Tosi törkeää propagandaa

Kun "tuulentupien" avajaisia vietettiin Kalajoella, en mennyt paikalle, koska ajattelin, että ensin pahoitan mieleni ja sitten käytän puheenvuoron, joka pilaisi koko juhlamielen. No tuskinpa olisin puheenvuoroa saanut, mutta moista soopaa en todellakaan olisi voinut kuunnella. Ehkä se meni läpi sellaiseen, joka ei mistään mitään tiedä, mutta ei toki minuun, joka ainakin luulen olevani jonkinasteinen asiantuntija. Tuulivoimayhtiön toimitusjohtaja hehkutteli luvuilla, jotka riittäisivät koko Suomen rakennusteollisuuden tarpeisiin ja samalla kilpaili totuuden kiertämisessä Pohjois-Korean ja Venäjän kanssa. Taisi jopa päästä voitolle.

Laskea voidaan mitä tahansa ja sitten väittää, että oikein on laskettu. Onhan se oikein laskettu, jos lasketaan, että niin ja niin monta kertaa niin paljon on oikein paljon, mutta kun se nyt ei vaan yksinkertaisesti ole se kaava, jolla energian tuotto pitäisi laskea.

Tuulivoiman tuotanto 24.-25.6.2016.  Lähde: http://www.fingrid.fi/fi/sahkomarkkinat/kulutus-ja-tuotanto/   Asennettu teho vuoden 2015 lopussa 1005 MW.

No niinhän siinä kävi, että pahoitin minä mieleni kuitenkin ja nyt sitten kirjoitan tätä blogia. Olen jo kauan tiennyt, että ei tämä "huutavan ääni korvessa" kovin kauaksi kanna, mutta saanpahan purkaa itseäni.

 Kuvakaappaus: http://tripodienaika.blogspot.fi/2016/05/kulttuurista-kerrostumaa.html

Aloitetaanpa tästä.

Tuulivoimayhtiöt esittävät laskelmia, joiden mukaan tuulivoimasta saadaan tosi halpaa energiaa ja tosi paljon. Samanaikaisesti sitten myönnetään, että eiväthän tuulivoimalat tosin kannata edes itse itseään, jos meitä veronmaksajia ei saada pakolla tukemaan noita häkkyröitä, jotka ovat jo tehneet melkoisen loven kansantaloutemme kukkaroon ja kauppataseeseemme.

Nyt sitten todellinen esimerkki tuosta tuotannosta, joka ei todellakaan perustu mihinkään ylioptimistisiin laskelmiin tai arvauksiin.

Kun maamme tarvitsi sähköä talven kovien pakkasten aikaan, meillä oli noin 600 MW:n vajaus. Silloin meillä oli jo reilut parisataa tuulimyllyä, joiden teoreettinen maksimiteho oli yli tuon 600 MW. Varmasti tuulivoimauskovaisten mielestä vaikutti hyvältä, sillä tuulellahan tietysti voitiin korvata tuo puuttuva perusvoima. Vaan ei ihan voitu, sillä sattuikin niin, että todellisuudessa koko maasta saatiinkin tuulisähköä vain alle 50 MW. Siis vain muutama prosentti tuosta oletetusta maksimista. Pahinta, että surin osa siitäkin meni tuulimyllyjen omaan käyttöön, sillä tuulimyllyjen tuhannet hydrauli- ja voiteluöljyt vaativat Suomen olosuhteissa pakkasella lämmittämisen. Niinpä sitten Suomi osti ydinvoimalla tuotettua sähköä, pääasiassa Venäjältä.

Niin että sillä lailla. Mahtaakohan Ville Niinistö oikein tajuta, mitä tarkoittaa riippuvuus Venäjästä. Olisikohan hieman provosoivaa sanoa, että mitä enemmän tuulimyllyjä, sitä riippuvaisempia olemme.

Jos sanavarastostani löytyisi se p:llä alkava ja ulostetta ilmaiseva sana, niin nyt olisi varmasti sopiva hetki käyttää sitä. Sellaista pahalle haisevaa törkyähän se tuuliyhtiön pomo lausahteli. Jos Kalajoelta löytyy yksikin ihminen, joka uskoi noihin tarinoihin, niin en ala edes väittelemään asiasta. Suosittelen välitöntä hoitoon hakeutumista, sillä silloin on tuo kritiikittömyys saavuttanut vaaralliseksi katsottavan tason.

Tässä yhteydessä en edes viitsi puuttua terveyskysymyksiin, mutta kun olen joskus opettanut myös ääniaallon muodostumista, niin opetetaanpa edelleenkin.

Ääniaalto on saanut nimensä siitä, että osa tästä sonimuotoisesta värähtelystä on korvin kuultavaa. Kummassakin ääripäässä on värähtely ihmiskorvalla kuulumattomissa. Tuulimyllyt synnyttävät matalataajuista värähtelyä, jota ihminen ei kuule. Myös hyvin korkeataajuinen värähtely jää kuuloalueemme ulkopuolelle. Kaikesta huolimatta kyseessä on ääniaalto, joka etenee olosuhteista riippuen kyseisten myllyjen tapauksessa 15 - 20 km. Varsinaisesti kuulemisen kanssa tällä ei ole kovinkaan paljon tekemistä, vaikka tuulivoimayhtiöt niin väittäisivätkin. Tämä tapahtuu pelkästään huomion pois siirtämiseksi todellisesta ongelmasta.

Mitä se sitten vaikuttaa ihmiseen? Lähdetään nyt siitä tosiasiasta, että suuria teräsrakenteita on rikottu näillä aalloilla ja Yhdysvaltain armeija on kehittänyt aseita samalla periaatteella. Ei ole aivan luultavaa, että ihmisen keho olisi teräsrakenteista siltaa vahvempi.

Onni onnettomuudessa on, että vain noin 10% ihmisistä on niitä, joihin nämä myllyt vaikuttavat, mutta mitähän muuta me rakentaisimme jos tietäisimme, että joka kymmenes sairastuu?

No joo... poltammehan me tupakkaa ja juomme viinaa. Taitaa sairastumisprosentti olla samaa luokkaa. Sellainenhan ihminen on, että uskotaan, että minä olen teräsmies ja toisista viis. En suosittele juopotteluakaan, mutta ei se ainakaan suoranaisesti kauppatasettamme vahingoita samaan tapaan kuin tuulivoimateollisuus.

Rosvo vai hyväntekijä?

Aina minä tunnen lievää närkästystä, kun puhutaan, että valtio tukee urheilua. En närkästy siksi, että valtio ei saisi tukea, vaan siksi että se ei oikeastaan ole totta. Todellisuudessa tilanne on päinvastainen. Urheilu tukee valtiota ja muita kulttuurimuotoja.

Veikkausvoittovaroistahan nuo tuet jaetaan... jaetaan siis kaikille mahdollisille tahoille, joille ylipäätään jaetaan. Vuosikausia on hoettu, että valtio tukee. No juridisestihan se nykyisin niin on, mutta ensimmäiseksi korjaan siis sen harhan, että veronmaksajien rahoja siihen ei upoteta... paitsi jos vapaehtoisesti Veikkauksen pelejä pelaavat.

 

Historiallisestihan kyse on urheilujärjestöjen perustamasta yhtiöstä, jonka alkuperäinen ehdottaja oli TUL:n Urpo Rinne. Hän kokosi yhteen 1940-luvulla lukuisia urheilujärjestöjä, jotka sitten saivat valtioneuvostolta luvan perustaa rahapeliyhtiön, jonka tarkoituksena oli tukea urheilua, koska valtion tuki siihen aikaan oli käytännössä olematonta. Hyvin pian valtio huomasi kuitenkin, että taisi tulla annettua lupa liian hyvälle bisnekselle ja yksinkertaisesti otti yhtiön haltuunsa. Näin se meni, sanokoon kuka mitä hyvänsä.

Mitähän mahtaisi nykyinen yrittäjä tuumata, jos hän perustaisi jonkin luvanvaraisen yhtiön. Luvan annettuaan luvan antaja toteaisi, että onpa hyvä bisnes ja päättäisi julistaa yhtiön omakseen. Melkein uskallan väittää, että ilman teroitettua kirvestä hän ei kuuntelisi tarinaa hyväntekijästä, joka maksaa hänelle satasen kuussa ja sanoo avustavansa tätä entistä yrittäjää.

Valtiovalta määrää Oy Veikkaus Ab:n rahankäytöstä, mutta tueksi en senttiäkään laske.

Kunnat tukevat kyllä urheilua rakentamalla liikuntapaikkoja. Ihan ilman sanomistahan tämäkään ei mene... johtuneeko siitä, että olen kova sanomaan, vaiko sitten siitä, että ihan tasapuolisesti ei eri lajeja kohdella. Jos nätisti sanon, niin epäilen, että ns. rakenteellinen korruptio on iskenyt hieman näppinsä kuntien urheilupaikkarakentamiseenkin.

Pääsääntöisesti rakentaminen suuntautuu lajeille, joilla sanotaan olevan kansainvälistä menestystä. Jäähallien rakentamista on puolusteltu sillä, että ne ovat yleisesti käytössä olevia liikuntapaikkoja.

Vaan kun oikeasti nuo molemmat perustelut hieman ontuvat. Jääkiekko, jota varten nuo hallit on tosiasiassa rakennettu, ei ole mikään suuri laji. Muutama maa harrastaa lajia, ja nämä jakavat sitten aikanaan mestaruuksia keskenään. Kaupunkien halleihin ei yleensä päästetä muita kuin edustusjoukkueen pelaajia, silloinkaan kun ei kovin suuria toiveita ole, että kyseinen joukkue koskaan yltäisi edes kansallisella tasolla kovin merkittäviin saavutuksiin.

Miksi tästä nyt sitten kirjoitan? No ensinnäkin siksi, että kansa tajuaisi, että jääkiekolla on maailmalla suunnilleen samanlainen merkitys kuin hevospoololla, joka sekin on ollut joskus olympialaji. Ei minulla mitään jääkiekkoa vastaan ole, päinvastoin, onhan oma poikanikin tätä lajia harrastanut. Kukapa oululainen ei olisi. Kiekkoilevien lasten vanhempia olisi kyllä joskus tehnyt mieli ravistella, mutta kaiken kaikkiaan seuroissa tehdään hyvää työtä. Ei se seurojen vika ole, että laji on pieni ja kansainvälisesti varsin vähämerkityksellinen.

Kaksi hyvää esimerkkiä kuitenkin haluan tähän loppuun heittää ihan siksi, että silmät aukenisivat. Ensinnäkin: todella suuri ja kansainvälinen laji lentopallo oli vähällä onnistua pääsemään tänne Kalajoelle. Tässä lajissa Suomi on myös kohtuullisen hyvin menestynyt. Mistä sitten johtuikaan, että Liigasärkät ei olekaan enää mestaruusliigassa mukana! Pelaamalla paikka kyllä saavutettiin, mutta liigalisenssiä ei sitten myönnetty, pääasiassa siitä syystä, että ei ollut liigan vaatimukset täyttäviä olosuhteita. Jääkiekkoa kyllä pelataan suhteellisen alhaisella tasolla komeassa hallissa.

Toinen esimerkki on sitten tämä ehkä maailman levinnein taitolaji nyrkkeily. Mitaleja on poimittu tasaiseen tahtiin vuodesta 1932 alkaen, vain muutamaan välivuotta lukuun ottamatta. Kunnolliset olosuhteet kilpanyrkkeilylle on luotu vain harvassa maamme kaupungissa. Muistan hyvin, miten "Kokkolan noita" valmentaja Arvi Jormakka kertoi, kuinka Paavo Roiniset, Olli Mäet, Väinö Järvenpäät ja monet muut kokkolalaiset edustusnyrkkeilijät harjoittelivat jossain kylmässä parakissa ja peseytyivät sitten talvisin lumihangessa. Toki Kokkolassa nykyisin on paremmat olosuhteet, mutta esimerkiksi sellainen merkityksellinen nyrkkeilykaupunki kuin Oulu taitaa painia Kalajoen kanssa samassa sarjassa.

Nyrkkeilijä Mira Potkonen toi nyt Riosta Suomen ainoan mitalin. Voitaisiinko toivoa, että päättäjät heräisivät, sillä urheilu on jonkinlainen käyntikortti maailmalla, mutta vain lajeissa, joilla on kansainvälistä merkitystä?

Rohkenen väittää, että Potkosen pronssi on Suomen halvin mitali vuosikymmeniin, ellei peräti kautta aikojen, jos asioita hieman suhteutetaan kuhunkin aikaan.

Ennaltanäkemisen lahja

Edellisessä blogissani kerroin Valcosta ja siitä, miten silloin suhtauduin siihen. Se oli sen aikainen tuulivoima.  Kun kauan elää ja paljon kokee, alkaa nähdä asioita, joita muut eivät ainakaan myönnä aavistaneensa. 

Kun urheiluelämässäkin olen ollut mukana sekä urheilijana että jonkinlaisena urheilujohtajana, suhtaudun varsin kielteisesti myös nykyiseen hehkutukseen siitä, miten on menty eteenpäin.  Valitettavaa on, että tosiasioiden kieltäminen ei asiaa edistä, mutta puhukoot tulokset puolestaan.

Sanoin ennen olympialaisia, että Suomi ei saa Riosta yhtään mitalia.  Väärässä olin, sillä Mira Potkonen otti sen vakipronssin, mikä yleensä paria poikkeusta lukuun ottamatta on nyrkkeilyssä saatu.

Mika Kojonkosken ja suomalaisen huippu-urheilun muutosryhmän ansiota tämä tuskin on, niin paljon kun Kojonkoskea valmentajana olenkin arvostanut.  Melkein yhtä paljon kuin ystävääni Matti Lanttoa, joka näyttää puhuvan kanssani samaa kieltä.  Potkosen mitalin taustana on monipuolinen urheilumenneisyys, ei mikään urheilijan polku.

Olympiamitali vaatii aina kovaa valmistautumista, treenausta ja oikeaa asennetta. Se ei kuitenkaan vaadi mitään polkuja ja aikaista lajin valintaa.  Urheile mitä urheilet, se on aina hyväksi urheilijan urallesi.  Sitten kun olet lajisi valinnut, paneudu siihen tosissasi jos haluat menestyä.   Ei se tosin elämässä haitaksi ole jos haluat vain harrastaa jotain lajia, ilman sen suurempia kilpailullisia tavoitteita.  Potkonen aloitti nyrkkeilyn 27 vuotiaana ja on nyt 35-vuotias.  Siis nainen parhaassa iässä, ja luultavasti hän jo melko varhaisessa vaiheessa tiesi, että mikäli hän haluaa menestyä tässä tosi kovassa lajissa, on harjoittelun oltava myös kovaa.  Onneksi nainen ei kuunnellut niitä, jotka kuiskuttelivat, että olisitpa aloittanut nyrkkeilyn jo kymmenvuotiaana.  Onneksi ei aloittanut, vaan nautti liikunnan riemusta monipuolisesti pelaamalla erilaisia pallopelejä.  Kyse ei ole ennustaminen vaan niin sanoakseni kokemusperusteinen valistunut arvaus, kun sanon, että hän olisi jo lopettanut ennen tätä menestystä.  Sadat ja taas sadat ns. ”lahjakkaat” ovat ne urheilijat, joiden kykyjä kokemattomat valmentajat ovat ylistäneet, kunnes koko lapsi on kadonnut jonnekin paineettomimpien ja mukavampien harrastusten pariin.

Olen tuntenut lähes kaikki elinaikanani eläneet suomalaiset nyrkkeilymitalistit, lukuun ottamatta Potkosta, mutta jotain samantapaista löytyy jokaisen historiasta.

 

Jos jotain omakohtaista voin tähän blogiini lisätä, niin kerron että minun tavoitteeni jo nyrkkeilyurani alkuaikoina suuntautuivat varmemmille ja pitkäaikaisemmille elämän alueille. Nyrkkeilystä muodostui paremminkin harrastus, mutta siitä huolimatta onnistuin saamaan muutaman SM-tason mitalin ja vähän kansainvälistä kokemusta. Tästä saan paljolti kiittää pallopelejä ja jopa yleisurheiluakin.

Mitä Eija-Riitta Korhola sanoi kuusi vuotta sitten?

Voisihan sitä ajatella, että Korhola oli kovasti aikaansa edellä puhuessaan tuulivoimasta suunnilleen kuusi vuotta sitten.  Olen jäljentänyt osa hänen blogikirjoituksestaan tuolta ajalta.  Eija-Riitta Korhola on ilmastoa tutkinut tohtori, ja kuten kai moni tietää, niin energiatuotantoon liittyvää koulutusta ja kokemusta  löytyy myös minun takataskustani.  Ei siis ole ihme, että joltistakin asiantuntemusta yhteensummatut kirjoituksemme edustavat.  Tuulivoimayhtiöiden lobbareiden puheista päätellen enemmän kuin tuulivoimayhtiöistä yhteensä.

Korholan kirjoituksia olen kopioinut tähän lähinnä siksi, että ne voisivat olla myös minun kirjoituksiani.  Kivaltahan se tuntuu, kun tohtoritasoinen tutkija on samaa mieltä kanssani, joten ei juurikaan haittaa, jos jotkut ”ammattikoulupojat” epäilevät asiantuntemustani.

Tässä siis Korholan kirjoituksia vuodelta 2010.  Olisikohan käynyt niin, että nyt olisi totuuden hetki.

 

Ideologista sähköä erityisehdoin

12 huhtikuuta 2010

Kirjoittanut Eija-Riitta Korhola

 

Energiakeskustelussa sanavalinnat ovat mielenkiintoisia. Kun kuulemme sanan tuulipuisto, mielleyhtymä on mukava eikä kukaan hätkähdä, vaikka näkisikin kaksikymmentä sadanviidenkymmenen metrin korkuista tornia törröttämässä rumasti maisemassa. Jos sen sijaan joku puhuisi ”voimalinjapuistosta” viitaten puiden kokoa paremmin myötäileviin korkeajännitetorneihin tai ”ydinvoimalehdosta” viitaten kahteen, kolmeen samalla saarella nököttävään reaktoriin, kielitietoiset nostaisivat mekkalan. Meitä yritetään manipuloida!

Ei ole sattuma, mitä asioita kielen annetaan hyväillä, mitä puolestaan tökkiä. Ja jotkut osaavat käyttää tilannetta hyväkseen muita taitavammin. ”Ihailen vallankumouksellisia, jotka näkevät niin paljon vaivaa räjäyttämällä dynamiitilla muureja, kun voisivat vain anastamalla oikeinajattelevien avainnipun astua rauhallisesti sisään ketään herättämättä”, kirjoitti Georges Bernanos Maalaispapin päiväkirjassa. 

Edellä mainituista syistä, tasapuolisuuden vuoksi, puhun tietoisesti tuulivoimateollisuudesta ja tuulivoimalobbysta – vaikka joissakin piireissä halutaankin tuulivoiman kohdalla puhua vain tuotannosta ja asiantuntijoista. Kyseessä on teollisuudenala, jolla on lobbarinsa siinä missä muillakin. Tämä teollisuudenala tosin ei ole itsessään kannattava, mutta ei se tuulivoimalobbya varsinaisesti haittaa, sillä yhteiskunnan avulla asiaa on autettu. Toistaiseksi jokainen rakennettava megawatti vaatii yhteiskunnan tukea puoli miljoonaa euroa. On selvää, ettei tällainen valtiontuki voi sellaisenaan jatkua, kun suunnitelmissa on rakentaa EU:n antamien tavoitteiden mukaisesti pari tuhatta megawattia nykyisen noin 140 megawatin lisäksi. Ilman tukea tuulivoimateollisuus ei kuitenkaan jää, sillä kuluttaja pakotetaan sähkön hintaa nostavien syöttötariffien avulla tukemaan sitä.

Rehellisyyden nimissä niitä tulisikin kutsua pakkosyöttötariffeiksi.

Tukien voimalla voi tuulivoimaan sijoittava iskelmätähtikin nukkua yönsä rauhassa. Ilman niitä ei kyllä voisi.
Vihreät mainostavat tuulivoimaa nopeimmin kasvavana energiamuotona, mutta jos järjestelmältä vietäisiin keinotekoinen tuki, se romahtaisi. Sähköntuotantomuotona tuulivoima ei läpäise meidän oloissamme perustavaakaan kustannushyötytestiä. On vaikea nähdä, miten sellaisen kuplan varaan voisi kestävää taloutta rakentaa. Kysymys kannattavuudesta on perustavaa laatua oleva reaalitalouden seikka, jota ei pitäisi ohittaa. Jos sähkön hintaa tietoisesti nostetaan, se kurjistaa maailman köyhiä. 

Suomessa on meneillään laajoja tuulivoimalasuunnitelmia, jotka muuttavat saaristomaisemaa dramaattisesti. Missään polaarisella merialueilla ei ole toistaiseksi vastaavia olemassa. Voidaan kysyä, onko harvinaislaatuinen saaristomme oikea paikka hankkia kokemuksia. Suunnitelmat ovat nostattaneet myös paikallisia kansanliikkeitä tuulivoimaa vastaan. 

Kansanliikkeen kokoajat sanovat, etteivät he vastusta tuulivoimaa mutta haluaisivat sen sijoittamiselle vastaavia kriteerejä kuin Ruotsissa, jossa on tehty periaatepäätös olla tuhoamatta saaristomaisemaa. He toivovat, että Suomessakin toteutettaisiin valtakunnallisen tason kokonaissuunnitelma eikä edettäisi yksittäinen hanke kerrallaan. Samoin toivotaan, että määriteltäisiin jokin vähimmäisraja, jota lähemmäksi asutusta tuulivoimateollisuutta ei osaa rakentaa sen melu- ja maisemahaittojen vuoksi.

Jos kyseessä olisi jokin toinen energiamuoto, kansalaisten oikeuksia ja luonnonsuojelualueiden rauhaa olisivat puolustamassa myös ympäristöjärjestöt, ja pari Greenpeacen hyvin palkattua stunttiakin olisi kai jo ehtinyt järjestää jonkin performanssin.

Mutta eihän tämä normaali energiamuoto olekaan. Tämä on ideologista, maailmankatsomuksellista sähköä. Kun haitat joskus tulevat ilmeisemmiksi, nykyiset kannattajat ovat ehtineet kääntää takkinsa ja niin sanotusti tajunneet, etteivät itse asiassa koskaan tuulivoimaa kannattaneetkaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Olen tainnut sanoa tuon saman, minkä Eija-Ritta blogissaankin totesi.   Yksikään tuulivoimayhtiö ei pysyisi pystyssä päivääkään ilman veronmaksajilta pakolla perittyä tukea.  Todellista energiaa nuo myllyt eivät koskaan voi tuottaa, sillä tuulee silloin kun tuulee ja sähköä tarvitaan yleensä ihan eri aikaan.  Tärkein pointti tuossa kuitenkin on juuri se, että tuulivoima tarvitsee aina rinnalleen oikeaa energiaa, jotta tuo tuulettoman ajan sähkönkulutus voitaisiin turvata.   Jos tuntuu oudolta, niin kerronpa nyt, että sähkönkulutus on jokseenkin tasaista, tuuli tai ei.  

Tähän loppuun lataan minäkin nyt sitten pienen ennusteen.   Tuesta huolimatta jokainen tuulivoimayhtiö on nurin ennen vuotta 2030,  ja jokainen kunta, joka on suuressa toivossaan sallinut myllyjen pystyttämisen alueelleen, on kärsinyt väestön vähenemisestä tuohon samaiseen ajankohtaan mennessä.

Tosiasia on, että kyseessä on maailmalla kuoleva ala, jota yleensäkin jälkijunassa kulkeva Suomi toistaiseksi hehkuttaa.

Jälkiviisaus on maailman suurin viisauden laji, joten en yritä edes väittää hehkuttaneeni samantapaisesti aikoinani Valkon syntymää.  Näinhän minä kuitenkin tein, ja kivalta tuntuu, että silloinkin olin oikeassa, vaikka yhteiskunnan kannalta olisi parempi ollut, jos olisin ollut väärässä.   Tuulivoimateollisuuden kannalta näyttää käyvän samoin.

Tähän perustuu vaatimukseni asiantuntijuuden asettamisesta poliittisen kokemuksen edelle.  Yhdellekään ulkomaanmatkalle en lähtisi, jos lentäjäksi valittaisiin  jonkun puolueen puheenjohtaja.