Uskottava puolustuksemme

Kaikkihan me tiedämme, että joulupukki on olemassa. Ei siis ole lainkaan ihme, jos jotkut meistä uskovat myös puolustusvoimiemme loistavaan kykyyn torjua minkä tahansa vihamielisen maan hyökkäykset tänne Suomeen. Toki minäkin uskon siihen, että suurimman osan naapurimaista me pystymme kukistamaan, tai ainakin torjumaan, niin kuin talvisodassakin pystyimme. Jos nyt emme ota huomioon mahdollista Naton osallistumista näihin visionäärisiin selkkauksiin, niin melko varmaa on, että Norja ja Viro olisivat meille melko ”helppoja nakkeja”. Todennäköisesti myös Ruotsin pystyisimme aika kevyesti torjumaan, mutta siten tulee se iso mutta…

Paitsi että meillä on idässä todella suuri ja arvaamaton naapuri, niin siellä on myös sitä materiaalia sen verran, että puolustuksemme uskottavuus lepää kyllä enemmän diplomatian kuin sotaväen varassa. Nykyaikaisessa sodassa ei taida olla paljonkaan merkitystä sillä, onko puolustusministeri käynyt armeijan vaiko ei, sillä Suomessahan tuo sotilaskoulutuksen puute tuntuu olevan jo perinne. Tuskinpa hyötyä on myöskään pitkin metsiä laukkaavasta nuorisojoukosta, joka huutaa ”laukaus, laukaus”. Ei siinä opi edes kivääriä lataamaan, mutta väliäkö sillä, sillä ei nykyaikaista sotaa käydäkään kivääreillä. Maailmalta kantautuneiden tietojen perusteella siviilejä tapetaan sen verran, että jompikumpi osapuoli luopuu ja suostuu kohtuuttomiin rauhanehtoihin. Ikävä sanoa, mutta jos ei suurimman naapurimme nykyistä ”keisaria” saada pois virastaan, on maamme tulevaisuus aina vaarassa. Kyllä Venäjän kansan pitää tämä ihan itse huomata. Ei me täällä sille mitään voida, mutta onhan Venäjällä ennenkin keisareita kukistettu.

Ehkäpä tuo ikävä tulevaisuuden kuva aikanaan väistyy, mutta kyllä siihen saakka on varpaillaan oltava. Vitsi kertoo, että kun Kekkosen aikana olivat neuvostojohtajat ehdottaneet Suomen itärajan poistamista, oli presidenttimme todennut: ”Kyllähän se muuten kävisi, mutta taidan olla jo liian vanha mies johtamaan niin suurta maata.” Nyt on kokemus osoittanut, että ei siihen suurta kykyä tarvita, kun johtaa niin kuin sitä nykyisin johdetaan.

Suomalaiset ovat huolissaan siitä, että venäläiset ostavat maata Suomesta. Hyvin ärsyttävää se kyllä onkin, sillä se ei perustu minkäänlaiseen vastavuoroisuuteen. Minun mielestä se olisi ihan ok., jos Venäjä sallisi vastaavat kaupat suomalaisille, vaikkapa Karjalasta. Kun en ole riittävän tarkasti tuohon nykyajan taktiseen sodankäyntiin perehtynyt, en näe tässä sotilaallista mörköä, päinvastoin kun moni muu. Kyllähän se kieltämättä ihmetyttää, että esimerkiksi Ähtärin varikon ympäristö on nyt ollut kaupan kohde, mutta mitä sitten. Toivottavasti siitä on saatu hyvä hinta. Itse asuin vuosikaudet tuossa varikon läheisyydessä, enkä huomannut muuta ihmeellistä kuin huonosti rakennettuja vanhoja lautarakennuksia. Jos minun olisi pitänyt sotilaallista valvontaa siellä suorittaa, niin vähintään se olisi tuntunut hukkaan heitetyltä ajalta. Jos ei venäläisillä ole muuta puuhaa kun valvoa suomalaisia lautarakennuksia, niin koetetaan ihmeessä keksiä heille jotain ohjelmaa. Vaikka sotaharjoitukset tai ”Talvisota”-näytelmä. Tuovathan he vuosittain melkoiset rahasummat tähän maahan. Kiva lisätulohan tuon joutomaan myyntikin on. Meilläkin olisi pieni pala ihan siinä rajan läheisyydessä. Kyllä se voitaisiin myydä jos hinnasta sovitaan. 

 Ähtärin varikko

No oikeasti en osaa ottaa vakavasti tuon tapaista Venäjän uhkaa, vaikka moni siinä niitä mörköjä näkeekin. Omistusoikeuksista huolimatta se on edelleen Suomen maaperää, ja näille ”tonteille” rakennettavia rakennuksia valvovat Suomen viranomaiset. Jos taas käy niin, että venäläiset noilta alueilta voivat suorittaa suomalaisten valvontaa, niin hyvä niin. Oppivat näkemään, että täällä asuu hieman synkkämielinen, mutta rauhaa rakastava kansa, joka ei pienessä mielessäänkään aio uhata naapurimaitaan.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu pelätä milloin mitäkin uhkia. Jos ei pelätä homekouluja tai maitoallergiaa, niin aina on sairaalabakteeri, ydinvoima ja tuulivoiman aiheuttama meteli, jota tosin ei kuulla kuin ihan vierestä. Onhan se jotenkin komeampaa pelätä Venäjää. Tätä etuoikeutta ei ihan kaikille maille suodakaan. Voidaanhan me levittää maailmalle tietoja, että kaikki tämä johtuu siitä, että Venäjä pelkää Suomea. Se olisi mahtavaa luettavaa maailman lehdistä, ja varmasti amerikkalaiset olisivat kateellisia. Lisätään sitten lyhyt video facebookiin, missä Putin tuo kukkia Niinistölle ja pyytää anteeksi Neuvostoliiton tuhmaa käytöstä sodan aikana.

Tasa-arvoista taivallusta

On se niin varsin ihmeellistä, että me tasa-arvoiset taivaltajat emme erota tasa-arvoa ja tasapäisyyttä toisistaan. Ei ihmisiä voida tehdä tasa-arvoisiksi, sillä me olemme syntyneet tälle planeetalle kukin omine eväinemme. Lähtökohtaisesti olemme siis eriarvoisessa asemassa, eikä se siitä lainsäädännöllä tai poliittisilla päätöksillä miksikään muutu. Kokonaan eri asia on sitten tasa-arvoinen kohtelu. Tasa-arvoiseen kohteluun on jokaisella ihmisellä oikeus, riippumatta niistä eväistä jotka hän on syntyessään saanut.

Lain säätäjä on varmasti ihan hyvää tarkoittaen säätänyt joukon lakeja, joiden tarkoitus on ollut ihmisten tasa-arvoinen kohtelu, mutta tehnyt kuitenkin lain joka on tasa-arvoisuuden irvikuva. Miespaikat ja naispaikat erilaisia virkoja tai toimielimiä muodostettaessa ovat suurta pelleilyä tasa-arvon kustannuksella.

Miettikääpä nyt tätä. Meillä on käytettävissä vaikkapa seitsemän ihmistä johonkin tieteelliseen projektiin. Heistä kolme on erittäin ansioitunutta asiantuntijaa, mutta kaikki miehiä. Jäljelle jää kaksi vähemmän ansioitunutta miestä ja samoin kuin kaksi vähemmän ansioitunutta naista. Projektiin tarvitaan neljä ihmistä. Ehdottomasti neljä, mutta vain neljä, joiden odotetaan olevan tosi päteviä alallaan. Mitä tehdä? Eikö oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen ratkaisu olisi se, että tähän tiedemiesryhmään nimettäisiin nuo kolme ”huippua” ja pätevin jäljelle jäänyt. Tämän uskoisin olevan oikeudenmukaista ja ehdottoman tasa-arvoista, sillä tämä sama valintaperuste koskisi heitä kaikkia. Todennäköistä on, että jokainen noista ihmisistä pitäisi sitä oikeudenmukaisena ratkaisuna. Nyt on kuitenkin niin, että nykyinen ”epätasa-arvolaki” saattaa määrätä, että ryhmässä on oltava yhtä monta molempia sukupuolia. Noista huippumiehistä siis yksi joutuisi syrjään vain siksi, että on väärää sukupuolta, ja hänen tilalleen valitaan nainen, joka ehkä on porukan heikoin lenkki. Tosiasiassa tätä eikä mitään muutakaan lakia voi pitää tasa-arvoisena, jos se suosii jompaa kumpaa sukupuolta vain sukupuolen perusteella.

Todellista tasa-arvoa on se, että olipa tehtävä kun tehtävä, siihen valitaan paras mahdollinen henkilö, täysin riippumatta sukupuolesta ja säädystä.

Kyllä minä myös mieleni pahoitin, kun arvokasta avioliittoinstituutiota haluttiin pilkata nimittämällä mahdollisia homoavioliitoja ”tasa-arvoisiksi avioliitoiksi”. En minä homoja vastusta, sillä olen syvästi tietoinen, että tuskinpa kukaan synnynnäisille taipumuksilleen mitään mahtaa, mutta kyllä kai meidän ”normaali-ihmisten” tulisi kuitenkin tajuta, että jossakin se ymmärtämisen raja kulkee. Laki on vain silloin tasa-arvoinen, kuin se kohtelee kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Nykyisin voimassaoleva avioliittolaki on juuri sellainen. Ei ole heterojen vika, jos joku mies tai nainen ei voi tai halua noudattaa tätä lakia. Tällainen käyttäytyminen ei tee laista epätasa-arvoista. Sen sijaan epätasa-arvoinen on se laki, joka on räätälöity nimenomaan pientä erityisryhmää varten.

Tässä nyt vain pari tunnetuinta ”pöljyyttä”, mutta en voi olla ottamatta esille vielä koulu-uudistusta, joka tapahtui 60 – 70 lukujen vaihteessa. Silloin nimittäin vallassa ollut ”nappulahallitus” päätti, että kaikilla koululaisilla on suora tie lukioon ja yo-kirjoituksiin. Oppikoulut lakkautettiin eikä mihinkään tarvinnut pyrkiä. Tässäkin asiassa vedottiin tasa-arvoon väittäen, että se tarjoaa samat mahdollisuudet kaikille koululaisille. Ikään kun koululaiset aikaisemmin olisivat olleet jotenkin epätasa-arvoisessa asemassa.

Tämän seurauksena piti sitten ns. ”opintoennätyksiä” rukata alaspäin ja yo-kirjoitusten tasoa laskea, niin että tyhminkin niistä selvisi. Fiksuimmat läpäisivät ne selkäydinreflekseillään, mutta kaikkein tyhmimmät tarvitsivat yhä edelleen tukiopetusta. Missä se sitten kokonaisuutena näkyi, oli huonona menestymisenä kansainvälisissä Pisa-tutkimuksissa.

Apu-lehden toimittaja Matti Jämsä taisi olla aikoinaan tasa-arvon esitaistelija osallistuessaan 60-luvulla missikilpailuihin. Kuka vielä muistaa?

Mummot ja vaarit koulun penkillä

Muistanhan minä sen kun eilisen päivän, kun elettiin edellisten päivien lama-aikaa 1990 luvulla. Henkilökohtaisesti huomasin sen siitä, että Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin 1992 jouduin palaamaan Viron komennukseltani takaisin Suomeen ja huomasin, että enää eivät asiat olleetkaan täällä niin kuin ennen muinoin, vaan jokaisesta työtilaisuudesta jouduttiin tappelemaan hampaat irvessä. Noihin aikoihin olin tosi kokenut teknikko ja eräs ensimmäisistä teknikoista koko maassa, joka oli saanut A-ryhmän sähköurakointioikeudet. Siihen astihan nämä oikeudet olivat lähes yksinomaan insinöörien hallussa. En siis ylipäätään ollut tottunut taistelemaan työpaikoista.

Tuo ”suuri lama” toi tullessaan myös jotain hyvää. Se toi mukanaan muuntokoulutuksen ja aikuisopiskelubuumin. Se taisi olla Rautaruukki, jota varten Raahen ”tietoteku” yhdessä Oulun ja Ylivieskan teknillisten oppilaitosten kanssa järjesti koulutuksen teknikosta insinööriksi (Vati). Siihen aikaan omistamani pikkuinen firma toi kyllä leivän, mutta ei oikein voita sen päälle, joten minäkin pyrin tuohon koulutukseen ja pääsinkin.

Ihan vaari en vielä silloin ollut, joten tuo otsikko saattaa olla hieman rienaava, mutten enää aivan märkäkorvapoikakaan. Sen verran iällä kuitenkin, että kolme vuotta tuntui olevan liian pitkä aika päätoimiseen opiskeluun. Ensimmäisen vuoden jälkeen siirryinkin Raahesta Ylivieskaan, jossa kirjauduin sekä iltaopiskelijaksi että päätoimiseksi päiväopiskelijaksi. Tosiasiassa se ei lyhentänyt opiskeluaikaani yhtään, sillä niihin aikoihin pyöritin myös osa-aikaisesti firmaani, joka kieltämättä vei odotettua enemmän aikaa. 

 Raahessa

Opiskelu koukuttaa. Sitä kai se oli, kun insinööriksi valmistuttuani en vielä siihenkään lopettanut, vaan kirjauduin jälleen tällaiseen ”muuntokoulutukseen”, jonne onnistuin pääsemään. Tampereen Teknillinen korkeakoulu otti opiskelijoikseen insinöörejä, joista oli tarkoitus tehdä materiaalitekniikan diplomi-insinöörejä - siihen aikaan alan osaajista oli puutetta kärsivällä alalla. Pääsääntöisesti kai tarkoitus oli tehdä metallitekniikan asiantuntijoita, mutta jotenkin vaan tunsin muovit enemmän alakseni, joten painotinkin opintoni enemmän tälle alalle. Luonnonmateriaalit ja tuotantotalous olivat muita pääaineitani. 

 Magic carpet -mattoa esittelemässä

Juuri ja juuri 90- luvun puolella sain myös diplomityöni tehtyä ja sen jälkeen olenkin sitten saanut ”otsani hiessä leipäni hankkia”, ja hyvä niin, sillä ei se kivalta tunnu katsella noita suuria työttömien massoja. Toki minä tuostakin yritin vielä jatkaa, sillä olin Vaasan Yliopistossa tohtorikoulutuksessa. Luulen, että minulla kantti olisi riittänyt siihenkin, mutta terveys petti. Jouduin läpikäymään niin monelle suomalaiselle tutun ohitusleikkauksen, ja se sai elämän arvot ihan uuteen järjestykseen. Olihan minulla työpaikka, ja kun minulta kysyttiin, mikä oli motiivini tuohon tohtorin koulutukseen, en oikein kunnon vastausta tiennyt itsekään. Ehkä se minulle oli vain halu näyttää itselleni, että koko ”putki” voidaan kohtuullisen kunnolla koluta läpi. Tuohon kysymykseen olen kuitenkin vastannut: ”Olisihan se kantajien kevyempi tohtoria kantaa kuin lihavaa insinööriä.”

Niinpä. Kyllä minä olen syvästi tietoinen, että olen jälleen herättänyt pahaa verta kirjoittaessani itsestäni, mutta kun en oikein muiden stooreja tunne, niin menköön näin. Koko jutun tarkoitus oli rohkaista niitä ihmisiä, jotka luulevat olevansa liian vanhoja opiskelemaan. Aina koulutus sohvalla makaamisen voittaa.

Tittelinkipeät joutomiehet

Kaikkea tässä elämässä joutuu pähkäilemään, mutta hyvä niin, sillä tuleepahan samalla vilkaistua peiliinkin. Olen jossakin vaiheessa saanut moitteita siitä, että olen monessa kirjoituksessani merkinnyt nimen lisäksi myös ammattini. Tottahan se on, sillä kun jotakin teknisesti merkittävää asiaa käsittelen, on mielestäni kirjoituksella hieman enemmän painoarvoa silloin, kun nimen perässä lukee että diplomi-insinööri kuin jos siellä lukisi "eläkeläinen".

Jouduttuani tänne Kalajoelle ja tultuani jälleen kerran politiikkaan mukaan vastailin poliittisiin kysymyksiin, joissa yksinkertaisesti kysyttiin ammattia. Ja kas kummaa, ihan oikeasti minä olen diplomi-insinööri. Kunnallisvaaleissa, joihin silloin lähdin ehdokkaaksi vain siksi, että halusin auttaa puoluetta. Ajattelin myös, että ei kai se pahaksi olisi, jos joukossa olisi joku oikein yliopistotutkinnon suorittanut ihminenkin, kun nuo ”persut” Kalajoella näyttivät olevan ihan jotain muuta.

No, ehkäpä olin vähän erilainen ”persu”, niin kuin joku jossain totesikin. Kunnioitan demokratiaa, noudatan sääntöjä ja lakia sekä yhdessä tehtyjä päätöksiä, enkä suostunut valehtelemaan missään tilanteessa. Melkein kun otsaani olisi kirjoitettu tuo ”älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi”. En ainakaan tiedä, että niin olisin tehnyt.

Se mikä minua oikeasti nyt riepoo, on juuri tuo titteleiden väärinkäyttö, joka on ilmiönä varmaan taas yleistymässä vaalien alla. Monet työttömät joutomiehet keksivät itselleen toinen toistaan merkillisimpiä ammatteja. Suosituimpia ovat poliitikko, konsultti ja yrittäjä. Nämä eivät tosiasiassa tarkoita yhtään mitään, eivätkä useinkaan kestä lähempää tarkastelua. En toki tarkoita, etteivätkö jotkut poliitikoiksi luokiteltavat todellakin olisi jossakin poliittisessa asemassa, mutta varmaan he veikkauskuponkeihin kirjoittavat jotain muuta. Sanasta ”konsultti” on muodostunut jo kirosana, jota varsinkin Keski-Euroopassa oikeat konsultit karttavat kuin ruttoa. Oikeasti kunnon konsulttejakin on, mutta pääasiassa he käyttävät koulutuksessa hankkimaansa titteliä, joka kertoo ammattitaidosta hieman enemmän kuin nuo epämääräiset tittelit. Yrittäjiä meillä toki on joka lähtöön, ja oikea yrittäminen on sen verran kovaa hommaa, että kyllä minä tuon tittelin jo joksikin noteeraan. Mutta juuri samasta syystä minä myös inhoan tuon tittelin väärinkäyttäjiä. Edes minä en ole yrittäjä, vaikka ihan oikeasti omistan osakkeita paristakin toimivasta yrityksestä. Tänä päivänä minun yrittäjyyteni rajoittuu hengissä pysymiseen ja rauhassa elämiseen. Kuten aikaisemminkin olen kertonut, koetan myös edesauttaa Kalajoen kaupungin kulttuuria ja kehitystä. Ehkä se ei onneksi ole minun varassani, mutta en usko siitä haittaakaan olevan.

Sen ainakin voin luvata. että jos sanon olevani jonkin alan ammattimies, minä sitä myös olen. Tai noh - ainakin olen ollut, sillä kehitys kulkee niin, että ei edes juoksemalla perässä pysy.

Niin että tällainen poliittinen blogi tällä kertaa näin vaalien edellä. Kyllä tämä siinä mielessä kaikkia koskee, että tarkastelkaa nyt oikeasti, mitä siellä tittelien takana lepää - ettei vaan olisi ”työtön joutomies”.

Matkaillaan nyt Kalajoelle

Jostakin syystä olen aina ollut kiinnostunut siitä paikkakunnasta, jolla olen asunut. Toki hyvin olen ymmärtänyt, että kunnan asioissa saavat olla aloitteellisia muukin kuin kunnan virkailijat tai luottamusmiehet. Toki kansalaisella on oikeus kansalaisaloitteeseen, jonka valtuusto joutuu käsittelemään, mutta likikään kaikissa asioissa ei edes valtuustoa tarvita, vaan jokaisella on yksilönäkin mahdollisuus toteuttaa ideoitaan, jos mielenkiintoa asioihin riittää.

 Kuvat jokakesäisiltä urheilufestivaaleilta Münchenistä.

Porin jazz on tapahtuma, joka vetää Porin täyteen kerran vuodessa. Monet muutkin musiikkifestivaalit keräävät huomattavia yleisömääriä, mutta Kalajoki makaa melko passiivisesti Särkkien varassa.

Jonkin aikaa elämässäni olen asunut ulkomailla, ja kai siitä vähän on ollut hyötyä tässä elämässä, vaikka en rikastumaan ehtinytkään. Täytyy myöntää, että ainakin maailmankatsomus on pikkuisen avartunut ja jonkinlaisia Suomessakin toteuttamiskelpoisia ideoita on tarttunut, vaikka en ole niitä ennättänytkään jalostamaan. Johtui tämä nyt sitten minun saamattomuudestani tai muuten vain passiivisuudesta, niin toteuttamatta ovat jääneet. Itse olen pannut nämä asiat ammattini piikkiin, sillä aikuiskouluttajan työ on pitänyt minut aika vilkkaasti liikkeellä. Paikkakunnatkin ovat vaihtuneet, ja vaikka viimeisen vuosikymmenen asuin suunnilleen samoilla paikoilla, ennätin silloin tällöin nukkumaan kotonani. Nyt kun olen eläkkeellä, olen päättänyt jäädä tänne Kalajoelle. Sen verran koetan näyttäytyä kylillä, että eivät aivan kuolleeksi luule, ja siinä samalla sitten heittelen näitä ideoitani ahkerampien toteutettaviksi. Nuo omat liikkeet kun ovat jo pikkuisen hidastuneet, joten siitä vaan. Ihan vapaasti kaikkien käytettävissä. Jos niistä kunnian haluatte, niin esittäkää ominanne, ei se minua häiritse. Mottonihan on aina ollut: ”Ei ole väliä kuka tekee, kunhan joku tekee”.

Olen hehkutellut ideaa ”Sporttifestivaaleista”. Tämä on minun keksimäni työnimi tapahtumalle, jossa kaikki paikkakunnalla jotain urheilulajia harrastavat seurat järjestäisivät kilpailuja kukin kykynsä mukaan saman viikonlopun aikana yhteisen nimikkeen alla. Tämä voisi olla vaikkapa talvitapahtuma, silloin kun meillä on hieman vajaakäyttöä. Kun festivaalin aikataulut sovittaisiin porukalla, riittäisi yleisöä varmasti kaikkiin tapahtumiin. Talvitapahtumista tulisi mieleen heti ainakin kaikki sisäurheilulajit ja tietysti hiihto. Eiköhän tämä ”festari” toisi mukanaan näitä olympiakärpäsen puremia urheilun ystäviä ainakin muutaman tuhat ylimääräistä sielua tälle paikkakunnalle.

 

Sen verran vähän aikaa olen tällä paikkakunnalla asunut, että en tunne koko pitäjän urheilutarjontaa, mutta suoralta kädeltä voisin luetella muutamia lajeja. Ilman muuta lentopallo ja jääkiekko. Keilailu toki, sekä painonnosto ja monet kamppailulajit. Varmasti löytyy monia muitakin lajeja, jotka oheistapahtumineen vetäisivät väkeä melko kaukaakin.

Totta kai tuollainen asia vaatii työtä ja toteuttajia, mutta saahan sitä miettiä, mitä varten meillä yleensä matkailuyhdistys on. Ihan varmasti minä uskon, että jokaisen lajin ihmiset olisivat mukana, jos vain joku tekisi konkreettisen aloitteen. Vaikka vähän huru-ukko jo olen, niin voinpa luvata järjestää yhden nyrkkeilytapahtumankin tänne, vaikka laji ei enää taida olla minkään kalajokisen seuran ohjelmassa. Sen tiedän, että on kyllä joskus ollut.