Minä vastustan vastustamisen vastustamista. Niinhän minä olen sanonut, ja se jääköön elämään jälkeenikin. Siis tuo kuolematon sanontani.
Olihan se jonkinlainen luettelo niistä asioista, joita vastustin. Yksi oli tämä kansanedustajien palkkapolitiikka. Ei ole vielä edusuntaan saatu tulosvastuuta, eikä onneksi optioita jaeta. Annetaan kuitenkin muita etuisuuksia, joilla nuo optiot korvataan. Silloin on hyvä vaikkapa vastustaa valtion yhtiöiden bonuksia.
Entäpä jos edustajille annettaisiinkin ansioittensa mukaan. No ei se käy. Ei Suomessa saa ketään nälkään tappaa… paitsi köyhät ja vanhukset. Niitähän on muutenkin liikaa, kun suuret ikäluokat eläköityvät.
Entäpä jos kansanedustajille maksettaisiinkin ansiosidonnainen korvaus menetetystä työajasta. Jos esimerkiksi pappi rupeaisi kansanedustajaksi, hän saisi saman palkan kuin sai pappina. Sen lisäksi hänelle korvattaisiin tarvittaessa asunto vieraalla paikkakunnalla, sekä kohtuullinen päiväraha tai ateriakorvaus.
Valta se on, joka ihmisiä viehättää. Kansanedustajat uskovat käyttävänsä valtaa, joten tulijoita riittäisi näilläkin ehdoilla. Ehkäpä vielä paremmin motivoituneita ja tehtävänsä ymmärtäviä.
Samasta työstäkö sama palkka?
Höpö höpö… näin ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaan. Eikä tarvitsekaan olla, sillä niin ikävää kuin se onkin, niin me synnyimme eriarvoisina. Joku vaan tekee työnsä paremmin kuin toinen. Jos työnteon motiivina on raha, ei työ yleensä tule erityisen hyvin hoidettua. Jos työ on muutakin kuin rahanansaitsemiskeino, on tulos myös sen mukainen.
Kyllä kansanedustajat varmasti ovat pyrkineet siihen, että asiat paranevat. Yleensä ne ovatkin parantuneet… valituilla.
Entäpä jos kävisi niin, että mitään radikaalia muutosta ei omaan elintasoon tulisikaan. Tosissani olen sitä mieltä, että silloin politiikkaan valikoituisivat ne, joita kiinnostaa muu kuin oma etu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti