Tuulivoimalat ovat ongelmajätettä

Lähes jokainen suomalainen kunta on joutunut miettimään kantaansa tuulivoimaloihin, joita tuulivoimayhtiöt ovat koettaneet tuputtaa Suomeen uskossa, että suomalaiset veronmaksajat rahoittavat heidän liiketoimensa. Jotkut kunnat ovat suoraselkäisesti kieltäytyneet näistä häkkyröistä, mutta on niitäkin, jotka ovat langenneet tuulivoimayhtiöiden ansoihin. Näin tuulivoimayhtiöt markkinoivat rakennelmiaan:

”Tuulimyllyt tuottavat ympäristöystävällistä sähköä, ne voidaan purkaa milloin vain, ilman että jälkeen jäisi säteileviä aineita ja ne auttavat vähentämään CO2 päästöjä”.

No tottahan tuo ei ole!

Tämä kirjoitus on referaatti Pirjon blogissa olevasta käännöksestä, joka on poimittu saksalaisesta julkaisusta ja perustuu saksalaisiin kokemuksiin, joiden seurauksena Saksa on nyt joutunut kohtaamaan tuon kammottavan totuuden. Energiatekniikan asiantuntijana ja materiaalitekniikan diplomi-insinöörinä voin vain vahvistaa lukemani, jota nyt koetan referoida. Vuoteen 2005 asti myllyjen jätteet vietiin kaatopaikoille, mutta lopulta laki kielsi toiminnan. Tämän jälkeen on myllyjen siivet joko viety kokonaan pois maasta tai koetettu kierrättää, mikäli kierrätys on mahdollista. Noin 20% materiaalista on kuitenkin jätettä, jota ei mitenkään voida kierrättää. Se, mitä kaikkea tuolle jätteelle tapahtuu, on hyvin seikkaperäisesti selvitetty tuossa mainitsemassani Pirjon blogissa, joten suosittelen sen huolellista lukemista. Tässä yhteydessä voin vain todeta, että näin se on. Tietysti kaikki voidaan lopulta kierrättää, mutta se on vain sikamaisen kallista. Mistä tuo hinta koostuu, selviää tuosta kirjoituksesta, jonka nimi on ”Tuulivoima – lasku tulee vasta lopussa” – nimi on todella osuva. Osuva siksi, että todelliset kustannukset syntyvät vasta myllyjen hävittämis- ja purkamisvaiheesta. Jos myllyt ylipäätään joskus ovat jotain tuottaneet- tuotto vain harvoin rittää kattamaan edes myllyjen osto-, rakentamis-, purkamis- ja hävittämiskustannuksia. Sääliksi käy niitä hyvää tarkoittavia maanomistajia, jotka saattavat joutua noiden kustannusten maksajiksi. 

 

Saksa on rikas maa Suomeen verrattuna, mutta sekin kipristelee noiden kustannusten kourissa, ja ns. energiakäänne, josta Saksassa vielä pieni aika sitten riemuittiin, on nyt aiheuttanutkin lähes maansurun koko kansassa. Tuulivoima on tuonut tullessaan ainoastaan ongelmia. Laajoilla alueilla maan arvo on laskenut, sähkön hinta on noussut ja sähkönsiirtojärjestelmissä on esiintynyt tuulivoimaloiden aiheuttamia häiriöitä. Pahinta kaikessa: yksikään voimayhtiöiden lupauksista ei ole toteutunut.

En tiedä, ymmärretäänkö me Suomessa edes pelätä, mutta ainakin joku Saksassa konkurssin kärsinyt tuulivoimayhtiö on pyrkinyt Suomen sähkömarkkinoille uskoen, että suomalaiset ovat sen verran höyrähtäneitä, että veronmaksajilta voidaan nyhtää rahaa myös saksalaiselle konkurssiyritykselle.

Epäisänmaallinen ihminen?

Jos kaikenkarvaiset ”sivarit” ja rasistit julistautuvat isänmaallisiksi, niin täytyy myöntää, että varmaankin minun on pidettävä itseäni epäisänmaallisena, sillä sen verran paljon näkemykseni eroaa muutamien ääriliikkeiden näkemyksistä.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että tätä maata on puolustettava tarvittaessa jopa asein, jos tilanne joskus sellaista vaatii. Toivottavasti ei koskaan vaadi, sillä pidän jokseenkin höpöhöpöjuttuna ”uskottavaa maanpuolustusta.” Muutamassa päivässä se uskottavuus katoaa, jos joudumme suurvaltaselkkaukseen. Sellaisestahan Suomen todelliset uhkakuvat on rakennettu, sillä ei ole luultavaa, että naapurimaamme etelästä tai lännestä alkaisi ahnehtia meidän maa-alueitamme. Jos sattuisi käymään niin, että sivistysvaltioita uhkaava idän vaara toteutuisi, niin kyllä kai meidän kuitenkin pitäisi yrittää. Tuskinpa siinä silloin auttaisivat jotkut rasistiset kirjoitukset, joilla tätä maata muka puolustetaan.

Kovasti isänmaallisena minä pidin itseäni, kun joskus sain tilaisuuden lippu rinnassa laulaa maammelaulua kansainvälisissä urheilutapahtumissa. Puolenkymmentä kertaa minä siihen tilaisuuden sain, ja aina oli ”tippa linssissä.” Kovasti isänmaalliseksi tunsin itseni myös silloin, kun varusmiesaikanani sain vastaanottaa Teikarsaaren taistelijain lahjoittaman mitalin, joka oli tarkoitettu luovutettavaksi jollekin kunkin saapumiserän parhaista varusmiehistä. En toki tiedä, olinko lähellekään parasta, mutta kai minä velvollisuuteni olin tehnyt, kun pataljoonan korkein johto oli niin päättänyt. Silloin en kuitenkaan itkenyt. Kai se itkun aihe on löytynyt joskus myöhemmin, kun olen katsellut ”rajat kiinni” ja ”Suomi ensin”- riehujia. Henkilökohtaisesti olen vakuuttunut siitä, että jos Suomen itsenäisyys olisi tuon porukan varassa, niin pian saataisiin yksi työpäivä lisää. Kaikkihan te tiedätte sen joulukuun kuudennen, joka nyt on vapaapäivä.

Olen saanut kantaa ”suvakin leimaa” siitä saakka, kun ensimmäisen kerran asetuin puolustamaan turvapaikanhakijoita. Kyllä minä tuosta leimasta olen hyvin ylpeä, sillä kertoohan se sen, että en ainakaan vielä ole menettänyt inhimillisyyttäni. Sen verran suvakkeja meidän kaikkien pitäisi olla, että hätää kärsiviä autamme. Sen verran tunnen tuota porukkaa, että jokseenkin varma olen, että mahdollisen konfliktin sattuessa joka äijä seisoisi suomalaisten rinnalla. Eivät he ole tänne valloittajina tulleet, vaan elämään rauhassa tässä maassa, jota he myös haluavat rakentaa ja tarvittaessa jopa puolustaa.

Kyllä me karjalaisetkin pakenimme aikoinamme sotatoimialueilta, enkä ainakaan minä siitä huonoa omaatuntoa kanna. Toki olin silloin vielä niin pieni, että en itse saanut päätöstä tehdä, mutta luulen, että ihan oikean johtopäätöksen vanhempani tekivät, vaikka ei se vastaanotto täällä Kanta-Suomessa aina niin ruusuista ollut.

Kahdesti sodassa haavoittunut isäni kuoli kymmenen vuotta sodan jälkeen ainakin osittain niihin vammoihin, joita sodassa oli syntynyt. Istuin hänen kuolinhetkellään hänen vuoteensa vieressä ja tajusin, että se oli uhri sen puolesta, että me jälkipolvet saimme elää vapaassa Suomessa. Ihan varma olen, että jos isäni vielä eläisi, hän olisi ”suvakki”, mutta oikeasti isänmaallinen mies. Näin haluan olla myös minä.

Epäisänmaallisuuttani en siis ole tuota ”maailman paras” -lorua hieman toppuutellut, vaan siksi, että se ei mielestäni ole totta. Rehellisyyttään ylistänyt Suomen kansa ei saisi häpäistä itseään väitteillä, jotka eivät pidä paikkaansa.

Sylvi Saimo ja Juha Mieto

Varmasti hyviä ihmisiä nuo molemmat otsikossa mainitut olympiasankarit, mutta ihan varma en ole siitä, ovatko he oikeita henkilöitä päättämään maamme asioista.

 

Muistan hyvin Sylvi Saimon suoritukset Helsingin olympialaisissa 1952, mutta tosiasiassa en tiedä, millainen poliitikko hän oli ja oliko ylipäätään kykenevä hoitamaan yhteisiä asioita. Saattoipa hyvinkin olla, joten ehkä oli oikein, että hänet aikoinaan valittiin eduskuntaan. Peruste, jolla hänet valittiin, ei kuitenkaan ollut aivan oikea. Juha Mietoakaan en tunne, mutta hänestä tiedän jo hieman enemmän, koska olen ollut jo aikuinen ja seurannut politiikkaa. Juha Mietoakaan en minä olisi valinnut, jos valta olisi ollut minulla. Jos mies yrittää puusuksilla kilpailla komposiittimenijöitä vastaan, kertoo se joko ylimielisyydestä tai tyhmyydestä. Kun olen seurannut miehen muita kohelluksia, en oikein ole tullut vakuuttuneeksi hänen kyvyistään hoitaa yhteisiä asioita. Mämmin syömisellä retostelu tai nahkan polttaminen saunassa antaa jotenkin epämääräisen kuvan parlamentaarikon kyvyistä.

En millään tavoin pyri aliarvioimaan Juhan tai Sylvin saavutuksia. Kivahan se on, että ovat tuoneet iloa urheilua seuraavalle kansalle, mutta ei riemusta repeävän kansan sentään tarvitsisi tyhmäksi heittäytyä. Jos kansa todella uskoo, että Suomen asioita hoidetaan melomalla, hiihtämällä tai juoksemalla, niin ei me paljon tarvita.

Olen jo pariinkin kertaan päättänyt, että en enää roiku paikallisvaaleissa, mutta kun onneton rupesin katselemaan, ketä missäkin on tullut valituiksi, niin kyllä se vakavaksi vetää. Jotenkin jäi sellainen kuva, että käsitys siitä, että näitä asioita voidaan hoitaa hiihtämällä, on varsin laajalle levinnyt myös paikallistasolla. Paremmat hiihtäjät ovat siis eduskunnassa ja vähän huonommat kuntien valtuustoissa. Seassa on muutama ”kaikkien alojen ammattilainen”, mutta eipä juuri montaakaan asiantuntijaa.

Ei siis kannata ihmetellä, jos suomalaisessa järjestelmässä lähes kaikilla tasoilla virkamiehet päättävät asioista ja ohjaavat poliitikkoja, vaikka poliittisen järjestelmämme tarkoitus on toimia juuri päinvastoin. Kun virkamiehet usein on valittu poliittisen perustein, mieluimmin sopiva kuin pätevä, näkyy se kyllä lopputuloksissa. Valitettavaa on, että me suomalaiset emme ole kypsiä demokratiaan.

Olemme huolissamme siitä, että vaaleissa äänestysprosentti on alhainen. Kun olen kuunnellut joidenkin ihmisten perusteita valinnalleen, olen tullut siihen tulokseen, että aivan liina moni änkeää vaaliuurnille. Eikö lopputuloksen kanalta olisi kuitenkin parempi, että ne jotka äänestävät, äänestävät jollakin muulla perusteella kuin että ”Matti Vanhanen on komia mies” tai ”Jyrki Katainen on naapurin poika”. Molempia perusteita olen kuullut, ja onhan komeus ihan positiivinen ominaisuus, mutta mihinkään kykyyn se ei ehkä liity.

Kaipa me olemme saaneet sen, minkä olemme ansainneet, ja kansantulomme kasvu on edelleen Länsi-Euroopan hitainta samanaikaisesti kuin se kehitysmaana pitämässämme Burmassa kasvaa 7 – 8 % vauhtia. Siis monin verroin nopeammin kuin meillä Suomessa.

Hiihdellään me vaan ja nautitaan kevätauringosta.

Jyväskylän harju

Kyllä tuo Jyväskylä harju jotenkin historiallinen paikka minulle on, sillä Jyväskylässä asuessani kerkesin asua melkein jokaisessa harjun kulmassa ja vielä ammattikoulun kävin Keski-Suomen Keskusammattikoulussa, joka sijaitsi suunnilleen harjun pohjoispäässä. Olen asunut tällä uudella tulemisellani jo joitakin kuukausia Jyväkylässä, mutta vasta nyt sitten tuli taas noustua tuon soraharjun laelle, jota hallitsee edelleen vanha Vesilinna ja jonka eräs merkittävimpiä paikkoja on Harjun urheilustadion, jossa edellisen asumiseni aikana pelattiin mm. pesäpalloa, joka lienee eräs tämän maineikkaan palloilukaupungin maineikkaimmista lajeista. Nykyisin se taitaa olla jalkapallon mestaruusliigassa pelaavan JJK:n kotikenttä. 

  

Muistan pururadan, jota joskus aktiiviurheilijana juoksin päivittäin ja joka kierroksella kipaisin harjun laelle johtavat puuportaat ylös. Ihan hirvitti ajatella, millainen ero täytyi kunnossa olla, sillä kun ihan vain kokeilin miltä se mahtaisi nyt tuntua, pelkäsin että en jaksa niitä edes kävellä ylös. Edelleen näyttivät nuoret urheilijat hyödyntävän noita portaita, ja kun kysäisin eräältä tytöltä, että miltä tuntuu oli vastaus yksiselitteinen: ”Kauhealta”. Niinhän se taisi silloinkin olla, mutta antoi kamalan hyvän olon sitten jälkeenpäin.

 

Pienen nostalgiahetken jälkeen ajeltiin sitten pääsiäisajelua vähän kaupungilla ja käytiin juomassa pääsiäiskahvit eräässä Jyväskylän matkailurysässä - Viherlandiassa, jossa toki olemme vierailleet useinkin. Oli ihan kiva käydä morjenstamassa vanhoja tuttuja Torstia ja Kallea. Torsti on aina ollut hieman hiljaisempi, mutta Kalle on kyllä jonkun sanan sanonut, varsinkin jos sitä on hieman kaulasta kyhnyttänyt. Torsti ja Kalle ovat papukaijoja.

 

Kyllä täytyy myöntää, että tämä Jyväskylä on jotenkin ystävällisempi kaupunki kuin ne monet muut, joissa olen saanut asua. Varmaan täälläkin omat ongelmansa on, mutta kun vähään tyytyy, pysyy erossa politiikasta ja kohtelee ihmisiä ystävällisesti, niin kyllä täällä hyvä on asua. Sen verran politiikkaa olen elämäni aikana seurannut, että kaupungin poliittinen rakenne jonkin verran huolettaa. Täytyy vain toivoa, että eivät ylivallan saaneet vihreät tuhoa kaupunkia tuulimyllyllä. Siihen toiveeni nojaa, että tuon järjettömyyden vastustajat onnistuvat ainakin siirtämään tuota onnettomuutta niin pitkälle, että pääsen pois tältä planeetalta.

Planeetalta poistumisesta tulikin mieleeni, että tokihan kävimme myös isävainajani haudalla ja siinä samalla löysimme myös veljeni työkaverin Lenni Viitalan haudan. Kyllä minä jotenkin järkytyin kun huomasin, että Lenni oli kuollut jo 1966 eli selkeästi alle 50-vuotiaana. Sattuuhan sitä sellaista, mutta kumma kyllä, en ollut asiasta mitään kuullut, vaikka mies oli Vaajakosken aikaisia perhetuttujamme. Kai siinä jonkinlaisesta urheilusankaristakin oli kyse, sillä olihan mies sentään moninkertainen arvokisamitalisti ja Lontoon olympiakisojen kultamitalimies. 

 

Kyllähän tällaisista ”sankareista” yleensä varsin laajasti uutisoidaan, joten löytyneeköhän asialle selitys siitä, että noihin aikoihin olin itse opiskelemassa Oulussa. Ei ihan helppo ollut isänkään hautaa löytää, mutta löytyihän se lopulta. Isän kuolemasta on kulunut jo yli kuusi vuosikymmentä, joten ei nyt kovin suuri ihme ollut, että hauta oli melko huonossa kunnossa. Meistä jälkeläisistä ei kukaan asu enää Jyväskylässä, paitsi minä nyt, niin että varmaan nuo tulevat toimenpiteet minun pitää tehdä. Varmaa kuitenkin on, että jotain on tehtävä.

Tässä oli nyt sitten tällainen pääsiäinen. Tällä kertaa jäivät vanhat ortodoksiset perinteet vähemmälle, mutta taidan muutenkin olla hieman ”erilainen nuori”, joka ei suinkaan tarkoita sitä, että en kunnioittaisi kirkkomme perinteitä. Minun mielestäni usko on kuitenkin asia, jota tulee elää joka päivä.

Kääntötakki

Jos ihan oikein muistan, se oli joskus 60-luvulla, kun valmistettiin päällystakkeja, joiden malli ja väri voitiin muuttaa kääntämällä vuoripuoli päälle tai päinvastoin. Kumpi puoli sitten oli se oikea puoli, sitä sai itse kukin kotonaan miettiä.

Härkila Q Fleece Optifade Kääntötakki

Samaan tilanteeseen joutuu varmasti myös puolueesta toiseen siirtyvä poliitikko. Kun vakaumuksellisesta vasemmistolaisesta tulee äärioikeiston ääniharava, saa tässäkin tilanteessa miettiä, kumpi puoli oikeastaan oli se oikea puoli. Jonkin verran näitä tapauksia on myös valtakunnan politiikassa, mutta paikallispolitiikassa ne ovat varsin yleisiä. Tunnen tapauksia, että joku kunnallisvaaliehdokas on pitkän uransa aikana kahlannut läpi lähes kaikki puolueet. Kun kääntötakissakin on vain kaksi puolta, tulee mieleen, että tällaisella henkilöllä on näitä takkeja varastossaan useita, eikä selkärankaa ollenkaan.

Ihan näin mustavalkoinen ei asia kuitenkaan kaikissa tapauksissa ole. Saattaahan olla, että joskus tuo selkäranka on suorastaan vahingoksi, sillä ei ole lainkaan harvinaista, että puolue siirtyy vähän kerrassaan alkuperäisestä ideologiastaan aivan toisen aatteen taakse. Selkäranka pakottaa tuon yksittäisen jäsenen seisomaan vakaumuksensa takana. Näitäkin tapauksia tunnen, mutta useimmissa takinkääntö on kuitenkin henkilökohtaisen edun ja menestyksen tavoittelua.

Suomessa poliittinen ideologia on jossakin määrin perinnöllistä, mutta läheskään aina ei poika tai tytär seuraa tarkasti isänsä jalanjälkiä, vaan saattaa päätyä aivan jonkin toisen aatteen taakse. Ehkä tunnetuimpia tällaisia tapauksia on oikeistolaisen Sakari Tuomiojan pojan päätyminen vasemmistoon.

Ehkä eräs historiamme merkittävimmistä takinkääntäjistä löytyy kuitenkin ihan vuosisatamme alkupuolelta, kun terijokinen toimittaja Mikko Uotinen siirtyi äärivasemmistosta äärioikeistoon. Kun minäkään en vielä tuolloin elänyt, en voi tarkemmin analysoida tuohon tekoon johtaneita syitä, mutta olen antanut kertoa itselleni, että syynä olisi jotenkin ollut suhde Venäjään.

Meitä entisiä SMP:n ”jääriä” on koetettu monella tavoin mollata ja joitakin jopa erotettu puolueesta syytä ilmoittamatta. Vaikea kai onkin kertoa, että sinua ei puolue voi hyväksyä, koska yhä edelleen olet sitä mieltä, että ”rötösherrat” vastuuseen ja ”kyllä kansa tietää”. Onhan se totta, että ei kansa aina tiedä, mutta paremmin kuitenkin kuin nuo ”rötösherrat.” Vahinko, että perussuomalaiset ei pystynyt pysymään Veikko Vennamon viitoittamalla tiellä. Toki puolue muuttua saa, mutta ei ihan kokonaan syrjäteille lähteä.

Ehkä perussuomalaisiakin suuremman muutoksen on kokenut vihreä liike. Muistan hyvin liikkeen alkuajan ja julistuksen, jonka mukaan ei koskaan organisoiduta puolueeksi. Niin vain kävi, että ei muste ennättänyt tuon julistuksen lehdiltä kuivua, kun oltiin jo menossa valtuustoihin ja eduskuntaan. Toki se vaati hieman periaatteista tinkimistä, mutta olisikohan sittenkään tarvinnut täysin kääntää selkäänsä liikkeen alkuperäisille tavoitteille, joita puolueen nykypolitiikka tuntuu vastustavan.