoiden rattaisiin. En väitä, että kaikki niin tekisivätkään, mutta liikaa sitä on. Kilpailevien seurojen ”lupaavia” alokkaita koitetaan houkutella omiin riveihin ja niin edelleen.

Toki omalle kohdallekin on sattunut näitä epäurheilijamaisia tekoja, mutta tuskinpa niillä minun kohdallani on suurta merkitystä ollut.

Ehkä minun kannaltani merkityksellisin oli tapaus eräässä SM-kilpailuissa, jossa naapuriseuran valmentaja oli minun avustajana ja heitti pyyheliinan kehään, kun ”näytti siltä”, että minä häviän. Olisihan siinä ehkä niin käynytkin, mutta en niellyt selitystä, jonka mukaan hän ”säästi minua pronssiotteluun”.  No pronssinhan minä sain, mutta olisin minä halunnut nähdä, miten pärjään tuossa kyseisessä ottelussa.  Sen ottelun voittajasta tuli Suomen mestari, joten olisihan niukka tappio tuntunut melkein voitolta.