Isänmaallisuutta vai tietämättömyyttä?

Ei ole väärin tuntea jonkinasteista isänmaallisuutta, mutta on väärin kuvitella, että joku osa tästä planeetasta on nimenomaan jonkun itseään suomalaisiksi nimittävän kielellisen vähemmistön omistamaa. Toki me saamme täällä asua, sillä syyttömiähän me olemme isiemme tekoihin, ja jossain kai meidänkin on elettävä.

Suomi on itsenäisenä valtiona nyt 100 vuotta, eikä se todellakaan ole historiallisesti kovin pitkä aika. Ruotsalaissyntyisiä ei joukossamme enää elä, mutta venäläissyntyisiä vielä muutamia. Tarkoitan nimenomaan niitä, jotka ovat syntyneet silloin, kun tämä maapallonosa oli vielä Venäjää, tai tarkemmin sanottuna Neuvostoliittoa, jonka ylintä valtaa edusti silloin Lenin. Venäjä oli puolestaan valloittanut nämä Ruotsin itäiset alueet ns. Suomen sodassa 1808 – 1809. Oikeastihan kyse oli sodasta Ruotsin ja Venäjän välillä. Suomi, tai osa Suomea oli silloin vain yksi Ruotsin maakunnista. Täällä asui hyvin omituisia ihmisiä, jotka olivat ajautuneet tänne pohjolaan eri puolilta Eurooppaa ja joistakin Volgan mutkista. Mitään suomalaista rotua ei koskaan ole ollut olemassa, vaan me olemme alun alkaenkin kovin monikulttuurinen porukka. Kielellinen ylivalta tässä maassa oli ruotsalaisilla, ja loput yrittivät tulla toimeen kukin omalla kielellään. Tästä kielten sekamelskasta kehittyi vuosien saatossa sitten kieli, jota me nykyisin kutsumme suomen kieleksi, ja se on saanut virallisen aseman ruotsinkielen rinnalle. Suurin osa Suomen asukkaista ei hallitse ruotsinkieltä, mutta myös se on säilyttänyt virallisen aseman suomenkielen rinnalla. Ehkäpä se on oikein, sillä olihan tämä maakunta kuitenkin 700 vuotta osa Ruotsia. Jos jollekin matematiikka tuottaa vaikeuksia, niin kerron, että se on seitsemän kertaa se aika, jonka Suomi on nyt ollut valtiona.

Olkoonpa siis Ruotsi virallisena kielenämme, jos sellaista yleensä tarvitaan. Esimerkiksi Yhdysvallat ei tarvitse mitään äidinkieltä. Maa on aidosti monikulttuurinen, mutta suurin osa kansasta puhuu englantia.

Venäjän yhteydessä itäiset Ruotsilta vallatut alueet saivat autonomian, joka sitten aikaa myöten johti itsenäisen valtion syntyyn. Kovin paljon ihmisiä ei näillä alueilla koskaan asunut, joten Ruotsin kuningas lupasi verohelpotuksia niille, jotka suostuivat muuttamaan tänne itäisille maille.

Kuten kerroin, Suomesta tuli lopulta valtio, ja täällä asuvat ihmiset alkoivat nimittää itseään suomalaisiksi. Adolf Ivar Arwidssonin suuhun on sovitettu sanat: ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi koskaan tulla, olkaamme siis suomalaisia.” Tuskinpa se on enempää totta kuin monet muutkaan vaihtoehtoiset totuudet.

Tällä kirjoituksella olen halunnut herättää keskustelua siitä, miksi me täällä syntyneet koetamme julistaa olevamme ainoita ihmisiä, joilla on oikeus asua täällä kylmässä ja karussa pohjolassa. Mistä on oikeasti kysymys, kun haluamme kieltää pakolaisilta turvapaikan? Olemmeko todella niin itsekkäitä, että haluamme kieltää sotaa pakenevilta ihmisiltä saman, minkä meidän isämme ja esi-isämme ovat kokeneet? Vai onko sitten niin, että Suomen synty ja tänne syntynyt asutus on jäänyt meille kokonaan arvoitukseksi? 

 

Onko edes moraalisesti oikein, että sallimme yli miljoonan kansalaisemme asuvan ulkomailla, mutta riehumme suorastaan, jos suuren urheilutapahtuman yleisömäärän suuruinen joukko ulkomaalaisia haluaa tulla elämään tänne. Kyllä minä ainakin olen varma, että jos otamme heidät ystävällisesti vastaan, uskon heistä on iloa muutenkin kuin jalkapallojoukkueessa, josta ei paljon iloa ole ollutkaan.

Onko kommunismi kuollut?

Vielä muutama vuosi sitten uskoin, että kommunismi on lopullisesti kuollut, mutta niin ei vain tunnu olevan. Kommunismi on lähes yhtä sitkeä kuin Paavo Väyrynen. Mitkään järkisyyt eivät tunnu vaikuttavan mihinkään, kun parempiosaiset ja lahjakkaammat herättävät yhä vaan kateutta ja pahaa mieltä. Kommunismin idea tuntuu olevan se, että jos emme voi elää tasa-arvoisessa hyvinvoinnissa, voimme ainakin pyrkiä tasa-arvoiseen kurjuuteen. Kurjuutta kyllä on kommunistisissa yhteiskunnissa nähty, mutta oikeasti ei tasa-arvoa. Puhutaan kyllä tasa-arvosta, mutta ihmisten sosiaaliset erot hyvinvoinnin ja vallan suhteen olivat esimerkiksi Neuvostoliitossa huomattavasti suuremmat kuin keskimäärin läntisissä maissa. Jotenkin ihmeellinen on ihmisen luonne. Vastustamalla palkkaeroja me samanaikaisesti haikailemme yhteiskuntaan, jossa nuo kaikki elämisen mittarit ovat kovasti eri tasolla eri ihmisillä.

Kommunismi perustuu samantapaisiin fantasioihin kuin vihreä aate täällä Suomessa. Ei suotta puhuta vihervasemmistosta, vaikka vihreä aate ponnistaa voimansa hieman erilaisista argumenteista kuin kommunismi. Yhteistä ”vihermismille” ja kommunismille on kuitenkin epärealistisuus. Vihreät eivät halua hyväksyä tosiasioita luonnon ja eläinkunnan suojelusta, kun taas kommunistit eivät tajua sitä tosiasiaa, että me synnymme eriarvoisina. Toiset vain yksinkertaisesti menestyvät paremmin kuin toiset, täysin riippumatta lähtötasosta. Eikö sittenkin olisi hyvä, että kansalla kokonaisuutenaan olisi kohtuullisen hyvä elintaso siitäkin huolimatta, että toisilla menee paremmin kuin toisilla? Todettu on jo, että läntisissä yhteiskunnissa koko kansa elää paremmin kuin kommunistisissa järjestelmissä.

 

Putimismi ja Putinin puolue Yhtenäinen Venäjä haikailee Neuvostoliiton tyyliä, ja Putin pyrkii toteuttamaan politiikkaa, jossa syntyy poliittinen eliitti ja keskivertokansaa edustava köyhälistö. Minkäänlaisesta demokratiasta ei ole tietoakaan, ja ihmisiä vainotaan ja vangitaan pienimmästäkin syystä. En ihan kauheasti hämmästyisi, vaikka ilmenisi, että yllättävät kuolemantapaukset ja murhat olisivat tavalla tai toisella korkeimman poliittisen johdon siunaamia. Korkein poliittinen johtohan tarkoittaa Vladimir Putinia ja nimenomaan yksin häntä. Meno on kuin Pohjois-Koreassa, ja ennen länsimaana pidetty Turkki näyttää ajautuvan samaan suuntaan.

Kommunismin koko kuva on harvainvalta ja epädemokratia. Tämähän ei ole kommunismin alkuperäinen ideologia, mutta se on hyvä varjo tuolle vallanhimolle, jota valhein ja vaihtoehtoisin faktoin yritetään pönkittää.

Hyvästä teoriasta huolimatta ei aito kommunismi ole mahdollinen, johtuen ihmisten erilaisista ”eväistä” ja ihmiselle niin ominaisista valtapyrkimyksistä.

Eiväthän poliittiset puolueetkaan yritä rakentaa hyvää Suomea, vaan avoimesti myöntävät, että ne haluavat vain lisätä kannatustaan ja sitä kautta valtaansa. 

Persujen kuuolema

Kyllä minä hyvin osaan samaistua perussuomalaisista pois potkittuihin ihmisiin, vaikka erosinkin aivan vapaaehtoisesti, kun puolue liukui nykyiseen suuntaukseensa, jossa sen tulevaisuus ei kovin valoisalta näytä. Tuo ”kunnon persujen” erottaminen lienee tuon liukumisen ilmentymä, vaikka selkeää yhteyttä ei heti löydykään. Tulevassa puoluekokouksessa en siis minä enää ole äänestämässä, mutta seuraan mielenkiinnolla, miten tulee käymään. Jos olisin menettänyt kokonaan mielenkiintoni, olisi se kuin jättäisin kuolevan vanhuksen vaille mielenkiintoa vain siksi, että tuo vanhus pian kuitenkin kuolee. Näinhän en tietenkään voisi menetellä, vaikka ymmärtäisinkin, että ei tuosta vanhuksesta oikein mihinkään ole. Eihän perussuomalainen puolue tietenkään mikään vanhus ole, mutta kuolinkamppailu on hyvin samankaltainen. Ei puolueesta enää mihinkään ole, joskin hallituspaikka toistaiseksi onkin. Jokseenkin varmaa on, että ei enää seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Kun nuori ihminen on kuolemansairas, voi joskus tapahtua ihmeparantumisia. Kun nuori puolue kärvistelee samanlaisessa olotilassa, ovat ihmeparantumiset todella harvinaisia. Pieni oljenkorsi perussuomalaisilla toki vielä on, mutta se riippuu paljolti tulevasta puoluekokouksesta ja siellä suoritettavista valinnoista, sekä sen jälkeisestä politiikasta. Puolue joko pirstoutuu ja häviää puoluekartalta, tai kituu pienpuolueiden joukossa. Se oljenkorsi on suomalisille eduksi oleva suunnanmuutos. Suunnanmuutos edellyttää inhimillistä pakolaispolitiikaa, realistista sopeutumista Euroopan unioniin ja kansainvälisen tutkimustyön arvostamista. Kansainvälisen tutkimustyön arvostamisessa on päästy jo hyvään alkuun, kun on myönnetty tuulimyllyjen tuhoisa vaikutus. 

 

Selvää on, että johtajuus on enemmänkin synnynnäinen ominaisuus kuin koulutuksella hankittu avu. Joistakin vain ei ole johtajiksi eikä edes puhujiksi, joten se pitää puolueväen kyllä nyt huomioida. Puolueen puheenjohtajan valinta voi nyt kaataa puolueen lopullisesti tai luoda mahdollisuuden uudelle nousulle. Kyllä minä edelleen olen sitä mieltä, että ”persuja” tarvitaan, mutta ei nykyisen kaltaisia ”persuja.” Oikeasti me suomalaiset emme tarvitse ainakaan rasismia emmekä maahanmuuton varjolla väritettyjä uhkakuvia.

Entinen kotikuntani Kalajoki on hyvä esimerkki onnettoman puheenjohtajavalinnan onnettomasta lopusta. Netin kirjoituksissa arvosteltiin jo aikoinaan meitä puolueen kunnallisvaaliehdokkaita. Näin jälkeenpäin on myönnettävä, että eihän se valikoima kovin hääppönen ollut. En toki tiedä kaikkien menneisyyttä enkä nykyisyyttäkään, mutta en juuri ihmettele, että puolueen ylivoimaiseksi ääniharavaksi nousi maahanmuuttaja. Siis perussuomalainen, joka ei ollut lainkaan suomalainen. Näinhän se yleensä käy: kun me tutustumme näihin uusiin kansalisiimme, saattaa hyvinkin olla, että pidämme heitä parempina suomalaisina kun ns. kantasuomalaisia. Sitäkö me kantasuomalaiset oikeasti pelkäämmekin!

Jännityksellä jään odottamaan, alkaako ”persujen” nousu vai kuolinkamppailu.

Pitääkö työstä saada palkka?

Heräsin taas aamulla ennen kukonlaulua ja tapani mukaan avasin radion. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä hetihän se oli päivä pilalla. Mielestäni eräs maailman typerimpiä lauseita on ”kyllä työstä palkka pitää saada”. Tuon lauseen kuulin lähes ensimmäisenä avattuani tuon ihmeellisen viihdytyslaitteen. Ei taida olla sielläkään kovin suurta karsintaa esiintyjille olevan, sillä ei nyt ihan mitä vain pidä suustaan päästää. Tuollaiset lauseet ovat jokseenkin samaa luokkaa kuin ”minulle kuuluu”. Nuo ovat asenteita, joiden varassa lepää Suomen heikko kilpailukyky.

Ymmärrän kyllä hyvin noiden asenteiden syntymekanismin. Ne ovat imeneet voimansa ahneudesta ja kateudesta. Kun osa ihmiskunnasta näyttää näennäisesti saavan kohtuuttomia korvauksia siitäkin, että tekevät pelkkää vahinkoa tai eivät tee juuri mitään, herättää se pahaa verta ja juuri noita ”minulle kuuluu” -ajatuksia.

Kyllä kai asia todellisuudessa on niin, että kenellekään ei kuulu yhtään mitään, vaan kaikki pitää ansaita. Se on se selkäranka, joka pitää tämän yhteiskunnan pystyssä. Yhteiskuntaa murentaa se tosiasia, että hyvinkin monille maksetaan monin verroin se, minkä he todella olisivat ansainneet. Sehän se sitä pahaa verta ja kateutta herättää.

Tuo lause ”kyllä työstä palkka pitää saada” sai taas minut melkein kipeäksi ja meinasin jäädä sairaslomalle, kunnes huomasin, että eihän eläkkeellä ollessa voi jäädä lomalle. Ainakaan sairausloma minulle ei siis kuulu.

Työ on muutakin kuin rahanansaitsemiskeino, jonka tosiasian ovat joutuneet sisäistämään kotiäidit ja monet vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset. Kun olen monellakin tällaisella sektorilla toiminut ja touhunnut, eikä mieleeni ole tullut lainkaan ajatus minkään rahallisen korvauksen saamisesta, olen kyllä ihmetellyt tätä yhteiskuntaa. Hyvänä esimerkkinä näen Kalajoen satamakirkon toiminnan, jota kymmenet vapaaehtoiset pyörittävät. Ihan lähimmäisenrakkaudesta he tuota työtä tekevät, enkä vielä kertaakaan ole kuullut kenenkään suusta noita lauseita. Ehkäpä heille ei kuulu mikään, eikä heidän palkkaansa makseta euroina. Satamakirkko ei toki ole ainut työ, jota pyöritetään vapaaehtoisvoimin, mutta se on hyvä esimerkki.

Onkohan tuohon sairaaseen ”minulle kuuluu” sarjaan laskettava sitten ne kaiken maailman poliittiset virkanimitykset, joiden mukaan milloin mikäkin virka kuuluu milloin millekin puolueelle. Se on tässä maassa jo niin yleinen käytäntö, että kukaan ei avaa suutaan sanoakseen, että eiköhän siihen virkaan kuuluisi nimittään pätevin ja ansioitunein sitä virkaa hakeva henkilö. Kyllä me kateelliset sitten mielemme pahoitamme, jos sattuu niin, että joku noista poliittisesti valituista isokenkäistä sitten odotusten mukaan joko epäonnistuu tehtävässään, koska hänellä ei ole siihen mitään pätevyyttä. Tai sitten poliittinen virtaus on kääntynyt sellaiseksi, että tuo henkilö on muutoin sopimaton. Emme toki pahoita mieltämme siitä, että näin on käynyt, vaan siitä, että tuo onneton tunari lisäksi palkintaan niin sanotulla kultaisella kädenpuristuksella ennen kuin hänelle isketään kalossin kuva ahteriin. Vastaavassa tilanteessa me normisuomalaiset saatamme saada pien päivärahan, kunhan ensin olemme viettäneet karenssiksi nimitetyn ajan pohtien kykenemättömyyttämme.

Kyllä nyt kiukuttaa

Kiukustuneena ei juurikaan pitäisi sanoa tai kirjoittaa mitään, sillä on olemassa suuri vaara, että tulee sanottua jotain, mikä sitten kaduttaa. No otan tuon riskin nyt, vaikka olen todella kärmeissäni. Juuri tuon herkästi närkästyvän luonteenlaatuni tähden luovuin aikanani politiikasta, sillä vääryydelle ja epärehellisyydelle olen todella vihainen, ja sitä lajia niissä piireissä on todella runsaasti. Myös erilaiset perusteettomat väittämät ja lupaukset saavat minut aivan pois tolaltani.

Ihan pieni hetki sitten kirjoitin Vaasan yliopiston tutkimuksesta, jossa käsiteltiin suomalaista korruptiota. Rakenteellisesta korruptiosta olen toki kirjoittanut aikaisemminkin, mutta samaan hengenvetoon olen todennut, että Suomessa ei kovin paljon ole esiintynyt suoranaista virkamiesten lahjontaa, joka on siis se korruption muoto, jota yleensä tutkitaan ja jonka takia Suomi on ihan virallisestikin saanut säilyttää paikkansa melko kärjessä, kun korruptiota on puhuttu. Jos rakenteellinen korruptio huomioitaisiin näissä tutkimuksissa, olisikin Suomen sijoitus lähellä kärkeä siitä toisesta päästä.

Pahinta on, että nyt maahamme rantautuneet tuulivoimayhtiöt ovat vieneet lahjonnan jo aivan toiselle tasolle, ja se on se asia, joka minua kiukuttaa. Tuulivoimayhtiöt levittelevät meidän veronmaksajien rahoja järjestäessään erilaisia etuisuuksia kaikille, joilla vähänkin saattaisi olla aihetta valittaa voimalaitosten sijoittelusta. Samanaikaisesti myös kuntien päättäjille tarjotaan huomattavia näennäisetuja esimerkiksi rakennustöiden yhteydessä. Kun tuohon yliopiston tutkimukseen perehtyy hieman tarkemmin, siitä käy ilmi myös tämä.

Kun satun kuulumaan siihen vähemmistöön, joka kärsii tuulivoimaloiden inframelusta, kiukustuin siitä tosiasiasta, että esimerkiksi YLE teki hauskan hupailuohjelman lintujen ja lepakoiden kuolemasta, kun Perussuomalaisten Matti Putkonen toi asian esille. Kun YLE uutisoi saman asian pari vuotta aikaisemmin, ei sitä kukaan nauranut. Nämä vahingot luonnolle, Suomen kansantaloudelle ja ihmisten terveydelle on tiedetty jo pitkään, mutta jälleen kerran me on tarvittu saksalainen tutkimus nostamaan asia pinnalle. 

 

Nuo tutkimuslaitokset saattavat olla jopa meidän yliopistojamme arvostetuimpia, mutta niiden vika on se, että ne eivät ole suomalaisia. Erästä tuulivoiman aiheuttamaa haittaa ja alitusta käsitellessään totesi oikeuslaitoksemmekin, että asiasta ei ole tutkimuksia.

Toki on yleisesti tunnettua, että asianosaisen velvollisuus on tuoda näyttö asiassaan, mutta ei oikeudenkaan pitäisi yksiselitteisesti todeta, että ”asiaa ei ole tutkittu”, jos maailma on pullollaan tutkimustuloksia, jotka nimenomaan koskevat tuulivoiman haitallisia vaikutuksia.

Kuten ehkä joku tietää, olen DI ja myöskin nimenomaan energiantuotantoon perehtynyt tuotantotalousinsinööri. Tuskinpa olen siis aivan tietämätön voimaloiden teknisistä ongelmistakaan ja voin vakuuttaa, että sähköntuotantojärjestelmällemme näistä myllyistä on pelkää vahinkoa.

Tuulivoimaloiden keskimääräinen käyttöikä on noin 15 vuotta, joten loppulasku lankeaa vasta sitten. Jos valtio on lopettanut veronmaksajien rahan syytämisen tuulivoimayhtiöille, nämä todennäköisesti ovat tehneet siihen mennessä konkurssin ja purkamiskustannukset lankeavat maanomistajien maksettaviksi.

Silleen se vaan menee, uskokaa ihan mihin tykkäätte. Olen antanut kertoa itselleni, että joku Saksassa konkurssin tehnyt yhtiö on jo pyrkinyt Suomen valtion pulskien lihapatojen ääreen. Tuota väitettä en todeksi väitä, sillä missään en ole nähnyt vielä mustaa valkoisella. Ei kuitenkaan savua ilman tulta.