Näin toimii urheilun hyväveliverkosto

Kovasti pisteitä sai Kalervo Kummola raottaessaan hieman sitä verkkoa, joka suomalaisten urheilujohtajien valinnassa ja palkitsemisessa on mennyt pieleen. Se on se usko siihen, että meillä on ”maailman parhaat kätilöt” ja ollaan ”maailman vähiten korruptoitunut maa.” Kun valmentajiksi valitaan siis kaverin kaverin kaveri, ei edes ajatella, että onko tällä herralla tai rouvalla todellista osaamista asiassa. Kunhan on kiltti ja pitää suunsa kiinni.

Erilaisissa joukkuepeleissä tällä on kuitenkin varsin suuri merkitys, sillä peli on muutakin kun joukko yksilöiden parveilua. Pelit voitetaan tai hävitään joukkueena, ja siihen antaa valmentaja todella suuren panoksen. Joukkueen peluuttamisen lisäksi valmentajan tulee osata antaa myös ”kotiläksyjä” pelaajille, joilla on joku heikkous.

Seurasin jääkiekkoilun nuorten MM-kisoja ja varmaan monen muunkin tavoin ihmettelin, että joukkueessa oli roppakaupalla miehiä, jotka osasivat kyllä jotenkuten laukasta, mutta ihan minne sattuu. Ei se voi mennä maaliin, jos pelaaja ei osu edes maalikehikkojen sisälle. En yritä tunkea itseäni valmentajan paikalle, mutta en minä sinne olisi myöskään Rautakorpea huolinut. Ajoittain vaikutti siltä, että ei peli oikein koko miestä kiinnostanut, kunhan katseli sinne päin. Aivan kuin suurena oivalluksena kertoi sitten, että pitää tehdä maaleja.

 

Edellisissä saman ikäluokan kisoissa Suomi voitti maailmanmestaruuden. Juuri siitä oli kysymys, että joukkueessa oli muutama pelaaja, joka osui ja osasi tehdä maaleja. Se sytytti koko joukkueen eräänlaiseen hurmokseen ja se riitti aina voittoon asti. En väitä, että joukkueeseen olisi valittu mukavan äidin kiltti poika, mutta jonkinlainen lammaslaumahan siellä jäällä luisteli. Ei osattu tehdä maaleja, ei oikein haluttukaan, ja usko petti viimeistään siinä vaiheessa, kun vastustajan maalivahti ei kerennyt siirtyä pois kiekon edestä, vaan joutui sen ihan väkisin torjumaan.

Toki voin olla väärässä, kun jääkiekosta puhutaan, sillä siitä pelistä minulla ei paljoakaan kokemusta ole. Jalkapallosta sen sijaan on, ja vaikka olin melko vähäisillä taidoilla varustettu, olihan jalkapallo minulle vain lenkin korvike, olin silti joukkueeni paras maalintekijä. Ei se vaikeaa ollut; ymmärsin sen, että pallo pitää potkaista maaliin, eikä suinkaan kaverille. Suomen jalkapallomaajoukkue ei edes ole tuota asiaa sisäistänyt. Voihan olla mukavaa potkia kaverilta kaverille, kunnes vastustaja ottaa pallon pois, mutta ei pelejä sillä lailla voiteta. Jos potkut ja laukaukset suuntautuvat maalikehikkojen sisään, niin aina niistä joku menee myös verkkoon. On vain uskallettava ”ampua”. Ja ennen kaikkea laukauksen on lähdettävä ennen kuin vastustaja ottaa pallon pois, sillä varmasti hän tekee sen, jos tarpeeksi vispataan maalin edessä.

Yksilöurheilussa ei maajoukkueen valmentajilla ole niinkään suurta merkitystä, sillä yksilöt tehdään yleensä seuroissa ja suurin merkitys on henkilökohtaisella valmentajalla ja yksilön omalla halulla. Valmentaja antaa vinkit, laatii harjoitusohjelmat ja rohkaisee. Loppu on sitten yksilön omissa käsissä. Juha Väätäinen sanoi aikoinaan, että ainut lahjakkuus on harjoittelulahjakkuus. Ja kyllä se niin on, että ellei harjoittelulahjakkuutta ole, on aivan turha puhua muusta lahjakkuudesta. Kansallisella tasolla voi pärjätä vähemmilläkin eväillä, mutta kansainvälinen kilpailu on todella kovaa, ja vain kova työ vie huipulle.

Kaiken maailman vuoden valmentajien valinnat voivat kyllä pilata hyviäkin valmentajia, sillä useimmitenhan ne menevät väärille ihmisille. Hieman samaa on vuoden urheilijan tittelissä. Kyllä me oikeasti tarvitsisimme useammankin vuoden urheilijoita, ei mitään ”kissanristiäisiä”.

Kaiken tämän kerron omasta kokemuksestani. Viimeisin työpaikkani oli koulutuskeskus, jonka johtaja oli tehnyt suuren oivalluksen. Hän ilmoitti syksyllä jo hyvissä ajoin, että vuoden kouluttajaa ei enää valita. Perustelu kuului: ”Kun yhdelle kumartaa, niin samalla muille pyllistää.” Ja tottahan tuo on. Ei sillä mitään rakenneta, mutta paljon voidaan pilata.