Pakkopalalutukset

Koskaan et ole yksin ja jokaisella puolueella on joku ihan hyvä ajatus. Vaikka pidänkin vihreitä varsin omituisena porukkana, jonka poliittinen anti on varsin vähäinen, olen ollut näkevinäni, että he suhtautuvat maahanmuuttoon varsin suopeasti. Siihen ei kai ole muuta sanomista kuin että ainakin se on oikeudenmukaista. Maa, jonka kansalaisista neljännes asuu ulkomailla, ei yksinkertaisesti ole oikeutettu vastustamaan maahanmuuttoa. Ei ainakaan ennemmin kuin maastamuutto on saatu kuriin.

Matemaattispohjainen koulutukseni on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että tämä maailmankaikkeus on niin hieno matemaattinen järjestelmä, että se ei ole voinut syntyä sattumalta.  Uskon siis jonkin meitä ihmisiä korkeamman voiman olemassaoloon.  Uskon myös siihen, että tämä voima ei halua meidän valtaavan omia reviirejä toisten hengen kustannuksella. Jos pidämme itseämme kristittyinä, on meidän velvollisuutemme auttaa niitä, jotka joutuvat pakenemaan oman turvallisuutensa takia.  Olkoonpa turvallisuuden uhka sota tai henkilökohtainen vaino. 

Kaikkivoipaisuudessaan Suomen viranomaiset uskovat tietävänsä jokaisen henkilökohtaisen tilanteen vaivautumatta edes tutkimaan sitä.  Vedotaan Suomen turvallisuusuhkaan, vaikka tällä asialla ei juurikaan ole tekemistä tuon pakolaisen turvallisuuden kanssa.  Jos joku yhteys halutaan löytää, löytyy se pakkopalautuksista. Useimmat niin sanotusti radikalisoituneet ovat ihmisiä, jotka ovat saaneet kielteisen turvapaikkapäätöksen ja elämä on muuttunut sellaiseksi, että tunnelin päässä ei oikein valoa näy. Näinhän oli tilanne myöskin Turun puukotustapauksessa. Nuori mies sekosi, koska kansa, johon hän oli luottanut, pettikin hänet.

https://yle.fi/uutiset/osasto/news/deportation_cancelled_after_protests_at_helsinki_airport/9692083

Suomen turvapaikkapolitiikka perustuu lähtökohtaisesti muukalaisvihaan.  Tutkitaan mukamas mahdollisen palautusmaan turvallisuustilanne. Se on asia, jota me emme voi tietää, emme ainakaan sitä uhkaa, joka kyseiseen henkilöön mahdollisesti kohdistuu.  Kysymys on siis henkilön turvallisuudesta, eikä suinkaan maan turvallisuudesta. Jos maan turvallisuus olisi uhattuna, sinne pitäisi lähettää rauhanturvaajia ja mahdollisesti sotaväkeä.

Ymmärrän hyvin, että meidän asiamme on ensisijaisesti huolehtia oman maamme turvallisuudesta.  Se ei tule autetuksi sillä, että tutkimme jonkin henkilön vaarallisuuden Suomen kannalta. Näitähän meillä tosin riittää omasta takaakin, mutta jos jotain on tutkittava, niin tutkittakoon sitten näiden turvapaikanhakijoiden taustat.  

Kyllä minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että turvapaikka tulisi myöntää jokaiselle, joka sitä oikeasti hakee. On jokseenkin varmaa, että kukaan ei pakene kotimaastaan, jos siihen ei ole syytä. 

Turvapaikan saamisen edellytykseksi pitäisikin panna sitoutuminen Suomen lakiin ja järjestelmään. Velvollisuus kielen ja kulttuurin opiskeluun, sekä sen jälkeen aktiivinen työnhaku.

Selvää on, että rikollisten piilopaikaksi Suomi ei voi muodostua.  En myöskään päästäisi koskaan takasin niitä, jotka lähtisivät välillä taistelijoiksi entiseen kotimahansa.

Mihinkään pakolaistulvaan Suomi ei voi koskaan vedota. Kansainvälisesti ottaen tänne tulee todella vähän porukkaa.  Toistan toistamisen jälkeenkin, että vain saman verran kuin suurehkossa urheilutapahtumassa on yleisöä. 

Rötösherrat ja Veikko Vennamo

Veikko Vennamo oli Karjalan pakolainen, niin kuin minäkin. Ehkä se oli syy, miksi tunsin sympatiaa miestä kohtaan. Toki asiaan vaikutti myös tieto siitä, että mies oli merkittävästi edesauttanut lähes puolen miljoonan Karjalan pakolaisen asuttamiseen täällä Kanta-Suomessa. Jokseenkin varma olen, että Vennamon aikana ei noita muutamaa nykypakolaista pidettäisiin ongelmana lainkaan. Suurin ongelmahan nykyisin onkin rasismi ja rasistihan Vennamo ei ollut. Pakolaisetkaan eivät sinänsä ole ongelma, vaan heidän rotunsa.  Osalle kansaa tuottaa edelleen vaikeuksia hyväksyä se tosiasia, että Hitlerin lanseeraamaa arjalaista rotua ei ole olemassa ja että Suomi on jo lähtökohtaisesti hyvin monikulttuurinen maa.

Kieltämättä minä surin SMP:n kuolemaa ja jäin kaipaamaan monia puolueen ”suurmiehiä”, etunenässä karjalaista isäntämiestä Eino Poutiaista. Kun Timo Soini yhdessä kansanedustaja Raimo Vistbackan kanssa perusti Perussuomalaisen puolueen, olin heti mukana. Toki me vennamolaiset kuvittelimme olevamme uuden puolueen selkäranka, sillä edustimmehan niitä arvoja, joita varten puolue oli perustettu.  Toki uuteen puolueeseen olivat tervetulleita myös muut samoja arvoja jakavat ihmiset, mutta tuo nykyinen vallankaappausryhmä olisi saanut pysyä pois. SMP:läisen jäärän arvonimen sai jo sillä perusteella, että oli ollut mukana alkuperäisessä puolueessa. Niinhän siinä sitten lopulta kävi, että myös puolueen perustajat joutuivat väistymään ”uusnatsien” tieltä.

Kun katsoo nykyistä touhua, jossa useat korkeat virkamiehet saavat syytteitä milloin mistäkin, ei voi muuta kuin kaivata Veikko Vennamon ”rötösherrajahtia”.  Pahinta kaikessa, että kyseiset tuomiot edustavat vain jäävuoren huippua. Täysin rötöksistä välittämättä voidaan jopa tällainen rötösherra valita puolueen puheenjohtajaksikin, vaikka puolueen säännöissä vaaditaan nuhteettomuutta. ”Vanhoina hyvinä aikoina” piti myös kansanedustajan olla nuhteeton Suomen kansalainen, mutta tämä vaatimus lienee jo poistettu. Siltä se ainakin vaikuttaa, kun katsoo tuota porukkaa. 

En toki halua olla enää kovin aktiivisesti politiikassa, mutta kyllä röstösherrajahti edelleen kiinnostaisi. Se fiksumpi ja maltillisempi porukka perussuomalaisista perusti oman puolueen, mutta jotenkin vaan harmittaa, että niin on pitänyt tehdä. Ehkä puolueen säännöt olivat sittenkin liian väljät.

Sininen tulevaisuus on siis se viiteryhmä, johon minäkin haluan samaistua. Olen keskustellut monien puolueaktiivien kanssa aina ministereitä myöten. En voi samaistua läheskään kaikkiin tämänkään puolueen arvoihin, mutta kuten joskus olen sanonut, niin kaikista puolueistahan löytyy hyviä ja huonoja puolia. Sininen tulevaisuus on lähinnä minun puolueeni, ja jos mahdollista, haluan nostaa puolueen agendalle lähinnä rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden sekä tuon paljon puhutun rötösherrajahdin.

Kaksi ensin mainittua asiaa ovat yleisiä hyveitä ja röröstely suorastaan pahe. Ei ole kohtuullista, että oikeusvaltioksi itseään nimittävä valtio sallii hallintoelimissään jopa rikoksista tuomittuja ihmisiä.

Kerran eräs paikallinen ”konna” puolusteli tekemiään rötöksiä sanomalla, että ”ne ovat vanhentuneita.”  Kyllä minä olen toista mieltä. Teko ei vanhene, vaikka syyteoikeus vanhenisikin. Teko kertoo aina jotain tekijänsä moraalista.

Presidentin oikeudet

Aina minä olen Sauli Niinistöä äänestänyt niin kauan kuin hän on ehdokkaana ollut, mutta edes se ei tarkoita sitä, että hyväksyisin mitä tahansa hänen tekemisiään. Toki minulla ei ole oikeutta puuttua niihin, mutta eipä ole Niinistölläkään oikeutta puuttua minun henkilökohtaisiin mielipiteisiin eikä minun vakaumukseen.

Tasavallan presidentin valtaoikeuksia on jo paljon karsittu. Kyllä fiksun lakimiehen pitäisi tajuta, mihin hänellä ei alun alkaenkaan ole oikeuksia. Hänellä ei ole oikeuksia puuttua kenenkään ihmisen henkilökohtaiseen vakaumukseen, täysin riippumatta siitä, mitä ihminen tekee työkseen.  Tässä maassa on uskonnonvapaus, ja se pitäisi presidentinkin tietää.  Jokaisessa uskonnossa on asioita, jotka ovat pyhiä juuri sille mainitulle uskonnolle. Timo Soini on katolinen ja abortti on tässä uskonnossa kielletty asia.  En ollenkaan käsitä, miksi Timo Soini ei saisi olla abortinvastaisessa tilaisuudessa yksityishenkilönä.

Tästä asiasta en minäkään ole Soinin kanssa samaa mieltä, enkä hyväksyisi sitäkään, jos hän esiintyisi siellä Suomen valtion edustajana ja ministerinä. Ei siis niin, mutta kyllä ministerilläkin pitää olla oikeus myös yksityiselämään, eikä siihen pitäisi olla kenelläkään nokan koputtamista.

Tuskinpa kukaan voi väittää, että Timo Soini olisi hoitanut ministerin tehtävänsä huonosti.  On selvä, että hänen tulee ministerinä noudattaa hallitusohjelmaa, mutta se ei sido katolista Timo Soinia elämään uskontonsa mukaan. Kun Soini valittiin ulkoministeriksi, lienee hänen uskonnollinen vakaumuksensa ollut kaikkien tiedossa. Se ei missään vaiheessa ole vaikeuttanut hänen työtään.  En voi sanoa olevani abortin kannattaja, mutta hyväksyn sen. Timo Soini ei hyväksy, ja kunnioitan hänen mielipidettään. Kyllä minä odottaisin samaa kunnioitusta myös ministeritovereilta ja tasavallan presidentiltä. 

Ymmärrän, että sinisten hallitusryhmä on tavallista voimakkaamman kritiikin alla, mutta minun mielestäni selvinnyt loistavasti.  Loistavasti siitäkin huolimatta, että puuttumiskynnys on ollut huomattavasti alhaisempi kuin muilla puolueilla.

Sellaistahan se on, että hallituksen pitää noudattaa hallitusohjelmaa, eikä se aina ole äänestäjien mieleen.  Tästä johtuu yleensä se, että hallituksessa olo näivettää kannatusta.  Luulenpa, että ei Rinteen lupamaa satastakaan näy missään, jos demarit selviytyvät hallitukseen.

Suomalainen politiikka

Suomessa ovat asiat hyvin, ottaen huomioon maamme ehkä hieman vinksahtaneenkin poliittisen järjestelmän. Vinksahtanut tämä järjestelmä on siksi, että puolueen perustaminen on aivan liian helppoa. Seurauksena tästä kaikesta on tietysti se, että jokainen, joka haluaa olla puoluejohtaja, voi perustaa oman puolueen, olipa hänellä asiaa tai ei.  Eduskunnassa on jo nyt kymmenkunta puoluetta ja eduskunnan ulkopuolella saman verran. Määrät vähän vaihtelevat, sillä joitakin poistuu puoluerekisteristä ja toisia taas nousee sinne.  Kannatuskorttien kerääminen nykytekniikalla ei tuottane suuria vaikeuksia, olipa aate mikä hyvänsä.  Vaikka Suomi on väkiluvultaan pieni maa, löytyy hulluimmankin aatteen taakse se 5000 nimenkirjoittajaa… jos ei muuten, niin piruuttaan. Ainahan osa kansasta vastustaa kaikkea.

Kirjoitan tässä nyt oman analyysini pienimmistä eduskuntapuolueista. Kolmea suurinta puoluetta en ala riepottelemaan, sillä silloin tämä juttu venyisi hieman liian pitkäksi.  On oletettavaa, että kaikki tuntevat nuo kolme, Kokoomuksen, Keskustapuolueen ja SDP:n.  Toki niistäkin olisi jotain sanomista, mutta jätänpä sen nyt myöhempään ajankohtaan.

Kristillisdemokraatit taitaa olla pienin eduskuntapuolue. Alunperin se on perustettu lähes yhden asian liikkeeksi, mutta vähän kerrassaan se on ottanut ohjelmaansa myös yleispolitiikan ja onnistunut minun mielestä hyvin.  Jopa niin hyvin, että harkitsin pitkään, ryhtyisinkö tuon puolueen kannattajaksi. Voi olla, että joskus kanantankin joissakin asioissa, vaikka en läheskään kaikessa ole samaa mieltä. Kristillisistä ei paljon ole sanomista, sillä puolue on pitänyt aika matalaa profiilia.

Kansanedustajien määrällä mitattuna taitaa Ruotsalainen kansanpuolue (RKP) jäädä eduskunnan toiseksi pienimmäksi puolueeksi. Kielipuolue, joka kelpaa tilkkeeksi lähes hallitukseen kun hallitukseen, koska myötäilee aina hallitusta.  RKP:n tuki hallitukselle on taattu, jos hallitus vain muistaa ruotsin kielen aseman.

Jos Suomen populistisimman puolueen arvonimestä kilpailtaisiin, niin kyllä Vasemmistoliitto hyvin tasapäisesti kilpailisi tästä paikasta.  Tärkeintä ei ole Suomen etu, vaan hallituksen vastustaminen. Olisi ihan hyvä, jos tuolta anarkistiporukalta pystyisi sulkemaan korvat kokonaan. Tuskinpa siinä mikään taide-elämyskään jäisi kokematta, vaikka joku Arhinmäen laulun pätkä menisi ohi korvien.

Tämänhetkisen eduskunnan populistisimman paikan minun mielessäni ovat vallanneet vihreät. Esittipä puolue mitä tahansa, se on yleensä pahasti metsässä. Puhetta riittää, mutta ei vähääkään järkeä.  Kannatus onkin suurin kaupungeissa, joissa ei luontoa kovin paljon näe.  Näkemisen arvoisinta meidän luonto lienee Lapissa, jossa vihreiden kannatus on pienin.  Eiväthän lappilaiset tyhmiä ole.

Sininen tulevaisuus on sitten se oikea Vennamolaisen aatteen perillinen. Minun suosiossani kamppailee tasaisesti kristillisdemokraattien kanssa.  Vaikka olenkin tunnustautunut sinisten kannattajaksi, se ei suinkaan tarkoita, että olisin edes heidän kansaan kaikesta samaa mieltä.  Olen maahanmuuton ja EU:n kannattaja, joka ei ehkä jokaisen sinisen pirtaan sovi.  Perussuomalaisista eronnut enemmistö muodostui kuitenkin siitä maltillisemmasta puoliskosta, joka sopi muille hallituspuolueille.  Halla-ahon johtamat ”persuthan” eivät olisi hallitukseen kelvanneet, vaikka puolue ei olisi jakautunutkaan.

Perussuomalaiset on toistaiseksi suunnilleen Sinisten kanssa samalla viivalla, kun edelleen pidetään mittarina kansanedustajien määrää.  ”Persut” on tunnettu populistisuudesta ja edustajiensa töppöilystä. En oikein ole löytänyt tähän muuta selitystä kuin sen, että osa tästä kansasta on sen verran rasistista, että kansan etu jää hala-aholaiseuuden jalkoihin. Perussuomalaisten perustajat liittyivät sinisiin, ja Veikko Vennamo varmaan kääntyilee haudassaan.  

 

Tulevat vaalit siten näyttävät, mitä mieltä kansa on.  Varmaa kuitenkin on, ettei mitään ”jytkyjä” kannata odottaa.  Demarit nousevat taas hallitukseen, ja ehkäpä heille tekee ihan hyvää katsoa totuutta silmästä silmään.  Toivottavasti kansa on jo silloin unohtanut Rinteen katteettomat lupaukset.

   

Jääviydestä

Suomi pitää itseään oikeusvaltiona, ja kieltämättä paljonhan on viime aikoina tapahtunutkin sellaista, josta joku vuosikymmen sitten ei voitu edes uneksia. Lähes kaikki ”isokenkäisten” mokat painettiin villaisella, ellei niistä saatu kunnollista poliittista ajojahtia. Kansa kokee ehkä suurimpana asiana Jari Aarnion tapauksen, jossa korkean poliisiviranomaisen todettiin syyllistyneen useisiin rikoksiin. Totta, että sellaiset mätäpaiseet on puhkaistava, mutta todella paljon on vielä tehtävä.  Johonkin muurarijärjestöön kuuluminen ei saisi antaa syytesuojaa edes pienissä rikoksissa.  Viranomaisia, jopa poliisijohtoakin on nyt hieman näpäytetty, mutta suurimmat vaikuttajat, ministerit, saavat edelleen jatkaa kansalaisen oikeustajun vastaista toimintaa.

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen tuomittiin korkeimmassa oikeudessa sakkoon hänen osallistuttuaan päätöksentekoon, joka hyödytti hänen veljensä yhtiötä. Selvää on, että kyseesää oli menettelyvirhe, vaikka ei ole mitään näyttöä siitä, että Nissinen olisi hyötynyt asiasta henkilökohtaisesti.

Olen puhunut ja kirjoittanut usein eräästä paljon suuremmasta epäoikeudenmukaisuudesta, mutta vasta nyt on Helsingin yliopistolehdessä puututtu samaan asiaan, joten otanpa vielä kerran asian puheeksi. Professori Matti Seppälä kirjoittaa näin:

”Räikein esimerkki jääviyden huomiotta jättämisestä on hallituksen luottamuslauseäänestys eduskunnassa. Välikysymysäänestyksessä mitataan hallituksen luottamus. Hallituksen tulisi nauttia eduskunnan enemmistön luottamusta tai kaatua. Äänestyksen alkaessa ne ministerit, jotka ovat myös kansanedustajia, laskeutuvat ministeriaitiosta saliin ja äänestävät omasta luottamuksestaan. Oletetaan, että kaikki edustajat ovat paikalla ja äänestävät.  Jos 10 ministeriä on myös kansanedustajia, he äänestävät oman luottamuksensa puolesta.”

 

Näinhän se menee. Jos 90 kansanedustajaa ja 10 ministeriä äänestävät hallituksen puolesta, ei eduskunnan todellinen enemmistö saa hallitusta kaadettua, koska puhemies ei äänestä.

Miksi puhemies on enemmän jäävi kuin nuo omassa asiassaan äänestävät ministerit?  Saattaisihan olla niinkin, että äänten mennessä tasan puhemiehen ääni ratkaisee. Tätä vastaava menettely on käytössä hyvinkin monissa demokraattisissa yhteisöissä.

”Miksi näin?” kysyy professori lopuksi.

Samaa olen minäkin kysynyt jo vuosia, mutta jospa asiaan nyt kiinnitettäisiin huomiota, kun minua korkeampi auktoriteetti on ottanut asian esille.

Jotenkin Suomen kansan poliittinen moraali on hieman rappeutunut. Saattaa kyllä olla, että joitakin kansanedustajia tuomitaan rikoksista ja rikkomuksista, mutta tosiasiassa nämä voivat jatkaa tehtävissään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Menneinä aikoina kansanedustajilta ja jopa puolueiden jäseniltäkin vaadittiin nuhteettomuutta. Nykyisin on poistettu rangaistusten joukosta jo kansalaisluottamuksen menettäminenkin, joten ”konnat” kuljetetaan äänestämään toisia konnia.

Kyllä jonkinlaiselle kansalliselle puhdistukselle olisi tilaus. Ainakin minä kannatan vennamolaista rötösherrajahtia. Tuosta ministeri-kansanedustajien jääviyskysymyksestä olisi hyvä aloittaa.  Luulisin, että se uppoaisi kansalaisten tajuntaan.  Emme me voi olla niin rappeutuneita, että emme edes noin suurta epäkohtaa suostu korjaamaan.

Luettiinko Nissisen syyksi mitään muuta kuin läsnäolo? Minä sallisin ministerien istua sentään samassa salissa.