No en minä siitä ala väitellä, onko suurkunta parempi kuin pienkunta. Suuruuden ihannointi on Suomessa kasvanut niin suuriin mittasuhteisiin, että häviäisin kuitenkin... itselleni. Voidaan ihan oikeasti puhua suurihannoinnista. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että kovasti ihannoidaan sitä, mikä on isoa.
No minä sitten on suurkunta? Jos nyt ihan ruuhka-Suomi jätetään määritelmäni ulkopuolelle, niin suurkunta on sellainen, jossa on mahdollisimman pitkä matka kaikkiin palveluihin. Suurkunnalle on tyypillistä myös se, että se on ehdottomasti maatalousvoittoinen ja sen kuntamuotona on kaupunki.
Tosin yksikään niistä viidestä kirkonkylästä, jotka tämän kaupungin muodostavat, ei vähäisimmässäkään määrin muistuta kaupunkia. Niin ei etenkään sen jälkeen, kun posti, poliisi, terveyskeskus, kirjasto ja kunnantalo on poistettu. Jäljelle jää vain hautausmaa ja kirkko, sekä muutama vanhusten asuttaman omakotitalo. Kylän baarikin on ajat sitten lopetettu kannattamattomana, kun nuoriso on muuttanut Helsinkiin, koska kotikylällä ei ole mitään... ei edes koulua.
No mitä hyötyä tästä suurkunnasta on? Todistettavasti ei mitään. Joidenkin poliitikkojen päässä kasvaa kuitenin monenlaisia visioita, siitäkin huolimatta, että tutkimukset tosiasiallisesti todistavat, että pienet yksilöt toimivat tehokkaammin kuin suuret. Arvasittekin varmaan! Ei tässä tehokkuudesta olekaan kysymys. Ajatelkaapa itse. Kun esim. terveyskeskukseen on matkaa vaikkapa vain 50 km, tulee nopeinkin keikka noin 100 km. Ainakin kylmällä ilmalla tämmöisellä reissulla on helppo kuluttaa kymmenen litraa bensaa, joka maksaa noin € 16 ja siitä valtiolle varotuloja € 10. No jos hyvin sattuu, näitäkin euroja pallotellaan palauttamalla summasta jotain takaisin Kelan kautta. Kuka tästä oikein hyötyy? No kun näitä matkailijoita useampia on, niin ainakin ne Kelan virkailijat, jotka muuten ehkä olisivat jääneet työttömiksi.
Totta se on, tässä tapauksessa muutoksen tarve tuntuu olevan suurempi kuin muutosvastarinta. Vanhassa kuntarakenteessa on selvästi ollut joku vika. Posti, pankki ja kyläpoliisi ovat nyt selkeästi vanhanaikaisia. Ne ovat vanhanaikaisia siksi, että ne ovat toimineet vuosikymmeniä. Toki ne toimivat tehokkaasti ja edullisesti, mutta... vanha mikä vanha.
On siinä ainakin seikkailun makua, kun Rovaniemen poliisi lähtee rauhoittamaan mellakkaa Kittilässä. Hyvällä tuurilla voidaan mellakoitsijat napata krapulaansa nukkumasta Rovaniemen asemalta.
Se on nimittäin oikeasti iso se Rovaniemen suurkaupunki ja poliisipiiri vielä suurempi.
Tärkeintä on, että säästöä syntyy.
maanantai 12. joulukuuta 2011
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Kallista kulttuuria
Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys kannattaa lähinnä karjalaista ja slaavilaista kulttuuria, vaikka siinä sivussa rakennetaankin tsasounaa Kalajoelle.
No tottahan se on, että ihan alun alkaen rukoushuoneen puute potkaisi hankkeen liikkeelle, mutta melko pian meille jäsenille kävi selväksi, että talo ilman sisältöä on kuin kuollut kala. Ei liikettä, ei elämä ja lopputuloksena lahoaminen.
Niinpä se sitten alkoi yhdistyksen toiminta kulttuuritapahtumilla. Valehtisinhan minä, jos väittäisin, ettei Petroskoista tulleen Karjalan kuoron (Oma Pajo) vierailusta kuviteltu saatavan hieman tuloja myös tsasounan rakentamiseen, mutta toisin kävi. Turpaan tuli että kolisi, ja takaajien maksettavaksi jäi melkoinen tappio. No, kyllä esitykset sitä tasoa olivat, että pari tonnia niistä maksoi... jos nyt ei ihan mielellään, niin joten kuten hyväksyen. Oppirahoiksi minä sitä summaa sanoin, vaikka en tainnut mitään oppia.
Karjalan kuoro oli ja meni. Miksi minä nyt sitten tämän aiheekseni tähän blogiin otin? No siksi, että kaikkiaan parin tusinan kalajokisen kulttuurin nälkää jälleen tyydytettiin kutsumalla venäläis-tanskalainen Konstantin Dalvig musisoimaan Kalajoelle. Kööpenhaminassa asuva urkuri-pianisti on esiintynyt suurissa foorumeissa ja jopa kuningatar Margaretelle, mutta kalajokisiin ei tämäkään purrut.
No tällä kertaa emme rahaa edes tavoitelleet, sillä kun konsertti pidettiin kirkossa, emme katsoneet sopivaksi periä pääsymaksua tilaisuuteen. Se oli todella kulttuuria kulttuurin vuoksi ja joululahja muutamalle kalajokiselle kulttuurin ystävälle.
Osoittihan tämä tapaus meille, että töitä on kulttuurin saralla tehtävä. No oikein mukava musiikkihetki vietettiin Kalajoen kauniissa kirkossa 10.12. Kiitoksia vain Kalajoen luterilaiselle seurakunnalle, kuvataitelija Oma Orellille sekä kanttori Veli Ainalille, jotka avustivat käytännön toteutuksessa. Ennen kaikkea tietenkin maestrolle itselleen, joka ei esiintymispalkkiota huolinut.
Ja kerran vielä selkosuomella. Kalajoen ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys ei ole uskonnollinen järjestö, se ei ole myöskään poliittinen tai mihinkään muuhunkaan aatteeseen situotunut yhdistys.
Päätehtäväksemme olemme ottaneet karjalaisen ja slaavilaisen kulttuurin vaallmisen, olkoonpa paikalliset avustuksista päättävät ihmiset mitä mieltä tahansa. Tsasounan rakentaminen on osa tätä työtä. Jos tässä ohessa onnistumme kotiuttamaan muutamia ortodoksista maista tulleita maahanmuuttajia, niin ainakin puolityytyväisiä voimme olla.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Oppia ikä kaikki
Kaikki aiheet eivät kiinnosta kaikkia, mutta onhan blogin tarkoitus myös kirjoittaa bloginpitäjälle itselleen. Joskus jopa muistella.
En nyt ihan huomenna aio kuolla, vaikka mistäpä senkään voisi tietää. Kai nämä jotenkin märrätty on nämä päivämme täällä. Ei vain meille etukäteen ilmoitettu.
Monena olen siis elämässäni ollut. Opettajanakin, tosin aina vain tilapäisesti. Oikeastaan minä pidin siitä työstä, mutta kun homma oli aika kevyesti palkattua. Enkä silloin vielä tiennyt, mikä arvo todellakin sillä pitämisellä on, niin en koskaan ajatellut sitä muuna kuin tilapäisenä hommana. Jos olisin tiennyt, että sitä tilapäisyyttä kertyy toistakymmentä vuotta lähes kaikentasoisissa oppilaitoksissa, niin olisin ehkä ajatellut monia asioita eri tavalla.
Monia asioita ihmettelin silloinkin, ja samoja asioita mietin vieläkin. Eräs suurimmista ihmettelyn aiheistani on ollut tuo suomalaisten menestys noissa Pisa-tutkimuksissa. Minä kun en ole ollenkaan samaa mieltä tästä suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuudesta. Voi se kuitenkin olla kohtalaisen hyvä, tai sitten... ehkä nämä mittaukset ovat samaa tasoa kuin suomalaissa oppilaitoksissa oppimistulosten mittaus.
Pääsääntöhän on, että hyviä arvosanoja annetaan niille oppilaille, jotka ovat ahkeria, opettelevat pitkiä lauseita kirjoista ja kopioivat niitä sitten koepaperiin. Kokeen jälkeen se voidaan sitten onnellisesti unohtaa, sillä sehän ei koskaan ole mennyt ymmärryksen tasolle, eikä näin ollen voi myöskään häiritä tulevia yöunia.
Kun kokeista ilmoitetaan hyvissä ajoin etukäteen, tämä järjestelmä tehdään mahdolliseksi. Pitäisiköhän oikeasti ruveta mittaamaan oppimista ja ymmärrystä. Tässä järjestelmässä ei koskaan ilmoiteta kokeista etukäteen. Kokeet vain pidetään ilman minkäänlaista ennalta määrättyä aikaa tai säännöliistä sykliä. Se mittaisi oikeasti oppimista, mutta myös opetuksen tasoa.
No mitä tästä seuraisi? Ainakin se, että opppilaiden pitäisi seurata todella opetusta, sillä laiminlyöntejä ei voisi enää korjata asioiden nopealla ulkoa opettelulla.
Monet ovat ihmetelleet, mistä johtuu, että hyvä koulumenestys ei läheskään aina korreloi hyvin myöhemmän menestyksen kanssa. Hyvästä Pisa-menestyksestään huolimatta eivät suomalaiset myöskään kansainvälisesti loista.
Mahtaisikohan juuri tässä olla selitys?
Ja sitten lopuksi tunnustus. Minusta tuli DI vain siksi, että pääni oli tosi hyvässä kunnossa. Tarkoitan alapäätä. Kun kesken jääneen keskikoulun jälkeen jaksoin istua kolme vuotta ammattikoulussa, kolme vuotta teknillisessä koulussa, pari vuotta teknillisessä opistossa ja vielä muutaman vuoden teknillisessä korkeakoulussa, niin hups... niin vaan olin valmis DI.
Kiitos vahvan takapuolen. Se kesti kaiken tuon istumisen. Yläpää ei olisi kestänyt asioiden ulkoa opettelua, siksi minusta ei pappia tullut.
En nyt ihan huomenna aio kuolla, vaikka mistäpä senkään voisi tietää. Kai nämä jotenkin märrätty on nämä päivämme täällä. Ei vain meille etukäteen ilmoitettu.
Monena olen siis elämässäni ollut. Opettajanakin, tosin aina vain tilapäisesti. Oikeastaan minä pidin siitä työstä, mutta kun homma oli aika kevyesti palkattua. Enkä silloin vielä tiennyt, mikä arvo todellakin sillä pitämisellä on, niin en koskaan ajatellut sitä muuna kuin tilapäisenä hommana. Jos olisin tiennyt, että sitä tilapäisyyttä kertyy toistakymmentä vuotta lähes kaikentasoisissa oppilaitoksissa, niin olisin ehkä ajatellut monia asioita eri tavalla.
Monia asioita ihmettelin silloinkin, ja samoja asioita mietin vieläkin. Eräs suurimmista ihmettelyn aiheistani on ollut tuo suomalaisten menestys noissa Pisa-tutkimuksissa. Minä kun en ole ollenkaan samaa mieltä tästä suomalaisen koulujärjestelmän erinomaisuudesta. Voi se kuitenkin olla kohtalaisen hyvä, tai sitten... ehkä nämä mittaukset ovat samaa tasoa kuin suomalaissa oppilaitoksissa oppimistulosten mittaus.
Pääsääntöhän on, että hyviä arvosanoja annetaan niille oppilaille, jotka ovat ahkeria, opettelevat pitkiä lauseita kirjoista ja kopioivat niitä sitten koepaperiin. Kokeen jälkeen se voidaan sitten onnellisesti unohtaa, sillä sehän ei koskaan ole mennyt ymmärryksen tasolle, eikä näin ollen voi myöskään häiritä tulevia yöunia.
Kun kokeista ilmoitetaan hyvissä ajoin etukäteen, tämä järjestelmä tehdään mahdolliseksi. Pitäisiköhän oikeasti ruveta mittaamaan oppimista ja ymmärrystä. Tässä järjestelmässä ei koskaan ilmoiteta kokeista etukäteen. Kokeet vain pidetään ilman minkäänlaista ennalta määrättyä aikaa tai säännöliistä sykliä. Se mittaisi oikeasti oppimista, mutta myös opetuksen tasoa.
No mitä tästä seuraisi? Ainakin se, että opppilaiden pitäisi seurata todella opetusta, sillä laiminlyöntejä ei voisi enää korjata asioiden nopealla ulkoa opettelulla.
Monet ovat ihmetelleet, mistä johtuu, että hyvä koulumenestys ei läheskään aina korreloi hyvin myöhemmän menestyksen kanssa. Hyvästä Pisa-menestyksestään huolimatta eivät suomalaiset myöskään kansainvälisesti loista.
Mahtaisikohan juuri tässä olla selitys?
Ja sitten lopuksi tunnustus. Minusta tuli DI vain siksi, että pääni oli tosi hyvässä kunnossa. Tarkoitan alapäätä. Kun kesken jääneen keskikoulun jälkeen jaksoin istua kolme vuotta ammattikoulussa, kolme vuotta teknillisessä koulussa, pari vuotta teknillisessä opistossa ja vielä muutaman vuoden teknillisessä korkeakoulussa, niin hups... niin vaan olin valmis DI.
Kiitos vahvan takapuolen. Se kesti kaiken tuon istumisen. Yläpää ei olisi kestänyt asioiden ulkoa opettelua, siksi minusta ei pappia tullut.
torstai 8. joulukuuta 2011
Kuka linnan juhliin?
Ei se väärin ole, että tasavaltamme presidentti järjestää itsenäisyyspäivän juhlat. Oikein pahasti väärin on kuitenkin se, että vuodesta toiseen juhliin kutsutaan jokseenkin samat julkkikset. Julkkiksilla tarkoitan henkilöitä, joilla ei oikeasti ole mitään erityistä ansiota, ovatpahan vain olemassa. Tarkoitan esimerkiksi laulaja, soittajia, näyttelijöitä tai muita muuten vain näkyvissä olevia tarpeettomia ammatinharjoittajia. Juu juu... toki he ammattiaan saavat harjoittaa, enkä nyt hirveästi närkästyisi, vaikka kerran kutsuttaisiinkin... mutta jatkuvasti?
Ei kai se Kallan kuvernöörin asia ole arvioida, ketä linnassa on, mutta onhan se niin mukavaa.
Keitä siellä sitten pitäisi olla?
No pääsääntö olisi, että henkilöitä, jotka kuluneen vuoden aikana ovat jotenkin merkittävästi tuoneet kunniaa ja mainetta tälle maalle. Unohtamatta tietenkään sitä ryhmää, joka olennaisesti on vaikuttanut itsenäisyyteemme ja sen säilymiseen. Alkavat vain pian loppumaan..
Lisäksi eduskunta ja hallitus, sekä ulkovaltojen edustajat.
Siinähän sitä porukkaa jo olisikin. Kun nyt niistä ammatinharjoittajista ja ammattilaisista puhuin, niin kai sinne voisi mahtua muutama muurari, sorvari, kirvesmies jne. Miksi ei aivan yhtä hyvin kuin joku laulajakin. Mutta... kuten sanoin: vain kerran samat.
Kiistatta jääkiekkomaajoukkueelle taas tänä vuonna paikka kuului, ehkä salibändyn pelaajillekin. Sorry vaan Tarja... pahasti eksyksissä olet, jos edes hetken olet kuvitellut, että joku keskinkertainen laulaja tai soittaja olisi maallemme parempi pr-henkilö kuin vaikkapa tennistähti Jarkko Nieminen, puhumattakaan ammattinyrkkeilijä Robert Heleniuksesta. Nämä herrat tunnetaan maailmalla, mutta jotain raumalaista tauluntekijää tuskin.
Kun selostusta kuuntelin, niin se vilisi sanoja "entinen" ja taas "entinen".
No kyllähän entiset presidentit sinne kuuluivat. Ehkä entiset pääministeritkin, mutta... Mitä helkkaria siellä teki joku entinen jonkun lehden päätoimittaja tai toimittaja! Entinen mikä entinen.
Varmasti hyviä ihmisiä nämä entiset, mutta kun uusia ja paremmin ansioituneita on vaikka kuusille linnan juhlille, niin pitäisi entisten antaa olla jo rauhassa.
Voihan se tietysti olla niinkin, että Suomikin on entinen itsenäinen tasavalta, jos ei ajoissa hypätä veneestä pois.
On se hyvä, ettei Mannerheim-ristin ritarien enää milloinkaan tarvitse tulla tuota lystinpitoa katsomaan.
Ei tarvitse myöskään nähdä Suomen sortumista EU:n mukana. Aika tekee tehtävänsä... onneksi.
Ei kai se Kallan kuvernöörin asia ole arvioida, ketä linnassa on, mutta onhan se niin mukavaa.
Keitä siellä sitten pitäisi olla?
No pääsääntö olisi, että henkilöitä, jotka kuluneen vuoden aikana ovat jotenkin merkittävästi tuoneet kunniaa ja mainetta tälle maalle. Unohtamatta tietenkään sitä ryhmää, joka olennaisesti on vaikuttanut itsenäisyyteemme ja sen säilymiseen. Alkavat vain pian loppumaan..
Lisäksi eduskunta ja hallitus, sekä ulkovaltojen edustajat.
Siinähän sitä porukkaa jo olisikin. Kun nyt niistä ammatinharjoittajista ja ammattilaisista puhuin, niin kai sinne voisi mahtua muutama muurari, sorvari, kirvesmies jne. Miksi ei aivan yhtä hyvin kuin joku laulajakin. Mutta... kuten sanoin: vain kerran samat.
Kiistatta jääkiekkomaajoukkueelle taas tänä vuonna paikka kuului, ehkä salibändyn pelaajillekin. Sorry vaan Tarja... pahasti eksyksissä olet, jos edes hetken olet kuvitellut, että joku keskinkertainen laulaja tai soittaja olisi maallemme parempi pr-henkilö kuin vaikkapa tennistähti Jarkko Nieminen, puhumattakaan ammattinyrkkeilijä Robert Heleniuksesta. Nämä herrat tunnetaan maailmalla, mutta jotain raumalaista tauluntekijää tuskin.
Kun selostusta kuuntelin, niin se vilisi sanoja "entinen" ja taas "entinen".
No kyllähän entiset presidentit sinne kuuluivat. Ehkä entiset pääministeritkin, mutta... Mitä helkkaria siellä teki joku entinen jonkun lehden päätoimittaja tai toimittaja! Entinen mikä entinen.
Varmasti hyviä ihmisiä nämä entiset, mutta kun uusia ja paremmin ansioituneita on vaikka kuusille linnan juhlille, niin pitäisi entisten antaa olla jo rauhassa.
Voihan se tietysti olla niinkin, että Suomikin on entinen itsenäinen tasavalta, jos ei ajoissa hypätä veneestä pois.
On se hyvä, ettei Mannerheim-ristin ritarien enää milloinkaan tarvitse tulla tuota lystinpitoa katsomaan.
Ei tarvitse myöskään nähdä Suomen sortumista EU:n mukana. Aika tekee tehtävänsä... onneksi.
tiistai 6. joulukuuta 2011
Laatupäällikkö ja toiminnanjohtaja
"Oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä." Ne ovat ominaisuuksia, joita suomalaisilta organisaatioilta usein puuttuu. Yritykset ovat kyllä varsin oppivaisia silloin, kun on kyseessä joku valmistuksen kannalta oleellinen asia, mutta yliorganisointi vie pohjan kilpailukyvyltä. Suurissa julkisissa organisaatioissa ei tehokkuus ole edes tärkeä. Tittelit ja komentosuhteet ajavat kirkkaasti kaiken ohi.
Toimittuani vuosikausia laatukouluttajana tulin huomaamaan, kuinka itseriittoisen varmoja yritykset olivat omasta laatutietoisuudestaan ja ossaamisestaan. Ja melkein aina olivat pahasti värässä. Sanonta "täydellisen tietämättömyys antaa täydellisen varmuuden" piti useimpien yritysten kohdalla paikkansa.
Toki osa yrityksistä... ennestäänkin jo menestyneimmät... halusivat laatukoulutusta ja yleensä myös sertifioida oman laatujärjestelmänsä. Siinä autoin heitä mielelläni, vaikka joskus jouduinkin vääntämään kättä asioista, jotka yrityksen omasta mielestä olivat hyvin.
Laatupäällikkö oli henkilö, jonka aina olisin halunnut erottaa. Tai no joo... en oikeastaan henkilöä, vaan tittelin. Laatupäällikkö on provosoiva titteli. Tosiasiassa laadun tulee olla koko henkilöstön yhteinen asia. Kun tuollainen titteli on olemassa, sysätään asiat tittelin haltijan vastuulle, ja suurin osa laatutoiminnasta jää hoitamatta. Niin kyllä... jonkun pitää kantaa vetovastuu näistäkin asioista. Paras tapa onkin sopia hiljaisuudessa muutaman avainhenkilön kanssa näistä asioista.
Toinen murheenkryyni on sitten urheiluseurat ja niiden toiminnanjohtajat. Jos yhä edelleen työskentelisin urheilun parissa, niin kuin joskus olen tehnyt, niin ehdottomasti antaisin ainakin seuroille seuraavan hyvän neuvon:
"Älkää koskaan palkatko toiminnanjohtajaa."
Paitsi että se on paikanhaltijan kannalta tosi ikävä tehtävä, kun puolet jäsenistä vastustaa ja puolet kannattaa kyseisen henkilön toimia, se on myöskin seuran talkootoimintaa tappava asia. Moni hyvä ja rakentavakin asia tapetaan luulolla "meillähän on toiminnanjohtaja... tämä on sen asia". Urheiluseuroissa pahinta on se, että suurin osa porukasta ei oikeasti edes tiedä, mikä on toiminnanjohtajan tehtävä. Aina ei toiminnanjohtaja itsekään, sillä useinhan tähän tehtävään valitaan pitäjän paras pituushyppääjä, vaikka ei olla edes varmoja hänen lukutaidostaan.
Kyllä se niin on... mitenkään henkilöihin puuttumatta, annan kaikille organisaatioille hyvän neuvon:
"Älkää koskaan valitko laatupäällikköä, ja olkaa toiminnanjohtajankin valinnassa tosi tarkkoja."
Toimittuani vuosikausia laatukouluttajana tulin huomaamaan, kuinka itseriittoisen varmoja yritykset olivat omasta laatutietoisuudestaan ja ossaamisestaan. Ja melkein aina olivat pahasti värässä. Sanonta "täydellisen tietämättömyys antaa täydellisen varmuuden" piti useimpien yritysten kohdalla paikkansa.
Toki osa yrityksistä... ennestäänkin jo menestyneimmät... halusivat laatukoulutusta ja yleensä myös sertifioida oman laatujärjestelmänsä. Siinä autoin heitä mielelläni, vaikka joskus jouduinkin vääntämään kättä asioista, jotka yrityksen omasta mielestä olivat hyvin.
Laatupäällikkö oli henkilö, jonka aina olisin halunnut erottaa. Tai no joo... en oikeastaan henkilöä, vaan tittelin. Laatupäällikkö on provosoiva titteli. Tosiasiassa laadun tulee olla koko henkilöstön yhteinen asia. Kun tuollainen titteli on olemassa, sysätään asiat tittelin haltijan vastuulle, ja suurin osa laatutoiminnasta jää hoitamatta. Niin kyllä... jonkun pitää kantaa vetovastuu näistäkin asioista. Paras tapa onkin sopia hiljaisuudessa muutaman avainhenkilön kanssa näistä asioista.
Toinen murheenkryyni on sitten urheiluseurat ja niiden toiminnanjohtajat. Jos yhä edelleen työskentelisin urheilun parissa, niin kuin joskus olen tehnyt, niin ehdottomasti antaisin ainakin seuroille seuraavan hyvän neuvon:
"Älkää koskaan palkatko toiminnanjohtajaa."
Paitsi että se on paikanhaltijan kannalta tosi ikävä tehtävä, kun puolet jäsenistä vastustaa ja puolet kannattaa kyseisen henkilön toimia, se on myöskin seuran talkootoimintaa tappava asia. Moni hyvä ja rakentavakin asia tapetaan luulolla "meillähän on toiminnanjohtaja... tämä on sen asia". Urheiluseuroissa pahinta on se, että suurin osa porukasta ei oikeasti edes tiedä, mikä on toiminnanjohtajan tehtävä. Aina ei toiminnanjohtaja itsekään, sillä useinhan tähän tehtävään valitaan pitäjän paras pituushyppääjä, vaikka ei olla edes varmoja hänen lukutaidostaan.
Kyllä se niin on... mitenkään henkilöihin puuttumatta, annan kaikille organisaatioille hyvän neuvon:
"Älkää koskaan valitko laatupäällikköä, ja olkaa toiminnanjohtajankin valinnassa tosi tarkkoja."
maanantai 5. joulukuuta 2011
Luonnonvarat muka loppuvat
Tässä blogissani olen käsitellyt kaikenlarvaisia asioita, kuten maailman poliittista ja taloudellista tilannetta, sekä maailman kahdeksaa ihmettä. Ehdottomasti näiden ihmeiden joukkoon on lisättävä Ilkka Kanerva, jonka poliittinen menestys vaaleista toiseen ei näytä himmenevän kaikesta töppöilystä ja tosiasiallisesta osaamattomuudesta huolimatta.
Vai pitäisikö tämä luokitella Turun taudiksi?
No, ehkäpä minun pitäisi pysytellä asioissa, jotka todella hallitsen. Kaipa minä muutakin osaan kuin vain ihmetellä, mutta kun se ihmettely on niin mukavaa.
Varmuudella voin sanoa, että kaikki ne viherpiipertäjät, jotka puhuvat luonnonvarojen loppumisesta, ovat väärässä. Jo muinaiset tiedemiehet keksivät "aineen häviämättömyyden lain". Ei koskaan, eikä kukaan ole edes yrittänyt kumota tätä lakia. Varmaan se onkin yhtä vaikeaa kuin maan vetovoiman poistaminen.
Maailman luonnonvarat eivät siis lopu, mutta ne muuttavat muotoaan. Tähän muutokseen ihmiskunnan täytyy vain sopeutua. No, onhan vuosituhansien kuluessa jo opittu se, että sopeutuu ihmiskunta siihen.
Miksi minä nyt sitten tällaista kirjoittelen. No alkaa pelottaa, kun aina vaan pelotellaan. Ilmaston lämpenemisellä pelotellaan, vaikka yhä vielä vaan palelee. Luonnonvarojen loppumisella pelotellaan, vaikka kaiken maailman roinaan hukutaan, eikä esimerkiksi kierrätys kiinosta kuin muutamia ihmisiä. Kaikki toivovat muutosta politiikkaan, mutta äänestävät niitä puolueita ja ihmisiä, joita jo isät ja isän isätkin ovat äänestäneet.
Niin, niin.
Tehkää tekin jotain. En minä voi yksin kaikkea hoitaa ;-)
Lopettakaa ainakin se tarpeeton pelottelu. Ei täällä mikään ilmasto lämpene, ja jos lämpenee, niin mitä sitten. Ei myöskään materiaalit mihinkään lopu. Ehkä pitää vain oppia käyttämään niitä eri tavalla.
Näin se vaan maailma makaa ja elämä jatkuu.
Vai pitäisikö tämä luokitella Turun taudiksi?
No, ehkäpä minun pitäisi pysytellä asioissa, jotka todella hallitsen. Kaipa minä muutakin osaan kuin vain ihmetellä, mutta kun se ihmettely on niin mukavaa.
Varmuudella voin sanoa, että kaikki ne viherpiipertäjät, jotka puhuvat luonnonvarojen loppumisesta, ovat väärässä. Jo muinaiset tiedemiehet keksivät "aineen häviämättömyyden lain". Ei koskaan, eikä kukaan ole edes yrittänyt kumota tätä lakia. Varmaan se onkin yhtä vaikeaa kuin maan vetovoiman poistaminen.
Maailman luonnonvarat eivät siis lopu, mutta ne muuttavat muotoaan. Tähän muutokseen ihmiskunnan täytyy vain sopeutua. No, onhan vuosituhansien kuluessa jo opittu se, että sopeutuu ihmiskunta siihen.
Miksi minä nyt sitten tällaista kirjoittelen. No alkaa pelottaa, kun aina vaan pelotellaan. Ilmaston lämpenemisellä pelotellaan, vaikka yhä vielä vaan palelee. Luonnonvarojen loppumisella pelotellaan, vaikka kaiken maailman roinaan hukutaan, eikä esimerkiksi kierrätys kiinosta kuin muutamia ihmisiä. Kaikki toivovat muutosta politiikkaan, mutta äänestävät niitä puolueita ja ihmisiä, joita jo isät ja isän isätkin ovat äänestäneet.
Niin, niin.
Tehkää tekin jotain. En minä voi yksin kaikkea hoitaa ;-)
Lopettakaa ainakin se tarpeeton pelottelu. Ei täällä mikään ilmasto lämpene, ja jos lämpenee, niin mitä sitten. Ei myöskään materiaalit mihinkään lopu. Ehkä pitää vain oppia käyttämään niitä eri tavalla.
Näin se vaan maailma makaa ja elämä jatkuu.
torstai 1. joulukuuta 2011
Kalajoen karjalaiset
Muutin Kalajoelle syksyllä 2009 ja rupesin kunnostamaan todella huonokuntoista ns. "Kähtävän taloa".
"Siinäkö asutte, siinä Kähtävän talossa", minulta kysyttiin usein... ja minä vastasin: "Ei, kyllä minä asun ihan omassa." Olin ostanut talon halvalla... tehnyt ns. vileenit... mutta kyllä se hintoihin tuli ennen lopullista valmistumista. Melkein sillä rahalla uuden olisi saanut, mutta ei olisi saanut samanlaista. Kyllä täytyy sanoa, että vanhoissa taloissa todella on ihan oma henkensä, mitä ei rahalla voi ostaa. Näin se on, tulkaa vaikka katsomaan, sitten kun se ihan kokonaan on valmis. Ehkä ei koskaan täysin valmistukaan.
Kalajoelle muuttoa en koskaan ole katunut. Toivottavasti Kalajoen muutkin vanhat talot saadaan entisöityä. Kyllä ne sen ansaitsevat.
Jos kyseltiin asumisistani minulta, niin kovasti kysyttiin myös sopeutumisestani. Mitenkä minä... karjalaispoika... olen tänne Pohjanmaalle asettunut.
No mikäs siinä... ihan samalla tavoin kuin muutkin Kalajoen karjalaiset. Ensin luulin, että olen ainoa täällä - ja ainoa ehkä olenkin valloitetusta Karjalasta muuttanut, mutta en ainoa karjalainen. Kun sattuman oikusta olivat ensimmäiset ihmiset, joihin tutustin, lähtöisin Karjalasta. Kuulin, että täällä on satoja karjalaisia. Ei se ihan siltä vaikuttanut, kun ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys toi tänne Karjalan kuoron konsertoimaan. Vain kourallinen yleisöä koki tämän kulttuurielämyksen.
Kun sitten hirsiä tsasounalle kerättiin, paljastui kuitenkin asia kaikessa kauneudessaan. Ehkä kaikki lahjoittajat eivät olleet karjalaisia, mutta kaikilla oli, tai oli ollut, karjalaisia ystäviä. Kiva, että karjalaiset ovat antaneet itsestään positiivisen kuvan... siis totuudenmukaisen.
Jaa, että miksikö sitten tällaisen blogin kirjoitin tänään? No ajattelin, että saisimmekohan me karjalaiset oman yhdistyksen tännekin. Virallisesti tai epävirallisesti.
Soitelkaa tai laulelkaa, puh. 044-5152601 tai sitten sähköpostiin: tiedonjyva@hotmail.com. Karjalaisia toki ovat nekin, joiden yhteys Karjalaan on vain jommankumman vanhemman varassa.
"Siinäkö asutte, siinä Kähtävän talossa", minulta kysyttiin usein... ja minä vastasin: "Ei, kyllä minä asun ihan omassa." Olin ostanut talon halvalla... tehnyt ns. vileenit... mutta kyllä se hintoihin tuli ennen lopullista valmistumista. Melkein sillä rahalla uuden olisi saanut, mutta ei olisi saanut samanlaista. Kyllä täytyy sanoa, että vanhoissa taloissa todella on ihan oma henkensä, mitä ei rahalla voi ostaa. Näin se on, tulkaa vaikka katsomaan, sitten kun se ihan kokonaan on valmis. Ehkä ei koskaan täysin valmistukaan.
Kalajoelle muuttoa en koskaan ole katunut. Toivottavasti Kalajoen muutkin vanhat talot saadaan entisöityä. Kyllä ne sen ansaitsevat.
Jos kyseltiin asumisistani minulta, niin kovasti kysyttiin myös sopeutumisestani. Mitenkä minä... karjalaispoika... olen tänne Pohjanmaalle asettunut.
No mikäs siinä... ihan samalla tavoin kuin muutkin Kalajoen karjalaiset. Ensin luulin, että olen ainoa täällä - ja ainoa ehkä olenkin valloitetusta Karjalasta muuttanut, mutta en ainoa karjalainen. Kun sattuman oikusta olivat ensimmäiset ihmiset, joihin tutustin, lähtöisin Karjalasta. Kuulin, että täällä on satoja karjalaisia. Ei se ihan siltä vaikuttanut, kun ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistys toi tänne Karjalan kuoron konsertoimaan. Vain kourallinen yleisöä koki tämän kulttuurielämyksen.
Kun sitten hirsiä tsasounalle kerättiin, paljastui kuitenkin asia kaikessa kauneudessaan. Ehkä kaikki lahjoittajat eivät olleet karjalaisia, mutta kaikilla oli, tai oli ollut, karjalaisia ystäviä. Kiva, että karjalaiset ovat antaneet itsestään positiivisen kuvan... siis totuudenmukaisen.
Jaa, että miksikö sitten tällaisen blogin kirjoitin tänään? No ajattelin, että saisimmekohan me karjalaiset oman yhdistyksen tännekin. Virallisesti tai epävirallisesti.
Soitelkaa tai laulelkaa, puh. 044-5152601 tai sitten sähköpostiin: tiedonjyva@hotmail.com. Karjalaisia toki ovat nekin, joiden yhteys Karjalaan on vain jommankumman vanhemman varassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)