Miksi populismia pelätään

Populismi on politiikassa yleisesti käytetty ase, eikä se lähtökohtaisesti ole edes väärin. Se on yritys vaikuttaa äänestäjiin ja päätöksentekijöihin, ja sehän ei liene kiellettyä. Populismin teho riippuu täysin siitä, miten me vaikuttamisyritysten kohteeksi joutuneet siihen suhtaudumme. Niin kauan kuin pidämme välihuutoja, toisten ihmisten mollaamista ja paatoksellisia puheenvuoroja arvokkaampina ja kannatettavimpina kuin asiaperusteista argumentointia, ei meillä pitäisi olla edes äänioikeutta.

 

Suomen politiikassa on kautta aikojen ollut merkittäviä populisteja sekä vasemmalla että oikealla, eikä keskustakaan ole säästynyt populismilta, vaikka juuri nyt ei kovin montaa sanan säilällä ihmisten ruoskijoita olekaan. Jos pakko olisi joku ”kepulainen” populisti nykypoliitikoista nimetä, niin eiköhän vain Mauri Pekkarinen ensimmäisenä tule mieleeni. Samaa on sanottava ”demarien” Antti Rinteestä ja toimittajanakin kunnostautuneesta Timo Harakasta.

Kokoomusvaikuttajissakin näitä on merkittävin lienee pitkäaikainen parlamentaarikko Ben Zyskovicz. Kuten jo sanoin, se ei tee näistä ihmisistä epäpäteviä, mutta heidän vaikuttamiskeinonsa ovat hieman kyseenalaisia ja ainakin parlamentaarikoille sopimattomia. He eivät siis välttämättä ole väärässä, mutta he kalastelevat äänestäjiä vähän samaan tapaan kuin helppoheikit joskus torilla. Kyniä myydessään huusivat: :”Tällä kun veikkaat, niin aina on kolme oikein: nimi osoite ja ammatti.” Tottahan tuo varmaan oli ja naurunpurskahduksia herätti, mutta ei sillä mitään tekemistä kynän laadun kanssa ollut.

Nykypolitiikkojen joukosta kohoaa muutama ”helppoheikki” selvästi yli muiden. Selkeimmin ehkä nykyeduskunnan johtavin populisti Ville Niinistö, jonka puheista ei oikein puristamallakaan löydy totuutta. Tästä huolimatta Niinistö on saanut puolueen kannatuksen nousemaan, koska suuri osa Suomen kansasta uskoo, että Niinistön lupaama autuus tuo paratiisin tähän maahan. Samantapaisena mainoksena toimivat aikoinaan Timo Soinin huudahdukset ”missä EU, siellä ongelma”, vaikka vieläkään ei oikein tiedetä, onko EU:sta ollut enemmän hyötyä kun haittaa. Kaikesta huolimatta se vei ”persut” aina hallitukseen saakka.

Populismi on myös tyylikysymys. Paavo Arhinmäki on kiistatta myös populisti, mutta hän on oman tyylinsä populisti, eikä tuo tyyli lauluineen päivineen oikein pure suureen yleisöön, eikä vasemmistoliitto ole saanut taakseen samanlaista kansannousua kuin nuo aiemmin mainitut puolueet.

Vasemmistoliiton rasitteena on yhä edelleen kommunismin pelko, joka toisaalta siivitti oikeiston nousua aina 1980 luvulle saakka. Epäilemättä puolueessa onkin muutamia ”piilokommunisteja”, mutta on toivottavaa, että puolue aikaa myöten puhdistautuu näistä.

Kokonaisuudessaan ”vasemmisto on jäänyt työpaikkansa säilyttäneiden vangiksi. puolustamaan saavutettuja etuja” siteeratakseni Osmo Soininvaaran sanoja.

Ehkäpä meillä ei sittenkään ole ollut varaa noihin saavutettuihin etuihin, kun koko maan kilpailukyky on muuttumassa kyseenalaiseksi, eivätkä nämä saavutetut edut taida sittenkään pienimmässä roolissa olla.