Itsekehua

Miksi en saisi itseäni kehua, kehuvathan ne sellaisetkin, joilla ei ole aihetta.

Jos joku ei ymmärrä, että leikkiä se on, niin sanon sen vielä. Leikkiä tämä oli!

En nyt oikein kaksiseksi itseäni tunne, kun istun tässä sairaalan sängyllä ja mietin elettyä elämääni. Ei tähän todellakaan kaksista miestä tarvita olemaan riesaksi ihmisille. Sellaista se elämä on. Toiset kehuu itseään ja toiset höylää hirsiä yömyöhään. Jos valita saisin, niin mieluummin hirsiä höyläisin tuolla tsasounan tontilla.

Tänne sairaalaan jouduin ihan yllättäen, kun en pystyssä pysynyt. Kovin oli juopunut olo, vaikka jos oikein muistan, niin viimeksi olen alkoholiksi nimettyä kemiallista liuotetta maistanut vuonna 1976, ja pahaa oli. Sen jälkeen en ole sitä suuhuni pannut, paitsi ehtoollisella Imatran ortodoksisessa kirkossa viime vuonna, jolloin sain myös piispan siunauksen. Näillä eväillä mennään.

Jotenkin minusta tuntuu, ettei henkilökohtainen päiväkirjani ketään kiinnosta, kun en suuri ”julkkukaan” ole, joten koetan tästä edes jotenkin luettavan tehdä. Taksilla siis Kalajoelta lähetettiin tänne Kokkolan sairaalaan. Pää palasi, mutta tasapaino ei. Sosiaalinen taksari kertoili kaikenlaisia asioita Kalajoesta ja sen historiasta. Kertoili myös Kalajoen kaupungin taulukaupoista ja taiteilija Oma Orellin syrjinnästä. Oman tunnen hyvin, joskin myös Vianojan vanhaa taidetta arvostan. Jos kaupungin päättä olisin ollut, kyllä minä Oman taulun olisin ennen Vianojaa ostanut. Kumpi ompi parempi? Sen verran Oman taidetta tunnen, että Vianojalle häviä, vaikka makusoista olisikin kysymys.

Kaupungin etu on aina se, että suositaan paikallisia.

Kuulin myös tarinan miehestä, joka sotkeutuu kaikkiin kaupungin asioihin, ymmärsipä niistä tai ei. Yleensä vastustaa kaikkea ja on saanut aikaan suurta vahinkoa kaupungille. No oikeasti en vahingosta tiedä, mutta uskon kyllä. Liekö pelkkä sattuma, että tunnen sekä Oma Orellin että myös tämän kertomuksen haittaukon. Taksarithan usein heijastelevat kansan mielipiteitä, koska näkevät ja kuulevat paljon.

Tälleen se elämä menee. Papin kanssa päivällä juttelin ja ihmisen pienuuden huomasin. Elämä menee niin kuin se menee, eikä oman elämän ohjailu useinkaan onnistu omasta halusta huolimatta. Olemmepa omasta mielestämme kuinka hyviä tahansa, niin totuus on, että ympäristö meistä kuvan muodostaa. Minun mielipiteeni on, että Oma Orell on hyvä taiteilija ja tämä toinen henkilökin vastasi käsitystä, joka minulla jo aiemmin oli.

Sellaisia me ihmiset olemme. Emme juuri koskaan sellaisia, joiksi itse itsemme kuvittelemme. Kylmä totuus on se, että enemmistö ihmisistä tuntee meidät. Valitettavasti. Se on sitten asia erikseen, kuka mitäkin arvostaa.