Kalajoen perussuomalaisten historiaa

Ehkäpä en tiedä koko totuutta Kalajoen Perussuomalaiset ry:n syntymisestä, mutta paljon siitä tiedänkin, sillä luulen olevani ensimmäinen kalajokinen, jolle siitä kerrottiin.  Tämä on kuitenkin totuus vain siltä osin kuin se koskettaa minua ja loppu on sitten minun näkemykseni. Suoranaista arvailua koetan kuitenkin välttää.

Se oli joskus alkusyksystä 2011, kun sain puhelun Perussuomalaisten piiritoimistosta.  Puhelimessa oli kansanedustaja Pirkko Mattila, joka tiesi ja tunsi minut aikaisemmilta ajoilta.  En tiedä, miksi juuri minä, sillä olihan täällä Perussuomalaisilla yksi valtuutettu. Kysymys oli kuitenkin ihan yksinkertainen ja selkeä.  Ryhtyisinkö perustamaan Kalajoelle paikallisosastoa ja ryhtyisinkö sen puheenjohtajaksi.  Olin kyllä maksanut puolueen jäsenmaksun vuodesta toiseen, mutta en halunnut olla enää politiikassa aktiivisesti mukana. Niinpä vastaukseni oli yhtä yksiselitteinen kuin kysymyskin: Autan kykyjeni mukaan, mutta en halua ottaa mitään tehtäviä vastuulleni. Tämän varauksen tein vain siksi, että tunsin itseni niin hyvin, että tiesin muodollisistakin tehtävistä aiheutuvan minulle stressiä, jos hommat eivät suju.

Piiritoimisto oli kuitenkin päättänyt, että Kalajoelle perustetaan paikallisosasto, ja niinpä kaupungintalolle kutsuttiin kaikki ne perussuomalaiset, jotka olivat kirjoilla Kalajoella v. 2011 ja olivat maksaneet jäsenmaksunsa. Kokouksen päivämäärää en enää muista, mutta se on varmasti tarkastettavissa puoluetoimistosta.  Tässä kokouksessa ei Erkki Aho ollut läsnä, ja myöhemmin hän ilmoitti minulle, että häntä ei oltu kutsuttu.  Paikallisosastoa ei tällöin syntynyt, sillä ilmeisen selvästi halukkuus puheenjohtajan pestiin puuttui muiltakin kuin minulta. Koska silloin en vielä tuntenut moniakaan kalajokisia, en osaa sanoa, montako heitä oli paikalla, sillä paikalla oli paitsi kansanedustajia, niin myös väkeä ainakin Kokkolasta.

Seuraava yritys tehtiin hotelli Rantakallassa jonkin verran myöhemmin. Silloin väkeä kutsuttiin huomattavasti väljemmin kriteerein paikalle ja käsiteltiinkin ainoastaan sääntöjen muuttamisasiana. Jo SMP:n aikoihin oli Kalajoelle perustettu yhdistys.  Erkki Aho valittiin puheenjohtajaksi ja allekirjoittanut varapuheenjohtajaksi.  Johtokuntaa ei silloinkaan saatu kokoon, mutta silloin kokous teki päätöksen, että johtokunta voi itse täydentää itseään, jos jäseniä tulee lisää. 

Johtokunnan jäsenistä vain minä olin jäsen jo valintahetkellä. Erkki Aho maksoi vuoden 2012 jäsenmaksun, mutta edellisen vuoden jäsenmaksut myös häneltä oli maksamatta, joka lienee se syy, miksi häntä ei ollut kutsuttu ensimmäiseen kokoukseen.  Erkki Aho, Ari Keronen, Agnessa Vähäsarja, Jari Väli-Klemelä ja Jani Kurikkala toimivat johtokuntana vuoden 2012.  Vuoden lopussa kuitenkin selvisi, että vain Erkki Aho ja allekirjoittanut löytyivät Perussuomalaisten jäsenrekisteristä, joten tosiasiallisesti tilanne oli sääntöjen vastainen. Toiminnassa se ei silloin vielä näkynyt, mutta myöhemmin tämäkin seikka nousi esille, kun ihmisten vallanhimo ylitti vastuunkantokyvyn.

Toverit ostivat Ähtärissä minulle ”läksiäislahjaksi” pipon, jossa luki ”tiukkapipo”.  Se kuvasi minun asennettani sääntöjen noudattamiseen. Olin silloin, ja olen edelleen sitä mieltä, että kun sääntöjä noudatetaan tinkimättä ja kaikki päätökset tehdään demokraattisesti niissä tilaisuuksissa, joissa ne sääntöjen mukaan kuuluu tehdä, ei riidalle yksinkertaisesti ole tilaa. Meidän puolue, Perussuomalaiset, on pienimmästäkin kärhämästä tai väärinkäytöksestä lehdistön hampaissa.  Paitsi että meidän tulisi välttää keskinäistä riitelyä, niin myös sellaisia ylilyöntejä, joita on pidettävä hyvän tavan vastaisena.

Olen ollut paikallispolitiikassa mukana vain siksi, että olen halunnut kehittää omaa kotikuntaani aina ja kaikkialla. Parhaiten sen voi tehdä jonkun puolueen kautta, ja perussuomalaisten ohjelma vastasi parhaiten ajatusmaailmaani. En todellakaan osannut aavistaa, että yhteisten asioiden hoidosta nousisikin oman imagon kiillotustilaisuus, joka johtaisi mittaviin riitoihin. Sellaista minä en halua. Ehkä olen luullut, että se imago kiillotetaan muilla keinoin kuin riitelemällä. Olen liian vanha jo leikkimään kenenkään hiekkalaatikolla, joten saattaa hyvinkin olla, että etsin vaikutuskanavani jostain muusta yhteisöstä.

Jos yhteisiä asioita halutaan hoitaa, ei omaa etua kannata asettaa ensimmäiseksi asiaksi. Homma ei ehkä toimi niin.

Kirousta ja kieroilua

Onhan se ihan tuttu sanonta, että ”politiikka on likaista peliä”, mutta eivät asiat sinänsä ole likaista. Politiikkahan on pelkästään yhteisten asioiden hoitoa, ja poliitikkojen voisi kuvitella olevan hyvinkin jalosydämisiä ja uhrautuvia ihmisiä. Näin siis voisi kuvitella, mutta ei kannata paukkuja tuhlata tällaisiin ajatuksiin, sillä valta turmelee. Ehdoton valta ehdottomasti.  Olen niin usein puhunut tuosta politiikan paradoksista.  Se on tämä vanha totuus.  Vaikka politiikan tulisikin olla yhteisten asioiden hoitoa, siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, joiden ainoana tarkoituksena on oman edun tavoittelu.  Osalle se merkitsee turvattua taloutta, ja niill,e joiden talous on muutenkin hyvällä mallilla, tulee valta päämääräksi. Tätä päämäärää tukevat ne tuhannet ja taas tuhannet puolueiden rivijäsenet, joiden tehtävänä on jakaa vaalimainoksia ja järjestää tupailtoja. Tärkeämpää kun kansan hyvinvointi on puolueen valta.

Niinpä niin… En minä halua mollata näitä kunnan päättäjiä. Kunnallispolitiikassa on vielä paljon tätä talkoohenkeä, jossa todella joskus yhteinen etu menee oman edun edelle, mutta mitä enemmän valtaa päättäjille kertyy, niin sitä suuremmaksi paisuu ego. Tästä taas on seurauksena se yhteisen edun hämärtyminen.  Näin se vaan menee, eikä ihmisluonnolle mitään voi.

Itsekin olen hieman sotkeutunut politiikkaan. Ja kyllä minä nyt rintaani röyhistän, sillä omasta mielestäni olen onnistunut muistuttamaan itseäni siitä, että minun ei tule ajatella omaa etua tässä pelissä lainkaan. Niinpä en ole pyrkinyt koskaan kovin voimakkaasti mihinkään vaikutusvaltaiseen asemaan, kuten esimerkiksi kansanedustajaksi.  Minä kun ajattelen sitä omaa etua jo silloin, kun tuon työpaikan hankkimiseen joutuisi sijoittamaan rahaa. Aina olen ollut sen verran pihi, että työpaikkahakemuksenikin olen lähettänyt kakkospostissa, ihan vaan säästääkseni postimaksuissa. Kuinka minä olisin halunnut sijoittaa kymmeniä tuhansia auttaakseni toisia ihmisiä. Ei, kyllä myönnettävä on, että ei riitä minun sieluni jalous sellaiseen. Asia voisi olla toisin jos alkaisin laskea, kuinka paljon rahallisesti nettoan mahdollisen neljän vuoden pestin aikana.  On se niin, että tässä täytyy olla panoksena muutakin kuin halu ihmisten auttamiseen.

On ihmisten auttajiakin. Ihan varmasti on, ja minäkin tunnen niistä muutamia. Luulen että vaimoni Pirjo on sellainen, mutta hän ei olekaan poliitikko. Suurin osa auttajista on tosiasiallisia ”hyväksi käyttäjiä”, jotka kuvittelevat tavalla tai toisella hyötyvänsä näistä ihmisistä. Joskus tapaa jopa kunnallispolitiikassa ihmisiä, joiden vallanhimo on niin suuri, että ovat valmiit myymään vaikka oman äitinsä vain saadakseen pienen palan sitä kuviteltua valtaa.  Kieroilu, juonittelu ja valehtelu ovat ihan tavanomaisia keinoja politiikassa. Lähes kaikki sen tietävät, mutta vain harva sen uskaltaa sanoa ääneen.  Varoituskellon pitäisi viimeistään silloin ruveta soimaan, kun joku poliitikko alkaa painottaa, kuinka rehellinen ja avoin hän on.  Viimeistään tässä vaiheessa pitäisi muistaa, että ei rehellinen ihminen sano olevansa rehellinen. Hän vain on sitä aivan luonnostaan.  Se on kieroilun rumimpia asioita, että kieroilija kertoo silmät kirkkaana olevansa rehellinen.  Minun mielestäni se on lähes Jumalan pilkkaa.      

       

Vaaalitulosten vääristelyä

On se varmaan jo seitsemäs kerta, kun minä siteeraan itseäni.  ”Politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, mutta siihen näyttävät hakeutuvan ja valikoituvan ihmiset, jotka ajattelevat vain omaa etuaan”.   Voi voi… miksi minä taas tämän asian vetäisen esille.  Kelpaisiko selitykseksi esimerkiksi se, että nämä paljon puhutut ”maan tavat” ovat muodostuneet juuri tämän paradoksin seurauksena. Samaa sukua ovat vanhat poliittiset käytännöt, joiden muuttaminen tuntuu olevan tosi sitkeässä.  Jos joku koettaa näitä käytäntöjä muuttaa, pidetään häntä joko puolueen petturina tai sitten asiantuntemattomana.

Tietysti voin kirjoittaa vain sillä asiantuntemuksella joka minulla on.  Kaipa sitä asiantuntemustakin on kuitenkin viiden vuosikymmenen aikana kertynyt, joten ihan puhtaalla omallatunnolla kirjoittelen.

Vanhoihin poliittisiin käytäntöihin kuuluu juuri tuo ”vaalitulosten vääristely”, jota joskus joku väittää tapahtuvan.  Niin sinisilmäinen olen, että oikeasti en sellaista usko Suomessa tapahtuvan.  Aänestäjien pettämistä kyllä. 

Miettikääpä tätä.

Kun Elli Äänestäjä menee vaalikoppiin äänestämään omaa ehdokastaan kunnan valtuustoon, hän uskoo äänestävänsä ehdokasta. joka ajattelee kunnan parasta ja siinä samalla myös hänen etuaan.  Niin hän siis oikeasti ajattelee, eikä hänen mielessään edes käy, että hänen ehdokkaansa tulisi päästä liikuntalautakuntaan tai ylipäätään muihinkaan lautakuntiin.  Hänellä on oikeus luottaa siihen, että valitut valtuutetut valitsevat nuo lautakunnat kunnan parasta ajatellen.  Käykö todella näin ?  No ei käy.  Kun valtuustopaikat on täytetty, alkavat valitut edustajat hamuta itselleen luottamusmiespaikkoja, joista oikeasti ei edes äänestetty.  Elli Äänestäjä ei edes tiedä, mitä lautakuntia hänen kotikunnassaan on, sillä sokeasti hän luottaa siihen, että hänen valitsemansa edustaja ajaa kunnan etua.  Vaan eipä aja. Nyrkit savessa tämä Ville Valtuutettu tappelee itselleen paikan teknisessä lautakunnassa, sillä se on hyvä lautakunta ja ”vaikutusvaltainen” paikka.  Villeä ei vähääkään sureta se, että leipurina hän ei oikeastaan ymmärrä alasta mitään.  Äänimääräänsä vedoten hän pitää ihan oikeutettuna sen, että hän ohittaa pari insinööriä ja rakennusmestarin ja altistaa kunnan teknisen toimen kokonaan virkamiesten ja ehkä erilaisten urakoitsijoiden käsiin.  Näin se menee, mutta kunnan etu se ei ole.

Kyllä vanhat poliittiset käytännöt olisi lopultakin syytä heittää romukoppaan. Ehkä meidän oikeusjärjestelmämme ei vielä hetkeen pysty puuttumaan tähän äänestäjien pettämiseen, mutta siihen pitäisi puuttua vastuullisten poliitikkojen itse.  Ei kai kaikesta tarvitse poliisioperaatiota tehdä.

Vaalirahajupakka sai, toivottavasti, yhden maan tavan loppumaan. 

Miehet ja miehen puolikkaat

Ihmisellä, jopa minullakin, tuntuu olevan taipumus provosoitua kun provosoidaan. Useimmitenhan tämä tapahtuu siten, että ei oikein olla täysin tietoisia siitä, mitä puhutaan ja kenestä puhutaan. Kyllä minäkin ärsyynnyn esimerkiksi siitä, kun joku pröystäilee muutaman vuoden opettajan kokemuksellaan minulle, joko tietämättään tai tietoisesti.  En toki minäkään elämäntyötäni tälläkään alalla ole tehnyt, niin kuin en oikein millään alalla. Elämäntyö on siis kokonaan tekemättä, mutta toki opettanutkin olen. Ensimmäisen opiskeluvaiheeni jälkeen vain pari vuotta ammattioppilaitoksessa, mutta myöhemmin sitten lisää, kun opintojakin oli kertynyt lisää.  Koulutustoimialavastaavan tehtävistähän minä sitten lopulta eläkkeellekin jäin, ja ihan näin nopeasti laskien taisi opetusalan työtäkin kertyä reilusti toistakymmentä vuotta.  Ihan mukavaa aikaahan se oli. varsinkin kun nyt eläkkeellä ollessa olen saanut opettaa myös näitä peruskoululaisia.  Vieläkin mielelläni tuurailen, jos tarvetta ilmaantuu.

Tuohon otsikon aiheeseen tuo edellä oleva ei mitenkään liity, paitsi että juuri opettajan kokemus on auttanut lukemaan kirjoituksia niin, ettei kirjoittajan ole lainkaan välttämätöntä signeerata kirjoituksiaan. Tyyli kyllä kertoo kenestä milloinkin on kysymys.  Kyllä se silti jotenkin pikkusieluiselta tuntuu, kun joku vaivautuu mollamaan ihmisiä, vaikka ei itse uskalla edes nimeään paljastaa.  Erityisen ikävältä se tuntuu silloin, kun kyseessä on ihminen, jonka on luullut hyvinkin tuntevansa, ja jota olisi joskus halunnut peräti auttaa vaikeuksissa, joita jokainen ihminen elämässään kokee.  Aina vaan ei kanssaihmisillä ole keinoja tuon avun antamiseen. Kyllä pitkä elämänkokemukseni on senkin puolen tästä maailmasta minulle näyttänyt. Sekä autettavana että auttajana.

Kyllä minussa sellainen paha vika on, että jaan ihmisiä ihan heidän omien tekojensa mukaan erilaisiin kasteihin.  Helposti puhun miehistä ja miehen puolikkaista, vaikka oikeasti kumpaankin ryhmään löytyy myös naisia.  Miesten luokkaan pääsevät ne, joilla on kyky seisoa sanojensa takana, kertoa mielipiteensä omalla nimellään ja tarvittaessa myöntää myös virheensä ja erehdyksensä.  Jos tässä rytäkässä on tullut loukanneeksi jotakuta, niin löytyy myös valmiuksia pyytää anteeksi näiltä ihmisiltä.

Niin, sitten ne miehen puolikkaat.

Miehen puolikkaan tunnusmerkki on itsepäisyys ja ainainen halu olla oikeassa. Miehen puolikas kirjoittelee nimettömiä herjauksia. Herjaa joskus jopa ihan julkisesti omalla nimelläänkin, mutta vain ani harvoin uskaltautuu avoimeen keskusteluun.

Miehenpuolikas arvostaa kyllä tiettyjä ominaisuuksia ja usein julistaa hänellä itsellään olevan juuri näitä ominaisuuksia, vaikka teot puhuvat aivan toista.  Nämä ihmiset luulevat usein, että kukaan ei arvosta heitä, josta syystä kaikkia kanssaihmisiä on parasta pyrkiä mollaamaan. ”Halu olla aina oikeassa, on huonommuuden tunnetta”.  Tästä tunteesta huolimatta nämä miehenpuolikkaat ovat ihmisiä, jotka ovat siinä määrin itserakkaita, että imevät itseensä kaikki moitteet, joita joku julkisuudessa esittää. He ovat aivan varmoja, että juuri heitä tarkoitetaan, vaikka useinkin kirjoittajalla tai puhujalla on monia kokemuksia tarinoidensa taustana, eikä välttämättä tarkoiteta ketään yksityistä ihmistä.

Kyllähän minä myönnän, että joskus minäkin kimmokkeeni saan jostakin yksittäisestä tapauksesta, mutta kirjoittamisen arvoinen siitä asiasta tulee vasta sitten, kun sillä on yleispätevää merkitystä.

Kyllä me tämmöisiä olemme… minä myös. Kyllä minä silti itseni mieheksi luokittelen, vaikka en ihan kauheasti itseäni kehukaan.  En myöskään tietoisesti ketään mollaa… en ainakaan nimellä.  Eikä kauhean vaikeaa ole myöskään väärässä olemisen myöntäminen, jos vain satun sen huomaamaan.  Oikeasti siinä pitää olla tosi tarkkana.

Että miksikö nyt tällaista juttua ?

Ihan vaan siksi, että tämä on poliittinen blogi, ja poliitikot ovat yleensä hyvin voimakkaita persoonia, joista näiden kahden ryhmän löytäminen on tosi helppoa.

Savolainen kansanviisaus ja mustat lampaat

”Oo kuinka oikeessa hyvänsä ja tiijä asiat kuinka hyvin vaan, niin jos aina vaan intät, että työ ootte väärässä ja mie olen oikeessa, et ikinä saa ihmisiä puolellelles.”  Tämän viisauden minä olen joskus poiminut jostain savolaista viisautta käsitelevästä kirjasta. Ikävä, että sitä ei aina vaan muista, vaikka kuinka olisi syvästi tietoinen siitä, että joskus kannattaa valita se pienemmän riesan tie. Semmoisia kai me ihmiset keskimäärin olemme.  Liiankin viisaita omaksi parhaaksemme.

Olen usein jo  vuosikymmeniä - kirjoittanut vanhoista poliittisista käytännöistä.  Yhteisenä piirteenä kaikilla tasoilla näyttää olevan se, että ammatilliselle osaamiselle ei anneta juurikaan arvoa.  Totta on, että poliittinen asiantuntemukseni ei riitä ymmärtämään sitä, että vaaleissa saaduille äänimäärille on annettava suurempi painoarvo kuin esimerkiksi työelämän ja koulutuksen antamalle ammatilliselle asiantuntemukselle. Toki tunnen tuon systeemin, jolla esimerkiksi kuntien lautakuntiin valitaan ihmiset.  Juuri tätä systeemiä minä olen vastustanut. Systeemin tunteminen ei mielestäni ole mitään asiantuntemusta, se on vain sen systeemin tuntemista. Asiantuntemus antaa mahdollisuuden myös arvostella systeemiä. Tuskin minkään puolueen vaikutusmahdollisuudet lisääntyvät sillä, että lautakunnissa istuu pelkkiä tuolin täytteitä.  Vaikuttamista on se, että näillä paikoilla istuu ihmisiä, jotka tietävät mistä puhuvat ja ymmärtävät kulloinkin käsiteltävän asian. Silloin heillä on todella mahdollisuus myös vaikuttaa.

Kun tämä kritiikki kohdistuu omaan puolueeseen, niin aina on niitä, jotka nostavat siitä hälyn. Näinhän se valitettavan usein menee… korjattavaa olisi, mutta se pitäisi aloittaa noista toisista, jotka oikeasti ovat ”pahiksia”.    Olen peräänkuuluttanut puoluetta, joka reilusti uskaltaisi sanoa, että meillä ei ole tähän lautakuntaan riittävän pätevää henkilöä. Kyllä tämä osittain johtuu myös sen kaltaisesta vallanhimosta, joka ei edes huomioi ihmisiä, jotka eivät ole olleet vaaleissa ehdolla tai ovat saaneet vain melko pienen äänimäärän.  Potentiaalisesti he voisivat olla hyviä jäseniä joihinkin lautakuntiin, kunhan heidän kanssaan keskusteltaisiin ja heiltä kysyttäisiin.

Kun näin ei meidänkään puolueessa menetelty, en voi edelleenkään muuta kuin pahoitella, ettei puolueellamme olisi ollut todellisia edellytyksiä enempiin paikkoihin.  Täällä Kalajoella me olemme edelleen pieni puolue ja sellaisena pysymmekin, jos jatkuvasti mollaamme toisiamme, muita puolueita ja toisten puolueiden jäseniä. 

Omasta asiantuntemuksestani olen sitä mieltä, että se riittää paitsi nykyisen systeemin tajuamiseen, niin myös sen heikkouksien ymmärtämiseen ja parannusten ehdottamiseen.

Ja lopuksi..

Erittäin harvoin otan kirjoituksissani kantaa kehenkään henkilökohtaisesti, puhumattakaan että moittisin tai mollaisin heitä.  Poikkeuksen saattavat tehdä ministerit ja kansanedustajat, joiden tehtävänkuvaan pieni paksunahkaisuus oikeastaan kuuluukin.  Näistäkään en ole käyttänyt halventavia nimityksiä tai väittänyt heitä valehtelijoiksi.  Ihmisten mollaaminen ei kerta kaikkiaan kuulu puhetapaani, enkä pidä sitä fiksuna.

Olen minä sanonut, että puolueissa on ”mustia lampaita”, ja jos urospuolisista lampaista on puhe, niin voin jopa pässistä puhua.  Saattaapa hyvinkin olla, että näin olen kirjoittanut mielipidekirjoituksessani, mutta varmaankin myös maininnut, etteivät nämä ”pässit” ole minkään puolueen yksityisomaisuutta. Kyllä minä edelleenkin olen sitä mieltä, että suomalainen politiikka on täynnä nousukkaita, oman edun tavoittelijoita ja muita mustia lampaita.  Jos joku itsensä sellaiseksi tuntee, se on kyllä ihan hänen oma tuntemuksensa ja antaisi kenties aihetta itsekritiikkiin.