Kun olin nuori, minut kyllä tunsi ihmiseksi muustakin
kuin jalanjäljistä, ja jostakin syystä tytöt tykkäsivät minusta. Osassa pojista
se aiheutti suurta kateutta, vaikka en minä sen takia ruvennut tyttöjä syrjimään.
Koetin vain niellä kuulemani juorut ja panettelut, jotka eivät edes hiponeet
totuutta. Se nyt vain oli niin, että olin syntynyt sellaiseksi. En aina ihan
kiltti ollut, mutta useimmiten reilu ja rehellinen, enkä ainakaan tiennyt
kadehtivani ketään.
Opintieni oli varmasti ainakin yhtä vaikea ja työläs
kun muillakin, ja ehkä joskus yritin jotenkin oikaista, mutta eihän se pitkälle
vienyt. Lopulta vain taivalsin päivä kerrallaan sitä kaikkein pitkää tietä.
Ensin ammattikoulu, sitten teknillinen koulu ja muutaman työvuoden jälkeen
teknillinen opisto ja lopuksi teknillinen korkeakoulu, josta siis jo varsin
varttuneena valmistuin diplomi-insinööriksi. En ikinä opi ymmärtämään, miksi
tuostakin piti jonkun olla kateellinen, sillä onhan tuo väylä yhä edelleen
avoin kaikille. Kyllä minäkin voisin olla kateellinen niille, jotka
ammattikoulun jälkeen jäivät sähkölaitokselle töihin ja ovat nyt paljon
suuremmalla eläkkeellä kun minä. Jos kateuteen on yleensä aihetta, niin kai tuo
isompi eläke voisi olla joku syy.
Kymmenen vuoden opiskelu parhaassa työiässä kalvaa kyllä eläkettä, mutta
sehän oli minun oma valintani, eikä minulla ole mitään aihetta valittaa.
Korkeakoulututkintoni jälkeen olin jo sen verran
ikämies, että en edes yrittänyt hakea sellaisia paikkoja, jossa aletaan rakentaa
uraa. Eläkeikääni asti tein opetustöitä monenlaisissa ammattioppilaitoksissa.
Tiesin kyllä olevani ”ylikoulutettu” moneen tehtävään, mutta tein niitä töitä,
joista tykkäsin ja kieltäydyin esimerkiksi osastonjohtaja tehtävästä, vaikka
paikkaa minulle tarjottiin. Paikkaan valittiin sitten opistoinsinööri, jonka
pääasiallinen tehtävä tuntui olevan kysely ”milloin jään eläkkeelle”. En olisi uskonut, että minun olemassaoloni
kalvoi niin pahasti miestä, varsinkin kun hän oletettavasti tiesi, että koko
virkaa ei hänelle olisi syntynyt, jos minä olisin ottanut sen vastaan.
Loulta sitten tuli eläkeikäni täyteen ja jäin eläkkeelle.
Muutin Kalajoelle, josta olin ostanut vanhan talon eläkepäivieni
askareeksi. Olin ollut jonkin verran
yhteiskunnallisissa asioissa mukana, joten en nyt ihan kauheasti hämmästynyt,
että minua pyydettiin elvyttämään paikkakunnalla eräs puolue. En halunnut
taaskaan minkäänlaisiin johtotehtäviin, sillä halusin elää omaa elämääni.
Lupauduin kuitenkin olemaan mukana, jos tarvitaan. Näin myös tein.
Kunnallisvaaleissakin olin ehdokkaana, mutta en edes äänestänyt itseäni, sillä
tässä tapauksessa pidin nuorempia sopivampina.
Siihen aikaan oli tapana, että vaalimainoksissa
mainitaan myös ehdokkaan ammatti tai titteli. Niin luki minunkin kohdalla:
diplomi-insinööri. Luulin sen kertovan yleisölle, että jonkinasteista koulusta
löytyy tämänkin puolueen riveistä. Eihän minulla ollut sellaisia painavia
argumentteja kuin esimerkiksi ”neljä konkurssia” tai ”Suomen paras autovaras”.
Tiedänhän minä, että tuo on ilkeästi sanottu, enkä
edes usko, että ainakaan kaikki on totta, mutta itse ovat sen julkisuuteen kertoneet.
Kaikkein oudoin kateuden muoto on kuitenkin se, että
toisten auttamisesta ollaan kateellisia. Aikoinani toimin myös urheiluelämässä
ja autoin muutamia urheilijoita taloudellisesti niin, että he pääsivät
oallistumaan arvokilpailuihin. Jälkeenpäin
kuulin, että tämä kyllä herätti kiitollisia kannanottoja, mutta myös
ilkeämielisiä kommentteja. Nämä ilkeämieliset kommentit tulivat niiltä
ihmisiltä, joiden varallisuus olisi kyllä sallinut tuon avun paremmin kuin
minun suhteellisen pienet tuloni. Se on
kuitenkin tahdon asia, enkä halua syyllistää ketään, sillä eihän kellään ole
velvollisuutta työntää omaa rahaansa toisten hyväksi.
Kateus on kuitenkin paha ”kuolemansynti”, josta on
pelkkää harmia ja haittaa. Sehän tässä on hyvää, että ketään ihan
tyhjänpäivästä ukkoa tai akkaa ei kadehtita. Kyllä kateus on ansaittava siinä
kuin kiitoskin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti