Evakot ja pakolaiset

Sotiemme jälkeinen sukupolvi elää sen harhakäsityksen vallassa, että ei karjalaisilla mitään hätää ollut, vaikka puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944. Jopa muutamat Karjalan liiton johtohenkilöt ovat pyrkineet kertomaan, että ei Suomessa tuolloin ollut pakolaisia. Tuskinpa minäkään voin kokemuksesta puhua, kun synnyin tuona mainittuna päivänä ja olin melko pieni nyytti, kun Kanta-Suomeen tultiin. Pääsinhän minä tänne nykyisen rajan taakse äitini sylissä sotilasajoneuvon kyydissä. Ei se kuitenkaan mikään evakkomatka olut, vaan ilmiselvä pakomatka, joka alkoi vasta 18.06., kun olot alkoivat käymään liian kuumiksi. Jauhaavatkohan nuo Karjalan liiton ihmiset vielä niitä vanhoja valvontakomission mantroja, joita aikanaan pyrittiin vakuuttelemaan? 

Olen useaan kertaan pyrkinyt kertomaan, että sotatoimialueilta tänne Kanta-Suomeen tuli kahdenlaisia ihmisiä. Oli niitä, jotka oli lähes rauhanomaisissa oloissa onnistuttu evakuoimaan ennen suurempaa kalabaliikkia. Oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät voineet tai eivät halunneet lähteä noihin evakkokärryihin. Kuten kerroin, minä synnyin samana päivänä, kun Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen. Mitä se mahtoi äidilleni tarkoittaa? Varmasti jokainen synnyttänyt äiti voi osaltaan miettiä, miltä tuntuisi lähteä synnytysvuoteelta pakomatkalle. Todellinen kiire tulikin vasta viikkoa myöhemmin, kun Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Kyse ei ollut evakuoinnista, vaan pakomatkasta. Paniikinomaisia pakoja tapahtui myös ainakin Viipurissa ja pitkin pitkää itärajaa. Pakolaisia oli tuhansia.

Evakuointi koski isompia kyliä ja taajamia, joiden oletettiin olevan vaarassa ja jotka lopulta myös olivatkin taistelutantereina. Useimmat täällä asuvat siviilit olivat lopulta evakkoja, mutta myös näissä paikoissa oli jääräpäitä, joista sitten tuli aitoja pakolaisia.

Kun puhun Kajalan siirtolaisista, on olemassa myös kolmas ryhmä. Tämä ryhmä muodostuu niistä ihmisistä, jotka menettivät kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. En voi tuntea Stalinin ajatuksia, mutta olettaa sopii, että rauhanneuvottelujen alettua hän heitti kokeeksi pallon, joka koski kohtuuttomia maa-alueiden luovutuksia. Tähän palloon suomalaiset rajaneuvottelijat tarttuivat, vaikka tiedossa oli, että Neuvostoliitto tarvitsi Suomen rintamalta miehiä tärkeimpiin kohteisiin. Ei siis ollut aihetta olettaa, että puna-armeija olisi aloittanut uuden sodan, vaikka noihin ”koviin” rauhanehtoihin ei olisi suostuttukaan. Suuri joukko karjalaisia menetti kotinsa noiden rauhanehtojen seurauksena, vaikka he eivät koskaan asuneet sotatoimialueella eikä Neuvostoliiton armeija myöskään onnistunut valtaamaan noita alueita. Osa näistä ihmisistä ehkä evakuoitiin, mutta osa vain yksinkertaisesti muutti uuden rajan toiselle puolelle.  Kaikki kunnia myös näille siirtolaisille, mutta on toki kuitenkin eri asia paeta sotaa kuin muuttaa kodista, joka on menetetty joidenkin neuvottelujen seurauksena.

Tuskinpa suurempaa kalapbliikkia olisi syntynyt siitäkään, jos hotelli Tornissa istunut valvontakomissio olisi passitettu poliisivoimin kotiaan ja kerrottu heille, että nyt on sota päättynyt ja he ovat vieraalla maalla. Luultavaa on, että tuokin temppu olisi onnistunut, mutta toisaalta ymmärrän päättäjiä. Sota oli julma ja verinen. Ryssän pelko oli syvässä, eikä mihinkään oikein osattu luottaa. Minun järkeni kertoo, että liian kevyin eväin luovutettiin Neuvostoliitolle se, mihin se ei asein pystynyt, mutta minun järkeni ei silloin ollutkaan käytössä.

Sodan jälkeisen ajan on Suomi selvinnyt diplomatian avulla, mutta kyllä siinäkin pitää kohtuus säilyttää. Ehkä hieman omavaltainen Urho Kekkonen oli silloin mies paikallaan, vaikka ehkä ei kaikkia hänenkään toilailuja nykyaikana voida hyväksyä.