Kateus vie kalatkin vedestä

Luin vaimoni kirjoittaman vanhan blogikirjotuksen kateudesta, ja se sai minut taas ajattelemaan tätä maailman raadollisuutta.  Vaikka en kuollaksenikaan muista, mistä silloin olemme keskustelleet, mutta kauhean vihainen on Pirjon pitänyt olla.  Minä suhtaudun asiaan ehkä liiankin lempeästi, sillä tiedän, että se on ihmisissä varsin inhimillinen piirre. Vaikka olen pyrkinyt vapautumaan tuostakin kuolemansynnistä, täytyy myöntää, että jossakin muodossa se joskus esiintyy.  Tietoista kateutta olen pyrkinyt välttämään, sillä olen elämässäni joutunut kokemaan sitä milloin missäkin muodossa ja nähnyt sen haitalliset vaikutukset ympärilläni.

Kun olin nuori, minut kyllä tunsi ihmiseksi muustakin kuin jalanjäljistä, ja jostakin syystä tytöt tykkäsivät minusta. Osassa pojista se aiheutti suurta kateutta, vaikka en minä sen takia ruvennut tyttöjä syrjimään. Koetin vain niellä kuulemani juorut ja panettelut, jotka eivät edes hiponeet totuutta. Se nyt vain oli niin, että olin syntynyt sellaiseksi. En aina ihan kiltti ollut, mutta useimmiten reilu ja rehellinen, enkä ainakaan tiennyt kadehtivani ketään.  

 

Opintieni oli varmasti ainakin yhtä vaikea ja työläs kun muillakin, ja ehkä joskus yritin jotenkin oikaista, mutta eihän se pitkälle vienyt. Lopulta vain taivalsin päivä kerrallaan sitä kaikkein pitkää tietä. Ensin ammattikoulu, sitten teknillinen koulu ja muutaman työvuoden jälkeen teknillinen opisto ja lopuksi teknillinen korkeakoulu, josta siis jo varsin varttuneena valmistuin diplomi-insinööriksi. En ikinä opi ymmärtämään, miksi tuostakin piti jonkun olla kateellinen, sillä onhan tuo väylä yhä edelleen avoin kaikille. Kyllä minäkin voisin olla kateellinen niille, jotka ammattikoulun jälkeen jäivät sähkölaitokselle töihin ja ovat nyt paljon suuremmalla eläkkeellä kun minä. Jos kateuteen on yleensä aihetta, niin kai tuo isompi eläke voisi olla joku syy.  Kymmenen vuoden opiskelu parhaassa työiässä kalvaa kyllä eläkettä, mutta sehän oli minun oma valintani, eikä minulla ole mitään aihetta valittaa.

Korkeakoulututkintoni jälkeen olin jo sen verran ikämies, että en edes yrittänyt hakea sellaisia paikkoja, jossa aletaan rakentaa uraa. Eläkeikääni asti tein opetustöitä monenlaisissa ammattioppilaitoksissa. Tiesin kyllä olevani ”ylikoulutettu” moneen tehtävään, mutta tein niitä töitä, joista tykkäsin ja kieltäydyin esimerkiksi osastonjohtaja tehtävästä, vaikka paikkaa minulle tarjottiin. Paikkaan valittiin sitten opistoinsinööri, jonka pääasiallinen tehtävä tuntui olevan kysely ”milloin jään eläkkeelle”.  En olisi uskonut, että minun olemassaoloni kalvoi niin pahasti miestä, varsinkin kun hän oletettavasti tiesi, että koko virkaa ei hänelle olisi syntynyt, jos minä olisin ottanut sen vastaan.

Loulta sitten tuli eläkeikäni täyteen ja jäin eläkkeelle. Muutin Kalajoelle, josta olin ostanut vanhan talon eläkepäivieni askareeksi.  Olin ollut jonkin verran yhteiskunnallisissa asioissa mukana, joten en nyt ihan kauheasti hämmästynyt, että minua pyydettiin elvyttämään paikkakunnalla eräs puolue. En halunnut taaskaan minkäänlaisiin johtotehtäviin, sillä halusin elää omaa elämääni. Lupauduin kuitenkin olemaan mukana, jos tarvitaan. Näin myös tein. Kunnallisvaaleissakin olin ehdokkaana, mutta en edes äänestänyt itseäni, sillä tässä tapauksessa pidin nuorempia sopivampina.

Siihen aikaan oli tapana, että vaalimainoksissa mainitaan myös ehdokkaan ammatti tai titteli. Niin luki minunkin kohdalla: diplomi-insinööri. Luulin sen kertovan yleisölle, että jonkinasteista koulusta löytyy tämänkin puolueen riveistä. Eihän minulla ollut sellaisia painavia argumentteja kuin esimerkiksi ”neljä konkurssia” tai ”Suomen paras autovaras”.

Tiedänhän minä, että tuo on ilkeästi sanottu, enkä edes usko, että ainakaan kaikki on totta, mutta itse ovat sen julkisuuteen kertoneet.

Kaikkein oudoin kateuden muoto on kuitenkin se, että toisten auttamisesta ollaan kateellisia. Aikoinani toimin myös urheiluelämässä ja autoin muutamia urheilijoita taloudellisesti niin, että he pääsivät oallistumaan arvokilpailuihin.  Jälkeenpäin kuulin, että tämä kyllä herätti kiitollisia kannanottoja, mutta myös ilkeämielisiä kommentteja. Nämä ilkeämieliset kommentit tulivat niiltä ihmisiltä, joiden varallisuus olisi kyllä sallinut tuon avun paremmin kuin minun suhteellisen pienet tuloni.  Se on kuitenkin tahdon asia, enkä halua syyllistää ketään, sillä eihän kellään ole velvollisuutta työntää omaa rahaansa toisten hyväksi.

Kateus on kuitenkin paha ”kuolemansynti”, josta on pelkkää harmia ja haittaa. Sehän tässä on hyvää, että ketään ihan tyhjänpäivästä ukkoa tai akkaa ei kadehtita. Kyllä kateus on ansaittava siinä kuin kiitoskin.