Haitalliset puolueet

Olen niin usein kertonut mielipiteeni suomalaisten puolueiden määrästä, että varmaan monia jo närästää. No harmittaahan tuo puolueiden määrä minuakin, mutta kun sekin närästää, niin on melkein pakko kirjoittaa.

Muistan ajan, jolloin Suomi jakautui tietyissä asioissa vain kahtia, ja sitäkin ulkomailla ihmeteltiin, vaikka monessa maassa oli vieläkin enemmän jakolinjoja. Sisällissodan jäljet näkyivät monissa järjestöissä, ja ulkomailla asuessani sain selittää kieleni kipeäksi, miksi kaikkien epäpoliittisten järjestöjen lisäksi piti aina olla joku työväen jotakin. Oli työväen teatteria, työväen urheiluliittoa, työväen laulukuoroa ja jopa työväen opistojakin. Sana työväen liitettiin usein asioihin, joilla ei ollut mitään tekemistä politiikan tai työväen kanssa. Puuttui vain työväen kirkko, työväen pelastusarmeija ja työväen punainen risti.

Nykyisin ei noita työväen alkuisia järjestöjä enää niin innokkaasti perustella, sillä nykypolvi on jo hieman oppinut ymmärtämään, että suurin osa ihmisistä kuuluu työväkeen, eikä rajoja ole ihan helppo vetää. Varsinkaan. kun asialla ei ole mitään tekemistä itse asian kanssa.

Sen sijaan Suomen poliittisessa kentässä on entistäkin enemmän mielestäni haitallisia puolueita. Vaikka jokaisella puolueella on oma agendansa ja melkein kaikilla myös joku ihan kannatettava ajatus, niin usein haitat ovat etuja suuremmat. Jos nyt ihan joku puolue täytyy nimetä, niin ehkä Perussuomalaiset on kaikkien puolueiden mielestä se haitallisin eikä kukaan halua olla missään tekemisissä ”nykypersujen” kanssa.  Persujen hyväksi puoleksi on kuitenkin laskettava tuulivoiman vastustaminen, jonka haitallisuudesta olen myös paljon kirjoittanut.

Kaiken vastustaminen ei ole kuitenkaan millekään puolueelle eduksi, vaikka saattaa olla, että joku on noussut jopa eduskuntaan pelkästään vastustamalla jotakin. Jos nyt edelleen energiapolitiikassa pysytään, niin esimerkiksi on täysin järjetöntä vastustaa saasteettominta ja vaarattominta energiamuotoa ydinvoimaa, josta lukuien asiantuntijoidenkin mielestä voi löytyä pelastus pelättyä ilmastonmuutosta vastaan.

Jonkin verran haitallisia ovat myös kaikki ne puolueet, joiden tavoitteena on ainoastaan oman kannattajaryhmän etu ja maan etu tulee vasta toissijaisesti, jos silloinkaan. On valitettavaa, että tähän ryhmään kuuluvat myös monet suurimmista puolueista, sillä poliittinen painoarvo saattaa kallistaa mielipiteitä pois kansallisesta edustamme. 

Pikkupuolueet ovat yleensä melko harmittomia ja pääasiassa yhtyvät hallituspuolueiden näkemyksiin. Aina en motiiveja ymmärrä, mutta ehkäpä he tajuavat, että ”on turha potkia tutkainta vastaan.”  Useimmat asiat lopulta menevät, niin kuin niiden pitää mennäkin, mutta pientä kitkaa nuo haittapuolueet saavat aikaan, ja ainakin se tulee kohtuuttoman kalliiksi pienelle kansalle.

Jos minä nyt oikeasti nimeisin SDP:n haittapuolueeksi, niin saattaisin sen kuitenkin nimetä hallitukseen, sillä saattaisihan sillä olla merkitystä työrauhan kannalta ja Rinnekin oppisi ymmärtämään, ettei sellaista voi luvata, mitä ei ole olemassa. Uskon, että jokainen puolue haluaisi jokaiselle suomalaiselle paremman ja korkeamman elintason, mutta suurin osa puoluejohtajista on ymmärtänyt tuon reunaehdon. 

Jos jotain luvataan, lupaukselle pitää olla myös katetta.

”Tässä maassa on paljon mälsää...”  Tuskin mälsä kuitenkaan häviää rajojen sulkemisella tai valeuutisilla. Pysytään totuudessa ja ajatellaan jokaisen päätöksen vaikutusta kokonaisuuteen. 

Jälkensä jättäjät

Poliitikot saavat hyvin herkästi julkisuutta sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä. Pienikin risaus noteerataan, jos kyseessä on vaikkapa kansanedustaja tai ministeri, joiden henkilökohtaiset mielipiteet hyvin usein sekoitetaan puolueen mielipiteiksi.

Koska en istu millään poliittisella jakkaralla, on minulla tietysti hieman laajempi tulkinnan mahdollisuus tapahtuneille asioille ja ilmiöille. Ehkä mielipiteen vapauskin on hieman laajempi kuin ammattipoliitikoilla.

On melkeinpä ikävä katsoa nykyisiä perussuomalaisia, sillä puolue on todella pitkälle liikkunut alkuperäisestä aatteestaan, josta syystä puolueen perustajatkin ovat joutuneet ”sinistymään” - siis liittymään Siniseen tulevaisuuteen, joka ainakin tavoittelee alkuperäisiä vennamolaisia arvoja.

Jokaisessa kansanedustajassakin on hyviä ja huonoja puolia, mikä näkyy heidän päivittäisessä käyttäytymisessään.  On helppo sanoa, ettei se ja se ole saanut eduskunnassa mitään aikaan, mutta luultavaa on, että jokainen on jälkensä jättänyt. Minäkin olin pitkään sitä mieltä, että esimerkiksi Teuvo Hakkaraisesta ei juurikaan ole ollut iloa sen enempää Suomen kansalle kuin ”persuillekaan”, vaikka en todellakaan ole asioista ollut tietoinen.  Sain kuitenkin aamulla lukea, että perussuomalaisten pikkujouluissa ei tänä vuonna tarjoilla lainkaan alkoholia. Saattaapa hyvin olla, että tuon päätöksen takana on mainitun herran jalanjäljet.

Kun nyt ihan mielenkiinnosta olen seurannut edustajiemme edesottamuksia, olen joutunut jakamaan tuon porukan neljään osaan.  Yksi osa on se, joka istuu hiljaa ja katselee mitä ympärillä tapahtuu – korkeintaan painaa sitä nappulaa, jota puoluejohto on käskenyt painaa.  Toinen osa on räksyttäjien joukko. Olipa käsillä oleva asia mikä tahansa, niin vastaan pannaan, vaikka ei ihan tarkasti tiedetä, mistä on kysymys. Kolmas ryhmä on sitten palkannauttijat. Se on ryhmä, joka ei ole niin tarkka siitäkään, että ollaan aina edes paikalla, kunhan poissaolot eivät ole sitä luokkaa, että se alkaa näkymään tilipussissa. Neljäs ryhmä on sitten hallituksen tukijat ja sen vastustajat. Helposti saattaisi luulla, että hekin muodostaisivat kaksi ryhmää, mutta minun mielestäni he ovat hyvin monessa asiassa toistensa kaltaisia.

Ensinnäkin he paneutuvat asioihin ja edellisten hallitusten päätöksiin voidakseen haukkua tai kehua niittä. He käyttävät puheenvuoroja, ja useimmat jopa pystyvät asioita argumentoimaankin. Ainut näitä ryhmittymiä erottava tekijä on se, että vaalikausittain he vaihtavat rooleja. Kahta tai kolmea suurinta puoluetta lukuun ottamatta uudessa hallituksessa on aina uudet ”tukipuolueet”.  Perussuomalaisille ei tuota roolia toki ole tarjolla, mutta se johtunee siitä, että yksikään muu puolue ei pidä halla-aholaisia oikein hallituskelpoisina. No ei oikein ole ihmekään, mutta tässäkin puolueessa on muutamia aivan asiallisia ihmisiä, joiden jäämistä tuohon joukkoon olen todella ihmetellyt.  

Useissa kirjoituksissani olen ihmetellyt suomalaista puoluekirjoa.  Mielestäni nuo mainitut pari kolme puoluetta riittäisivät mainiosti, ja loput saisivat luvan kuulua ryhmään ”muut”.  Muut olisivat tietysti niitä, jotka protestoisivat, koska heidän kannattajansakin ovat tyytymättömiä johonkin.  Tähän tyytymättömyyteen ei tosin auta mikään, sillä pääosin se on sisäsyntyistä. Aikaisemman tyytymättömyyden aiheen korjautuessa löytyy pian ihan uusi mörkö, ja taas on elämä pelastettu.

Näin se menee. Jokainen edustaja ja jokainen eduskunta jättää oman jälkensä, josta me yleensä saamme kärsiä jonkin aikaa.  Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu asioiden korjaaminen, vaan pitää tehdä uudistus.  Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä eivät uudistukset yleensä onnistu, joten pitäisi tyytyä virheellisten asioiden hiomiseen.  Hyvä esimerkki tästä on meneillään oleva ”sote”, jota varmaankin rakennetaan hamaan hautaan asti.  Sen ainut merkitys lienee se, että se on haitannut nykyisen järjestelmämme korjaamista.

Minä - ryssän lapsi

Jos minä ihan oikein muistan, niin isäni oli kotoisin Salmista, joka oli kaksikielistä ja voimakkaasti ortodoksista aluetta. Äitini piti ompelukoneliikettä Impilahden Pitkärannassa, jossa isä oli jonkinlaisena pikkupomona tehtaalla. On kyllä totta, että isän suvussa joku esiäiti oli venäläinen, mutta ei se mielestäni kahdessa sodassa Suomea puolustaneesta isästäni ryssää tehnyt.  Toki tiesin mikä ryssä on, sillä isäni käytti tuota sanaa ihan normaalissa puheessa ilman sen pahempaa tarkoitusta.

Samana päivänä, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi 9. kesäkuuta 1944, sain minäkin syntyä Pitkärannassa. Luonnollista on, että omakohtaisia muistikokemuksia ei minulle päässyt tuosta taajamasta syntymään, sillä jo viikko syntymäni jälkeen olin äitini sylissä sotilasajoneuvossa, joka kiidätti meidät Sortavalaan, josta sitten jatkoimme junalla härkävaunussa kohden Kanta-Suomea. Samassa vaunussa matkusti myös hieman lehmikarjaa, joten ehkäpä sitä silloin saattoi hieman haistakin.

Pakolaisnimityksen kielsi hotelli Tornissa istuva valvontakomissio, joka oli nimetty lähinnä venäläisitä. Jostakin syystä venäläiset eivät voineet hyväksyä, että suurta ja mahtavaa ”rauhantahtoista” Neuvostoliittoa olisi pidetty pelottavana mörkönä. Toki me Karjalan pakolaiset itse tiesimme, mistä oikeasti oli kysymys, mutta tuota Suomen valtion omaksumaa virallista linjaa myötäilee jopa Karjalan liitto, puhumattakaan täällä Sisä-Suomessa sodan jälkeen syntyneistä.

Eri puolella Suomea pakolaiset otettiin vastaan hieman eri lailla. Kemin ja Suolahden kautta päädyimme lopulta Vaajakoskelle, josta minun ensimmäiset muistikuvat ovat.

Vaajakoskella sain kokea myös ensimmäiset merkit piilorasismista.  Aikuiset eivät toki tuoneet sitä puheissaan julki, mutta toiset lapset nimittelivät melko avoimesti ryssän lapseksi.  Missäpä he olisivat sen muualla oppineet kuin kotonaan, sillä ei kai minussakaan mitään näkyvää merkkiä ollut.  Meillä kotona oltiin äärimmäisen siistejä, mutta senkin sain kuulla, että olemme tuoneet kirppuja, luteita ja täitä, vaikka varmasti en edes tiennyt, millaisia otuksia nuo ovat. En myöskään usko haisseeni erityisen pahalle, vaikka kuulinkin sellaisen yleistyksen, että ”ryssän lapset haisevat ryssälle”. Ilman muuta se miellettiin kammottavaksi lemuksi. Kotona meillä oli tapana käydä sekä aamuin että illoin pesulla, mutta joskus pahoitin mieleni niin, että lähdin kesken päivänkin pesulle.

Nyt toki ymmärrän, että se ryssän haju olikin kantasuomalaisten korvien välissä, eikä se sieltä pesemällä poistunut.

Myös koulun alaluokilla sain kokea eräänlaista rasismia. Olin kohtalaisen hyvä oppilas, mutta aina kun jotain pahaa oli joku tehnyt, jouduin ilman muuta syylliseksi. Minua syytettiin jopa lunttauksesta, kun eräs oppilas oli luntannut minulta ja opettaja huomasi vastausten samankaltaisuuden.  Oikeasti en usko, että niin huonoa opettajaa onkaan, ettei olisi huomannut, kumpi on luntannut ja kummalta.

Kun sitten isäni kuoleman jälkeen muutettiin kaupunkiin, rakennettiin tänne ortodoksista kirkkoa. Kuulin, että siihen rakennetaan ”ryssän kirkkoa”. Kovasti vain ihmettelin, miksi venäläiset tänne kirkkoa rakentavat. Toki asia myöhemmin minulle selvisi ja olen itsekin saanut käydä siellä monen monta kertaa – minä, ryssän lapsi.

En tiedä, ovatko nuo lapsuusmuistot jättäneet minuun mitään pysyviä jälkiä, mutta ainakin ne ovat saaneet minut vihaamaan rasismia ja epäoikeudenmukaisuutta.

Aina olen valmis auttamaan nykypakolaisia, sillä näen todellakin yhtäläisyyksiä heidän ja Karjalan pakolaisten välillä.  En usko, että kukaan jättää kotimaansa vapaaehtoisesti, ellei ole pakko.

Tuo loputon ryssittely jatkuu nyt Suomessa hieman eri muodossa, mutta uskon, että meidän ”uussuomalaiset” vielä näyttävät, mistä heidät on tehty. Eivät ihan kykenemättömät oli tänne edes selvinneet, ja jo nyt tiedetään, että hyvin ahkeraa porukkaa ovat, aivan kuin olivat karjalaisetkin.