Kaiken maailman uskontoja

Olen antanut kertoa itselleni, että maailmassa on tuhansia uskonnollisia liikkeitä ja Suomessakin yli tuhat. Vappu taitaa olla yksi niistä harvoista juhlista, jolla ei tietääkseni ole mitään uskonnollista sanomaa. Tosin monet muutkin "pyhät" ovat saaneet alkunsa pakanallista juhlista, mutta vuosien saatossa ne on ikään kuin pyhitetty.

Kirjoitan tätä blogiani vapun aattona, kun en parempaakaan tekemistä keksinyt. Olinhan luvannut käsitellä aina silloin tällöin myös uskonnollisia aiheita, sillä hallitseehan uskonto lähes jokaisen ihmisen elämää jollakin tavoin. Elämä alitetaan yleensä kasteen sakramentilla ja vainajat siunataan haudan lepoon. Näin siis yleensä, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Kokemuksesta tiedän, että kuolemanvaaran uhatessa karskeinkin ateisti huutaa avukseen Jumalaa. Näin on käynyt myös minulle, vaikka en olekaan kokenut mitään "hurahdusta".

Äkillinen hengellinen herätys, jonka Paavali koki, on meidän ihmisten keskuudessa tavattoman harvinaista. Tavallisimmin se tapahtuu hitaan kehityksen tuloksena, vaikka alkusysäyksen olisikin antanut joku erillinen kokemus.

Tutkiskelin siis näitä asioita vapun aattona. Päästyäni vasta alkuun huomasin tämän tehtävän valtavuuden. Jo nuo Suomen yli tuhat uskonnollista yhteisöä vähimmilläänkin antaisivat aineksia tuhatsivuiseen kirjaan, joten voin vain mainita niistä suurimmat, joiden siipien suojaan monet pienemmät ovat kätkeytyneet omaksi ryhmittymäkseen.

Suurin yhteisö on toinen valtion virallinen "uskonto" luterilainen kirkko, joka sikisi tähän maahan paitsi pyhästä hengestä, niin myös Ruotsin kuninkaan määräyksestä. Tämän kirkon suojissa elää monia yhteisöjä, kuten lestadiolaisuuden eri muodot.

Toinen "virallinen" kirkko on kreikkalaiskatollinen eli ortodoksinen kirkko. Se on myös Suomen toiseksi suurin uskonnollinen yhteisö, ja sen erillispiirteenä on, että se ei ole suorittanut lähetys- tai käännytystyötä toisten yhteisöjen joukossa. Totta on, että ei ortodoksinen yhteisökään aivan ilman eripuraisuutta ole onnistunut kulkemaan, mutta se ei ole sirpaloitunut katollisen kirkon jakautumisen jälkeen. Ortodoksinen kirkko on siis Suomen toiseksi suurin ja selkeästi vanhin.

Kolmanneksi tällä jäsenmäärään perustuvalla ranking-listala onkin sitten Charles Taze Russelin vuonna 1872 perustama Jehovan todistajien yhteisö, joka eroaa kristillisistä seurakunnista merkittävimmin kolminaisuus opin hylkäämisen vuoksi.

Jehovan todistajia maailmanlaajuisesti on vain noin vajaa kahdeksan miljoonaa. Sanon että vain, koska tämän neljän suurimman Suomessa vaikuttavan uskonnon listalla se häviää lähes kaikille. Ortodokseja on jo pelkästään venäjällä noin 150 miljoonaa ja maailmanlaajuisesti noin 300 miljoonaa. Tällä neljän suomalaisittain suurimman uskonnon listalla se taitaakin viedä ortodoksit listan kärkeen maailman mittakaavan verailussa.

Islaminuskon samoin kuin roomalaiskatollisen kirkon jäsenmäärää en tiedä, mutta on hyvinkin mahdollista, että nämä ohittavat tällä listalla olevista kirkoista ainakin joitakin.

Miksi minä sitten olen tällaisia asioita kaivellut? Todistaakseni vain itselleni ja ehkä toisillekin ihmisille, kuinka ihmiset ovat eripuraisia ja typeriä. On olemassa ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet itselleen sopivaa uskontoa edes noista tuhansista yhteisöistä.

Räikein esimerkki, jonka minä tunnen, on 60-70-lukujen vaihteessa Oulussa vaikuttanut "heinoslaisten" liike, joka toi messiaakseen norjalaisen "profeetan". Heinoslaisuutta en tässä nyt yksinkertaisesti jaksa käsitellä, eikä sillä lienee muuta merkitystä olekaan kuin kaiken kansan uskonnollinen "huijaus".

Jeesuksen suuhun on pantu sanat "lahkot ovat minulle kauhistus." Suomaisten uskonnon tutkijat pitävät eräänä varmimpana lahkon merkkinä uskoa oman oppinsa oikeassa olemiseen.

Neljänneksi suurimmaksi uskonnolliseksi yhteisöksi sijoittuu sitten helluntaiherätys. Kun mukaan lasketaan tuon liikkeen suojissa tai nimissä toimivat "karismaattiset liikkeet", nousee jäsenmäärä selvästi yli 200 miljoonan. Saattaa olla jopa suurempikin, mutta rajanveto ei aina ole helppoa.

Minun uskoni ei perustu mihinkään ismiin tai nismiin. Se perustuu yksinkertaisesti siihen tieteelliseen tosiasiaan, että maailmankaikkeus on niin hieno matemaattinen järjestelmä, että se ei ole voinut syntyä sattumalta. On siis olemassa joku korkeampi voima, joka on tämän kaiken luonut, vaikka ei ole sanutkaan Nobelin palkintoa.
Ehkä Noopelin lautakunta katsoo, että työ on vielä kesken?

Ortodoksiseen kirkkoon minä kuulun siksi, että se on minun kirkkoni, eivätkä edes tämän kirkkokunnan piispat ole koskaan väittäneet näkemyksiäni vääräksi. Ehkä he eivät kaikessa ole samaa mieltä, mutta koskaan he eivät ole väittäneet näkemyksiäni vääräksi. Se on mielestäni sitä oikeaa ajatuksen vapautta. Siksi minä kuulun tähän suureen ortodoksiseen kirkkokuntaan. Sen vanhoilliset tavat ovat mielestäni kauniita ja kyllä minä arvostan myös ikoneja, joilla kappelit on koristettu.

Tervetuloa katsomaan Kalajoen hiekkasärkille. Viimeisen vuoden aikana siellä on jo käynyt yli tuhat henkeä. Tulevana kesänä odotamme ryntäystä.

Tervetuloa myös "toisuskoiset" - ei ortodoksisuus tartu, jos sitä pelkäätte. Jos sattuu tarttumaan, niin ei siihen kuole.

 

Kristityt:

Harvainvalta

Suomalaista politiikkaa pidetään hyvinkin demokraattisena, mutta eihän se oikeasti sitä ole. Kyllä meillä on ilmiselvä harvainvalta, joka johtuu etupäässä siitä, että politiikkaan osallistuvia ihmisiä on suhteellisen vähän suhteutettuna koko väestöön. 

  

Lisäksi valikoiduksi tulevat vain ne, joilla on eniten pyrkyä ja jotka tästä syystä panostavat eniten myös vaalikampanjoihin ja mainontaan. Tästä voidaan tehdä selkeä toteamus, että politiikan paradoksi on siis totta: yleensä valituksi tulevat ne, jotka pitävät kaikkein tärkeimpänä omaa etuaan. Tämä pätee lähes kaikkiin politiikkoihin ja ihan jokaiseen puolueeseen. Toki sekaan saattaa sattua muutamia, jotka pitävät meteliä jostakin yksittäisestä asiasta ja saavat joukon samanmielisiä äänestämään itseään. Tuo metelin pitäminen ei kuitenkaan takaa minkään valtakunnan ammattitaitoa tai asioiden osaamista. Paitsi metelin pitämisen osaamista.

Myös hiihtäminen, juokseminen, laulaminen tai vaikkapa jääkiekko ja jään lakaisu saattavat avata tien aina eduskuntaa asti.

En tiedä, miten näihin ihmisiin pitäisi suhtautua, mutta luultavaa on, että he ovat olleet pyrkyreitä koko elämänsä ajan ja politiikka on vain suoranainen jatke aikaisemmalle elämälle. Urheilussa menestyminen vaatii pyrkyryyttä, mutta minkäänasteista ammattitaitoa se ei takaa.

En halua mollata urheilijoita, laulajia tai missejä. He saattavat sopeutua politiikkaan aivan yhtä hyvin kuin joku muukin ihminen, mutta sen verran valistuneita meidän äänestäjien tulisi olla, että emme aivan tärkeimpänä valintakriteerinä tämäntapaisia saavutuksia pitäisi.

Kun puhun harvainvallasta, en tarkoita suinkaan tätä meillä vallitsevaa yhtäläistä äänioikeutta.

Olen seurannut suhteellisen läheltä kolmenkin kotipaikkakuntani kunnallispolitiikkaa ja aina joutunut ihmettelemään samaa asiaa. Miksi kunnallisvaaleissa valituksi tulleet ahnehtivat itselleen kaiken päätösvallan, vaikka mikään laki ei siihen velvoittaisi? Mahdollisesti vaaleissa saadulla äänimäärällä ei pitäisi olla mitään merkitystä lautakuntapaikkoja jaettaessa, sillä eivät äänestäjät ketään mihinkään lautakuntaan äänestäneet. He tuskin edes tiesivät, mitä heidän äänensä voi vaikuttaa.

Olisin todella ihmeissäni, jos löytäisin kunnan tai puolueen, joka olisi asettanut pätevyyden ensi sijalle valittaessa esimerkiksi lautakuntia. Ihan oikeasti en usko, että vaaleissa saatu äänimäärä edes valitsijoiden mielestä merkitsee sitä, että kyseessä on kaikkien alojen ammattilainen.

En nyt ihan nimiä viitsi mainita, mutta jokainen löytää omasta kunnastaan varmaan vastaavia esimerkkejä. Eräässä kunnassa oli varsin merkittävällä puolueella käytössään liikunnan ammattilainen, joka oli lupautunut tarvittaessa liikuntalautakuntaan. Kuinkas kävikään? Kun lautakuntia nimettiin, oli kyseisen puolueen edustajan liikuntalautakunnassa hieman ylileveä isäntä, joka tuskin oli liikkunut paljonkaan enempää kuin ruokapöytään ja sieltä pois.

En tarkoita, että kaikkien tulisi olla aivan aktiiveja alan asiantuntijoita, mutta jos heitä on käytössä, niin kyllä heitä pitäisi myös käyttää. Ainakin se toisi leveyttä päätöksentekoon ja luultavasti poliittiset päätöksetkin hieman järkevöityisivät.

Jokainen löytää myös omasta kunnastaan ihmisiä, jotka istuvat kunnanvaltuustossa ja sen lisäksi neljässä viidessä lautakunnassa. Tässä joukossa mahdollisesti myös tarkastuslautakunta, jonka tehtävä on valvoa toisten lautakuntien toiminnan ja kunnanvaltuuston päätösten oikeudellisuutta ja lainmukaisuutta.

Olisikohan tässä hyvin rinnastettava tapaus siihen, että ministerit saavat äänestää omasta luottamuksestaan! Tuollaiset demokratian epäkohdat pitäisi ehdottomasti kitkeä pois, jos oikeasti haluttaisiin päästä eroon tästä harvainvallasta.

Yleistä närkästystä kansalaisten piirissä herättävät lähinnä kansanedustajien ylisuuret palkat ja palkkiot. Olen toki tietoinen, että valtiomme kokonaistalouden kannalta ei ole suurtakaan merkitystä sillä, maksetaanko kansanedustajalle 5000 tai 50.000, mutta sillä on hyvin suuri merkitys yleiseen mielipiteeseen.

Ei ole kovin uskottavan tuntuista kertoa, että nyt on tosi vaikeat ajat ja kaikesta pitää leikata, jos edustajat samanaikaisesti korottavat omia palkkioitaan.

Joo joo... tunnen minä tämän palkkiotoimikunta systeemin, jolla yritetään peitellä sitä tosiasiaa, että edustajat itse päättävät omista palkoistaan. Toivottavaa on, että Suomen kanssa ei ihan tähän vedätykseen usko! Tässähän on vain eräs tapa kierrättää tätä päätöstä ylimääräisen ja itse asiassa täysin tarpeettoman elimen kautta.

Saataisiinkohan tuokin epärehellisyyden kukkanen hävitettyä Sipilän hallituksen "normienpurkutalkoissa"?

Totuuden toinen puoli

Luin abeille tarkoitettua historian nettikurssia ja melkein itkin. Eihän me suomalaiset koskaan ole omaa historiaammekaan rakastettu. Monet historiallisesti arvokkaat kohteet ovat saaneet rapistua, eikä niiden suojeluun ole kiinnitetty suurtakaan huomiota. Jotenkin tuntuu siltä, että suhteellisen heikko suomalainen itsetunto ikään kuin pakoittasi meidät "siivoamaan" ympäristöä ja näyttämään muulle maailmalle, kuinka moderneja me olemme. Jos ei meillä olisi museovirastoa, olisi varmaan jo lähes kaikki yli kuusikymmenvuotiset talot hävitetty ja lähiöt törröttäisivät 70-luvun homeisia tasakattoja.

  

Nyt näyttää siltä, että historiaammekin on alettu systemaattisesti muutoinkin vääristelemään. Olen viimeisiä täysissä voimissani olevia (ainakin luulen niin) sodanaikana syntyneitä suomalaisia, ja sekä Karjalan historia että suomalainen sotahistoria ovat lähellä sydäntäni. En tiedä keneltä se on pois, jos asioista puhuttaisiin kaunistelematta niiden oikeilla nimillä.

Osa sodan jälkeen syntyneestä sukupolvesta häpeää jotenkin nimitystä "Karjalan pakolainen". Uppiniskaisesti he koettavat väittää, että ei Kajalasta tullut pakolaisia ja että heistä pitäisi käyttää nimitystä "evakko".

Sehän ei tietenkään anna oikeaa kuvaa näistä pakolaisista. Olenhan minä sen satoja kertoja selittänyt ja jopa joskus luennoinutkin aiheesta, mutta joku kielitoimisto on nyt määritellyt, että pakolainen on vain se, joka on ylittänyt valtakunnan rajan.

Minun määritelmäni pakolaiselle on hieman toisenlainen. Pakolainen on se, joka henkensä, terveytensä tai muun vaaran takia pakenee yhdestä paikasta johonkin turvallisempaan paikkaan.

En todellakaan osaa sanoa, kuinka suuri joukko meitä pakolaisia oli, mutta paljon.

Olen määritellyt myös evakon.

Evakko on henkilö, joka rauhanomaisissa oloissa on evakuointikäskyn saatuaan siirtynyt mahdollisesti tulevaa vaaraa pakoon jonnekin turvaan. Suomessa suoritettiin evakuointeja sekä ennen sotia että niiden jälkeen, kun maata jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Pakolaiset tulivat pääasiallisesti sodan aikana osittain hyvin tai huonosti organisoidusti tai kokonaan organisoimatta.

Pakolaisjunia ja kulkueita tulitettiin ja pommitettiin ja monet kuolivatkin matkalla. Kyllä minä koen sen näiden pakolaisten muiston häpäisynä, jos joku sanoo että ei heitä ollut koskaan olemassakaan.

Suomen ja Neuvostoliiton rajalla ei toki ollut Välimerta, johon pakolaiset olisivat hukkuneet, mutta lukekaapa kirja nimeltä "Laatokan pakolaiset", niin huomaatte, ettei tuoltakaan ihan kaikki päässeet kuivin jaloin.

Neuvostoliitto juhlisti minun syntymäpäivääni ilotulituksella, jota nimitettiin suurhyökkäykseksi... Kun äitini oli vasta synnyttänyt minut, joutui hän hieman viivyttämään meidän pakomatkaa. Sen verran heikko oli kuitenkin äidin kielitaito, että noin viikon kuluttua oli pakko lähteä, sillä seuraavan päivänä Pitkärannassakin puhuttiin venäjää.

Jos todella haluttaisiin antaa historiallisesti oikea nimi tuolle sodan aiheuttamalle massamuutolle, niin eköhän pako olisi ollut oikeampi nimi kuin evakko.

Toki meitä oli monenlaisia kulkijoita, joten sanottakoon heitä vaikka siirtolaisiksi, jos yksi nimi pitäisi keksiä. Rehellistä olisi kuitenkin kertoa, että joukossa oli sekä evakkoja että myös pakolaisia.

Toinen törkeä nimen vääristely tapahtuu, kun väitetään, että Suomen käymät talvisota ja jatkosota eivät olleet erillissotia. Höpö höpö - historian tutkijat. Suomi kävi maailmansodasta erillistä sotaa Neuvostoliittoa vastaan, eikä kuulunut mihinkään liittoumaan.

Tosin länsiliitoutuneet, etupäässä Ranska, auttoivat Suomea talvisodassa, kuin myös puolueeton Ruotsi. Jatkosodassa Suomi sai apua Saksalta. Kaikki tuo apu oli Suomelle korvaamaton, ja on hyvin epävarmaa olisiko Suomi selvinnyt ilman sitä.

On kuitenkin muistettava, että Suomella ei ollut muuta tavoitetta kuin säilyttää itsenäisyys ja oma valtio. Maailman sodan tavoitteet olivat aivan toiset, eikä Suomi edes haaveillut sen tavoitteista osingoille pääsemisestä. Mitenpä olisi voinutkaan, kun voittajavaltiot uskoivat Suomen olleen liitossa Saksan kanssa.

Erillissodasta kertoo myös se tosiasia, että Suomi solmi oman rauhan Neuvostoliiton kanssa syksyllä 1944. Maailman sota päättyi virallisesti vasta Pariisin rauhansopimukseen 1947.  Pariisissa Suomi ei luonnollisesti ollut mukana, koska se ei ollut minään osapuolena maailman sodassa.

Pariisin rauhanneuvotteluissa Suomi tavallaan myyttiin, kun kaikki Neuvostoliiton vaatimukset ikään kuin siunattiin, koska katsottiin Suomen olleen Saksan liittolainen. Tätä liittolaisteoriaa ei järkyttänyt edes se tosiasia, että Suomi kävi pienimuotoisen sodan myös Suomessa olleita saksalaisjoukkoja vastaan.

Tosiasia kuitenkin on, että Suomi kävi omaa erillissotaansa eikä ollut minkään maan liittolainen. Kaikki muu on historian vääristelyä, ymmärtäkööt tuota termiä ulkomailla tai sitten ei. Onhan se niin, että jokaisella mitalilla on yleensä se toinenkin puoli, mutta tämän mitalin toinen puoli vaikuttaa tosi tyhjältä.

Odotan sitä aikaa,kun nämä "historian tutkijat" toteavat, että koko sotaa ei ollutkaan ja kaikki vainajat on herätettävä henkiin.

Selkään puukottajat

Selkään puukottajien armeija näyttää lisääntyvän sitä mukaa, mitä lähemmäksi paikallispolitiikkaa tullaan. Tämän olen, ei kalajokisena, huomannut jo kauan sitten. En sano aina tyhmäksi näitä ihmisiä, mutta kieltämättä he hieman typeriä ovat ja näyttävät tahallaan ymmärtävän väärin sekä puheet että kirjoitukset. On toki niin, ettei kansallinen politiikkakaan ole välttynyt näiltä Moran myyntimiehiltä. 

Onko niin, että esimerkiksi jonkin kansanedustajan pitäisi tuhlata aikaansa ja voimiaan jonkin yksittäisen rikollisen oikeustaistelun tukemiseen, vaikka hän selkeästi ei voi asialle mitään? Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämä ei edes ole suomalaisen kansanedustajan tehtävä, ellei nimenomaan ole kyse oikeuden väärinkäytöstä, josta on melkein tullut maan tapa.

Epäilemättä tällaista oikeuden väärinkäyttöä on, mutta kyllä suomalainen oikeusjärjestelmä on sen verran kehittynyt, että yksitäistapaukset yleensä korjataan.

Näin ainakin uskon, vaikka kokemus puuttuukin. Toistaiseksi en ole saanut syytteitä enkä tuomioita liikennerikkomuksia suuremmista rötöksistä ja ne olen myöntänyt ja sakkoni maksanut aivan kuin suomalaiset autoilijat yleensä.

Harvoin minua on syytetty Suomen historian tuntemuksen puutteesta, mutta kyllä sellaistakin on sattunut, vaikka luulen tuntevani sen keskivertosuomalaista paremmin.

Järkytin jopa sotahistorioitsijoitakin toteamalla, että Suomi yleiskansalliseen tapaan hehkutti taistelleensa talvisodassa yksin ylivoimaista suurvaltaa vastaan. Rohkenin julkaista blogissani, että eihän se näin ollut.

Suomi sai merkittävää apua Ranskasta, Englannista ja jopa Ruotsistakin. Jatkosodassa saimme apua Saksalta.

Lukuisat minua pätevämmät sotahistorioitsijat ovat todenneet, että ilman tuota apua ei Suomi olisi selviytynyt. Kyllä tämä pitäisi kyetä myöntämään.

On kokonaan eriasia, että luultavasti jokaisella apua antaneella maalla lepäsi oma lehmä ojassa. Olen myös tästä jo aikaisemmin puhunut. Länsivallat himoitsivat Pohjois-Ruotsin malmikenttiä, joihin uskoivat pääsevänsä käsiksi Suomen kautta. Ruotsi taas pelkäsi, että Neuvostoliiton raja siirtyisi Torniojokeen, joten Suomen auttaminen olisi välttämätöntä.

On selvää, että siirtyisin selkään puukottajien joukkoon, jos kiistäisin tuon avun tarpeellisuuden. Ihan motiiveista välittämättä me tarvitsimme tätä apua, jota ei kukaan saisi koskaan kiistää.

Toinen maailmansota oli siitä merkillinen tapaus, että vaikka jossakin vaiheessa vaikutti siltä, että rintamalinjat eivät oikein olleet selvillä ja keskenään sotivat osapuoletkin olivat milloin ketäkin vastaan, niin lähes kaikki, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta, olivat Suomen puolella. Siksi olen väittänytkin Suomen käyneen omaa erillissotaansa siitäkin huolimatta, että jatkosodassa Suomi tuki myös Saksan intressejä ja sai liittoutuneet hieman hämilleen.

Suomen erillissota erottuu maailmansodasta silläkin, että Suomi pääosin keskittyi oman alueensa puolustamiseen ja solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa 1944, jonka seurauksena joutui konfliktiin myös Saksan kanssa.

Yllätänpä nyt jälleen "muka" historian tuntijat. Maailman sodan lopullinen niitti iskettiin Pariisin rauhansopimuksessa 1947, jossa piti olla piste kaikille vihollisuuksille. Näinhän oikeasti tapahtuikin, vaikka Suomi jäi osittain tuon sopimuksen ulkopuolelle, koska Suomi oli jo aikaisemmin irrottautunut tuosta sopimuksesta. Tavallaan Suomi "myytiin", kun kaikki Neuvostoliiton Suomea koskevat vaatimukset siunattiin.

Ja nyt sitten se paukku:

Suomi ja Englanti ovat virallisesti edelleen sodassa keskenään. Toki oli niin, että nämä maat eivät koskaan oikeastaan sotineet keskenään, mutta virallinen sotatila oli, koska Suomea pidettiin Saksan liittolaisena. Pariisin rauhansopimus ei koskenut Suomea, koska Suomi ei silloin enää ollut sodassa.

Näin siis meillä sota Englannin kanssa jatkuu yhä edelleen. Johtuneeko siitä, että ei vaimoni tutkintoakaan oikein ole noteerattu Suomessa, onhan se peräisin englantilaisesta yliopistosta, joka toki kansainvälisessä vertailussa sijoittuu paljonkin kaikkien suomalaisten yliopistojen yläpuolelle.