Ansiosidonnainen kansanedustaja

Miksipä en minäkin joskus voisi esitellä kaikenlaisia ”totuuksia”, vaikka en aina tiedäkään asioiden oikeaa laitaa. Kertovathan pelkkien huhupuheiden perusteella karmeita juttuja myös ne, jotka tietävät vielä vähemmän. Tosiasiassa en kyllä tiedä edes sitä, että joskus olisin moiseen törkeyteen syyllistynyt, enkä milloinkaan ole hankkinut laittomin keinoin salassa pidettäviä tietoja, vaikka niinkin on väitetty. Totta tietysti on, että minulla on paljonkin tietoa, joka monelle muulle on jäänyt salaisuudeksi, mutta sille tuskin voin mitään. Me ihmiset emme vain aina ole tasavertaisessa asemassa, eikä sille voi yhtään mitään, vaikka vielä alemmaksi laskisimme sen riman, jonka yli meidän olisi päästävä.

Tiedän mitä tiedän ja uskon mitä uskon. Tiedän suurin piirtein ydinvoimasta kaiken, mitä professori Kellokumpu aikoinaan yliopistossa kertoi, ja uskon, että ei ainakaan kaikilla Kalajoen ydinvoiman vastustajilla ole samaa tietomäärää tästä aiheesta. Uskon myös, että nuo tuulivoimahäkkyrät ovat paitsi taloudellisesti kannattamattomia, niin myös terveydelle haitallisia. Tätäkään tietoa en ole hankkinut laittomasti, vaan se on avoimesti luettavissa netin saksankielisiltä sivuilta, joissa monet arvovaltaiset tutkimuslaitokset niin vakuuttavat.

Tämänkertainen blogini on siis etupäässä ”pyhitetty” noihin uskon asioihin, jotka siis voidaan kumota heti, kun joku jotain faktaa esittää. Joihinkin arveluihin siis uskon, mutta joihinkin en. En esimerkiksi tiedä, millä perusteella sosiaalivirasto jakaa sosiaaliapua ihmisille, mutta uskon viranomaisia, kun he sanovat, että kaikki Suomessa asuvat ihmiset ovat saman arvoisessa asemassa, eikä kukaan saa ohjeiden- ja lainvastaisia tukia. En siis usko myöskään siihen, että sosiaalivirasto olisi antanut ”mamuille” luksus-lastenvaunut, jotta he voisivat salakuljettaa niissä sinkoja ja ammuksia aloittaakseen sodan tässä Jumalan muslimeille lupaamassa maassa, jonka olemassaolosta he eivät vielä kuukausi sitten tienneet mitään.

Näin se siis todellakin on. Tieto, huhut ja usko ovat kaikki eri asioita. Eräs ulkomailla asuva lukijani kirjoittikin kerran minulle pitävänsä kovasti tästä blogista, mutta varoitti sekoittamasta huhuja ja kuulopuheita tosiasioihin. Kiitos vaan muistutuksesta. Kyllähän minä yleensä olen pyrkinyt totuudessa pysymään ja yleensä maininnut, milloin lähde on epävarma ja milloin kyseessä on peräti vain mielipiteeni. En toki halua, että minun blogille kävisi samoin kuin muutamille muille, että uskottavuus on kokonaan mennyt.

Sitten tuollaisen hieman sekavan alustuksen kautta tuohon otsikon asiaan. Eräs kansanedustaja kertoi, että kansanedustajat eivät itse voi vaikuttaa palkkaansa, koska sen päättää erillinen toimikunta. Näinhän olen tiennyt sen olevankin, mutta en vieläkään usko, etteikö eduskunta itse voi vaikuttaa omiin palkkoihinsa ja palkkioihinsa. Olen sitä mieltä, että eduskunta voi kumota vaikka Kirchhoffin lain, jos niin päättää. Muistan hyvin, miten entinen opettajani selosti kyseistä lakia sanoen lopuksi: ”Pisteestä lähtevien virtojen summa on sama kuin pisteeseen tulevien virtojen summa, jos ei eduskunta toisin päätä.”  Nyt meni uskon asiaksi, mutta olen sitä mieltä, että eduskunta päättää omat palkkionsa, ja kyseinen toimikunta on nimitetty kansan hämäämiseksi ja yhdeksi ylimääräiseksi byrokratian rönsyksi. Tätä minä pidän vähintään todennäköisempänä kuin noita henkensä uhalla tuntemattomaan maahan ryntääviä elintasopakolaisia.

Sellaistahan tämä elämä on. Vierastan myös hieman sanontaa ”luottamusmies” silloin, kun puhutaan kansanedustajista. Mistä peijoonin luottamustoimesta maksetaan monia tuhansia euroja, josta ainakin osa on keploteltu verottomaksikin? Kuinkahan suuria lainoja ehdokkaat mahtaisivat ottaa, jos kyseessä olisikin oikeasti luottamustehtävä, josta maksettaisiin ainoastaan ansiosidonnainen korvaus menetetystä työajasta? Kyllä näitä ehdokkaita silti löytyisi, mutta nuo todelliset elintasopakolaiset karsiutuisivat pois. Kovin montaa Joutsenlahtea tuskin porukkaan sopisi, vaikka kieltämättä heitäkin löytyisi.

Minun puolestani Sipilä ja Joutsenlahti saisivat kahdestaan päättää Suomen asioista. Tuskin he nykyistä eduskuntaa huonompia päätöksiä tekisivät ja varmuudella riitelisivät vähemmän.

Tarkoitushakuisuutta

Vaikka Suomessa on nyt kiivaana käynyt keskustelu maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, koetan olla edes yhden päivän kajoamatta tähän aiheeseen. Täytyy kuitenkin myöntää, että tuo keskustelu on minut juuri tähänkin aiheeseen johdatellut. Olen nimittäin noita rasistisia kirjoituksia selatessani ollut huomaavinani, että olitpa minkä tahansa asian puolustaja tai vastustaja, etsit omaan mielipiteisiisi sopivia argumentteja, joilla puolustelet näkemyksiäsi. Eiväthän ne aina ole kestäviä, mutta sopivat ajatuksiisi, ovatpa sitten totta tai tarua.

En tiedä, onko sitten ammatillista kokeneisuutta, vaiko peräti luonteenpiirre, mutta silloinkin kun arvostelen jotakin, pyrin uskomaan vain faktoja. En todellakaan päättele, että pakolaiset saavat tavallista enemmän tukea sosiaalitoimistosta, vaikka näkisinkin ulkomaalaisen näköisen naisen työntävän uusia lastenvaunuja kadulla. Tässä asiassa lienee fakta se, että täällä asuvat ulkomaalaiset ovat saman lain alaisia kuin me suomalaisetkin. Suomen lain rikkomisesta rangaistaan Suomessa suomalaisen oikeuskäytännön mukaisesti, olipa lain rikkoja minkä maan kansalainen tahansa.

Tuulivoimaan suhtauduin aikaisemmin varsin neutraalisti, joskin näiden myllyjen taloudellista kannattavuutta kyllä epäilin. Johtuneeko tuo sitten energia-alan koulutuksestani, mutta saksalaiset tutkimukset ja kokemukset osoittavat nyt minun olleen oikeassa. Kyllä nyt lopullisesti uskon, että niillä ei ole mitään energiapoliittista arvoa. Tuulivoiman vastustaja minusta tulikin vasta sen jälkeen, kun monet arvostetut tutkimuslaitokset ovat todistaneet, että nuo häkkyrät aiheuttavat myös terveydellisiä ongelmia, joista ihan itse olen saanut kokemuksia.

Ymmärrettävää on, että tuulivoimayhtiöt yrittävät vähätellä näitä ihmisten kokemuksia ja näiden suhtautuminen asioihin on suorastaan rikollisen edesvastuutonta. Varmasti on tarkoituksenmukaista pyrkiä hiljentämään minut, koska ammattini antaa aiheen olettaa, että jotain ehkä asiasta tiedänkin. Tuskinpa jonkun ”viherpiipertävän” ajatuksiin aivan samalla tavalla tarvitsee suhtautua.

Kirjoitin Tuuliwatti Oy:n johdolle kirjeen, jossa kerroin omia kokemuksiani näistä paikallisista häkkyröistä. Kukaan yhtiössä ei katsonut asiakseen kantaa mahdollista vastuuta asiassa, vaan vastaukseksi sain kirjeen, joka oli kyllä laadittu Tuuliwatti Oy:n paperille, mutta muistutti muuten jonkun alakoululaisen raapustukselta ja oli sävyltään hyvin ylimielinen. Koska kyse on kuitenkin tosiasiallisen vakavasta asiasta, joka on tieteellisesti todettu, pitäisi yhtiöstä löytyä edes yksi ihminen, joka uskaltaisi ottaa vastuu toiminnasta. Olisi luullut edes jonkun allekirjoittaneen kirjeen, mutta ei. Vastuun pakoilu on aika tyypillistä silloin, kun saattaa olla mahdollista, että joutuu hankaluuksiin. 

En vielä eläkkeelle jäätyäni uskonut, että minusta tulisi minkään asian esitaistelija, sillä onhan tässä maassa nähty näitä kaikkien alojen ammattilaisia, jotka potkivat kaikkea mikä liikkuu. Kun nuo asiat kolahtavat omaan nilkkaan, alkavat ne kuitenkin kiinnostaa tavallista enemmän. Se saattaa johtaa jopa tämänkaltaiseen aktivismiin.

Tämä tarkoitushakuisuus ei aivan nykyihmisten ominaisuus ole. Kun ekumeeninen kirkolliskokous Nikeassa päätti vuonna 325 asioista, jotka Raamattuun hyväksyttiin, siitä jätettiin pois monia kohtia, jotka olivat ristiriidassa silloisten käsitysten kanssa. Kerettiläisyys oli jotain pahaa, joten erimieltä olevat saivat kantaakseen tuon kerettiläisyyden kaavun. Niinpä esimerkiksi Juudaksen evankeliumi jätettiin Raamatusta pois, koska se olisi kumonnut Juudaksen petollisuuden. Juudashan nimittäin kertoi noudattaneensa Kristuksen tahtoa. Totta tai ei. Kukapa meistä sen tietää, mutta ainakin se olisi aiheuttanut pahan särön nykyisiin Raamatun tulkintoihin ja kerettiläisten jono olisi kasvanut huomattavasti.

Toistanpa tässä lopussa taas tätä vanhaa teesiäni: Uskokaa mihin tahansa, mutta älkää koskaan ilman kritiikkiä.

Näin minä Veikon muistan

Onhan se totta, että nuoren miehen muistoihin vaikuttavat monet muutkin asiat kuin pelkät faktat. En siis mene lainkaan väittämään, että kaikki mitä kirjoitan, olisi todellisuudessa juuri noin. Näin minä kuitenkin asiat muistan ja olen kai silloin myös käsittänyt.

Veikko Vennamo oli Karjalan siirtolainen kuten meidänkin ”pakolaisperheemme”, ja siksi kai hänestä jonkin verran puhuttiin, ja ainakin minä hyvin mielenkiinnolla seurasin miehen tekemisiä. Toki tiesin, että Veikko Vennamon ja Urho Kekkosen välit olivat hieman tulehtuneet, eikä se pelkästään johtunut Kekkosen kainuulaisuudesta ja Vennamon karjalaisuudesta, vaikka luultavaa on, että tämä sisäinen monikulttuurisuuskin asiaan vaikutti. Edelleen olen sitä mieltä, että Urho Kekkonen oli viimeisin todellista presidentin valtaa käyttänyt presidentti, ja hänenlaistaan vallankäyttäjää tarvittaisiin nytkin. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hyväksyisin kaikki hänen toimensa. Ilmeistä on, että ei niitä hyväksynyt Vennamokaan, joka nousi avoimesti vastustamaan joitakin asioita. Hyvin suuri osa kansasta muistaa Kekkosen melko reippaasi viinaan ja naisiin menevänä miehenä Luulen, että suhteellisen puritaanisena miehenä Vennamo vastusti myös niitä perikansallisia neuvottelumenetelmiä, joihin tuli sotkettua sauna, viina ja vähän naisiakin. Kekkosen aikana rehotti myös korruptio, sen suomalaisessa muodossa. Kekkosen ”perässähiihtäjät” saivat suhteellisen hyviä virkanimityksiä ilman sen suurempia ansioita. Melkeinpä siivoojan virkaankin vaadittiin silloisen Maalaisliiton jäsenkirja. Taisipa käydä niinkin, että Urhon omista pojista tuli lähettiläitä ulkomaille, vaikka ainakin toinen oli jo silloin pahasti alkoholisoitunut ja jokseenkin kykenemätön. Käsitin kyllä, että lievästä venkoilustaan huolimatta Kekkonen oli kokonaistoiminnallaan Suomelle hyödyllinen, jopa silloisissa oloissa lähes välttämätön, joten rauha hänen sielulleen.

En tiedä, oliko Vennamo raittiusmies, mutta sellainen käsitys minulle syntyi. Varmaa kuitenkin oli, että Veikko vastusti menetelmää, jossa neuvottelukumppani juotettiin humalaan ja sitten saatiin antamaan harkitsemattomia lupauksia. Lupaukset olivat kyllä maamme kannalta hyviä, mutta menetelmät hieman arveluttavia.

Kypsyttyään näihin ”rötösherroihin” Vennamo perusti SMP:n, jota toki edelsi joku pientalonpoikien puolue, mutta SMP on se puolue, josta Vennamo lopulta tuli tunnetuksi ja jonka minäkin jo muistan. Maalaisliiton pyrkimys yhä enemmän kaupunkilaistumaan, jonka seurauksena tapahtui myös nimenmuutos Keskustapuolueeksi, katsoi Vennamo Suomen maaseudun puolueelle olevan tilauksen. Puolue menestyikin melko mukavasti kansakuntaa kauan vaivanneiden asioiden näkyvänä vastustajana ja sai parhaimmillaan parikymmentä kansanedustajaa ja hallituspaikan. Kävi kuitenkin niin, että kun puolue sortui toiminaan omien vakaumustensa vastaisesti, alkoi kannatus hiipua, ja lopulta seurasi konkurssi. Tällöin ei Veikko Vennamo ollut enää mukana. 

 

Monet värikkäät kansanedustajat ovat kuitenkin yhä vielä kansakunnan muistissa, heistä ehkä mainittavin mopolla Pohjois-Karjalaa kiertelevä hörökorvainen Eino Poutiainen, jonka suuhun on asetettu monia hyvin mojovia lausahduksia. Kerrotaan Einon kysäisseen eduskunnan avajaisissa uudelta kansanedustajalta, mistä läänistä tämä on tullut valituksi. Kun edustaja vastasi, että Turun ja Porin läänistä, kerrotaan Einon tokaisseen” Ei pitä paikkaansa, ei kukaan voi olla kahtesta läänistä.” Ei oikein taittunut Einon kieli tuohon d-kirjaimen lausumiseen, ja taisi Läntisen Suomen maantietokin olla hieman hakusessa.

Ei onnistunut Veikko kitkemään Suomen poliittisia virkanimityksiä, ei korruptiota eikä muutakaan rötöstelyä. Sen verran oikeudenmukaisena miehenä Veikkoa kuitenkin pidän, että jos hän vielä eläisi ja olisi nyt SMP: pohjalle syntyneessä Perussuomalaiset rp:ssä mukana, ei puolueessa olisi nykyisenkaltaista rasistista siipeä.

Voin tietysti olla väärässä, mutta tällainen käsitys minulla Veikko Vennamosta on. Vennamon saappaat ovat aivan liian suuret Timo Soinille, vaikka hän muut vaatteet varmasti hyvin täyttäisikin. On hyvin lapsellista, jos Suomen ulkoministeri todella kuvittelee, että Suomen hallituksen hallitusohjelmassa on ratkaisu maailmanlaajuiseen pakolaisongelmaan.

Rehellisyyden anatomia

Minulla on tapan aloittaa päivä paitsi verenpaineen mittauksella, myös aamumietiskelyllä. En toki tiedä, ovatko ne asiat silloin selkeämmät kuin muulloinkaan, mutta ainakaan sen päivän tapahtumat eivät vaivaa mieltäni. Ehkä sitäkin enemmän historia ja menneet tapahtumat.

  

Eräänä aamuna pohdin joutumistani politiikkaan ja sitä, miksi se on jotenkin tuntunut vastenmieliseltä, vaikka itsekin olen ollut siinä mukana. En toki koskaan missään keskeisessä roolissa, sillä kyllä siinä tietty likainen säväys on ollut. Luulen, että lapsena olin melko rehellinen, sillä kotona olin oppinut sen, että ”oletpa tehnyt kuinka pahaa tahansa, se on pystyttävä kertomaan”. Sen ympärille oli helppo rakentaa elämä, ja samalla se esti tekemästä niitä kaikkein pahimpia tekoja. Miksi minä sitten yleensä ajauduin politiikkaan?

En koskaan ole ollut kovin kärkäs kieltäytyjä, jos minun apuani on pyydetty. Taisi olla melko vähäinen pyyntö ensimmäisellä kerralla, kun ajauduin Kansallisiin nuoriin ja pian huomasin olevani vaalimainoksia jakamassa. Taisin olla sinisilmäisen naiivi kuvitellessani, että kaikki, mitä nuo ”sedät ja tädit” puhuivat, oli totta. Oli kotona opittu asia, että ihmisen pitää puhua totta, ja niin minäkin uskoin, että ainakin aikuiset näin menettelevät. Kieltämättä sitä ihmettelin, miksi oli niin paljon puolueita ja miksi piti asioista riidellä. Eivätkö ihmiset todellakaan tienneet mikä on totta ja mikä ei?

Myöhemmin ajauduin SMP:n opiskelijajärjestön toimintoihin lähes samasta syystä. Siis en osannut kieltäytyä, kun apuani pyydettiin, ja suurin piirtein samantapaisia nuo tehtävät silloinkin olivat. Pieniä palveluksia, joissa ei tarvinnut kertoilla tosia eikä tarinoita. Myös Veikko Vennamoa pidin rehellisenä ja suoraselkäisenä miehenä, jonka mantrat ”rötösherrojen” jahdista tekivät minuun vahvan vaikutuksen. Silloin olin jo oppinut, että ei kaikki, mitä politiikassa puhutaan, ole suinkaan totta. Pienillä valheilla yritetään saada kansa vakuuttuneeksi siitä, että juuri meidän puolueemme on oikeassa. Toki käsitin, että kaikki puolueet ovat osittain oikeassa ja osittain väärässä, mutta jo silloin halusin olla Veikko Vennamon puolella. En myöskään voinut ymmärtää, että Suomessa tarvitaan näin paljon puolueita, joille jokaiselle ei edes riitä omaa agendaa.

Näin siis jatkui minun poliittinen urani, ja painuin yhä syvemmälle puolueen sisään. Koskaan en kuitenkaan suostunut mihinkään keskeiseen rooliin, koska olin jo nähnyt, että se houkutteli ihmisiä myös valehtelemaan. Niinpä noin 40 vuoden aikana olin vain pari kertaa edes kunnallisvaaleissa ehdokkaana ja silloinkin vain silloin, kun olin suhteellisen varma, että voin auttaa puoluetta tulematta itse valituksi. Täällä Kalajoella olin kyllä ehdokkaana, mutta kuten kaikki kai muistavat, ei vaalityöni kovin mahtavaa ollut. Sen jälkeen keskityin oikaisemaan muutamia vääriä tietoja puolueesta ja sain vastaani melkoisen ryöpyn syytöksiä. En ollut koskaan törmännyt niin karkeisiin valheisiin, joilla syytöksiä tuettiin. Suoraan sanoen ihmettelin, kuinka ihminen pystyy sellaisiin!

Niin minä siis aamulla mietiskelin tätä ihmisluonnetta. Joku viisas oli joskus sanonut: ”Kun ihminen painottaa rehellisyyttään, on oltava varovainen hänen suhteensa.” Näin olen sen havainnut olevan.

Kun keskustelin kerran ystävieni kanssa ihmisten rehellisyydestä yleensä, palautti eräs kirkon vahtimestari minut maan päälle sanomalla: ”Ari, me emme ole rehellisiä, me vain pyrimme siihen.” Tuossa on varmasti suuri totuus. Kaikkein rehellisimmillään ihminen on juuri silloin, kun myöntää olevansa pikkusen epärehellinen. Eikös se Pietarikin kieltänyt tuntevansa Jeesusta?

Niin epärehellinen en kuitenkaan halua olla, että ystäväni eivät tule hautajaisiini, koska epäilevät että en sittenkään ole kuollut.

Persujen hallitusvastuu

Viimeistään nyt voisi joku päätellä, että minusta on tullut perussuomalaisvastainen. Väärässä olette. Yhä edelleen kannatan niitä perussuomalaisia ajatuksia ja arvoja, joita puolue on tuonut esille, varsinkin alkuaikoinaan. Myöhempien aikojen hörhötykset kaikkine muukalaisvastaisuuksineen ovat kyllä saaneet minut hieman varpailleni, mutta luulenpa, että niin on käynyt monelle muullekin kristitylle ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivälle ihmiselle. Sen tosiasian tajuaminen, että kyse ei ole puolueen linjasta, vaikka näitä rasisteja on mukaan eksynyt, saa minut edelleen pitämään persut sillä listalla, josta ehdokkaani valitsen, kun vaalien aika taas koittaa. Se, missä määrin noita ”hörhöjä” on silloin mukana, vaikuttaa tietysti päätökseeni.

Suuresti ihmettelen, kuinka esimerkiksi Perussuomalaisten puoluehallitukseen on sopinut ihmisiä, joilla ei tunnu olevan oikein minkäänlaista käsitystä maamme poliittisesta järjestelmästä. On aika outoa kuvitella, että esimerkiksi Suomen hallituksen päätöksiin voidaan vaikuttaa ”persujen” puoluehallituksesta eroamalla. Se, että perussuomalaiset ovat mukana hallituksessa, ei tarkoita sitä, että hallitus toteuttaisi Perussuomalaisten puolueohjelmaa. Tämä on se vähin asia, joka jokaisen kansalaisen pitäisi tajuta. Olen ollut huomaavinani, että ei ole oikein aina mennyt läpi ”kepun” tai Kokoomuksenkaan aatteet. Siltähän se kuitenkin näyttää, että jokainen hallituspuolue on saanut jälkensä tuohon hallitusohjelmaan, jota hallitus noudattaa tilanteen mukaan. Siis toivottavasti tilanteen mukaan. Jos nyt sattuisi käymään vaikkapa niin, että Suomi yllättäen joutuisi sotaan tai muuhun kriisiin, ei auttaisi sanoa vain, että ei sitten sodita, kun sota ei ole hallitusohjelmassa. 

  Yleislakko 1956

Timo Soinia olen joskus pitänyt varsin älykkäänä miehenä. Kuitenkin kun TV-toimittaja kysyi Soinilta, että mitä hänen mielestään Suomen tulisi tehdä juuri nyt vallitsevalle pakolaistilanteelle, vaikutti melkein idioottimaiselta, kun Suomen ulkoministeri vastasi, että noudatetaan hallitusohjelmaa. En tosin ole hallituksessa, mutta melko varma olen, että tämä tilanne ei ollut etukäteen kenenkään tiedossa, eikä todennäköisesti myöskään hallitusohjelmassa. Ihan turha oli myöskin hokea sitä, että EU ei ole noudattanut omia sääntöjään. Uskon, että ei ole noudattanut, mutta mitä sitten. Samahan voidaan sanoa myös Perussuomalaisista. EU:n sääntöjä en kokonaisuudessaan tunne, mutta ”persujen” säännöt minulla on kotonani.

Jonkinlainen kummajainen taidan olla, mutta olen kuvitellut, että riidat voidaan välttää, kun noudatan lakia ja sen yhteisön sääntöjä johon kuulun. Tämä pätee sekä politiikassa että yleensä elämässä. Valitettavasti se ei aina näytä niin olevan, sillä minuakin on joskus jopa nimitetty riidan keskeiseksi henkilöksi, vaikka en tiedä riidelleeni kenenkään kanssa. Niin, paitsi jos riidan keskeinen henkilö onkin juuri se, joka vaatii lain ja sääntöjen noudattamista ja oikoo virheellisiä käsityksiä. Saattaa olla, että sellainen olen kyllä joskus ollut ja olen ehkä vieläkin niissä yhteisöissä, joihin kuulun.

Pääsääntöisesti tätä on kuitenkin pidetty positiivisena ominaisuutena, eikä nyt kovin pitkää aikaa ole kulunut siitä, kun eräs urheiluseura pyysi minua selvitysmieheksi seuran sisällä kyteneisiin eripuraisuuksiin.

Olen usein sanonut, että sääntöjä, lakikirjaa ja Raamattua ei saa käyttää lyömäaseena, mutta sen verran kiperää tämä elämä joskus on, että kättä pidempää on hankittava. Noitakin teoksia on siis käytettävä, jos se on ainut vaihtoehto.

En väitä, että en koskaan äänestäisi esimerkiksi ”persuja”, mutta jokseenkin varmaa on, että en niissä vaaleissa, joissa Olli Immonen tai Jussi Halla-aho on ehdokkaana. Aika ahkerasti kirjoittelen tänne blogiin, mutta poliittiset erimielisyydet olen välttänyt eroamalla puolueesta. Nyt siis esitän joko omia mielipiteitäni tai sitten todistettavissa olevia faktoja. Mielipiteeni eivät voi olla vääriä, koska ne ovat mielipiteitä. Faktat lyön tarvittaessa pöytään.