Rähmällään itään

Olen pyrkinyt tässä blogissani kertomaan yleensä näkemyksiäni eletystä elämästä siltä osin kuin se on sivunnut juuri minua tai olen sen muutoin tärkeäksi kokenut. Niinpä sekaan on sopinut urheilua, uskontoa, politiikkaa ja kansainvälisyyttä. Olen sitä ikäluokkaa, että muistan myös nuo paljon puhutut vaaran vuodet.

Paljon puhuttu suomettuminen alkoi jo 1953, kun Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin kuoli. Silloinen pääministeri Urho Kekkonen kiirehti pitämään radiopuheen, jossa hän ylisti Stalinin älyä ja kyvykkyyttä johtajana. Niin kotimaassa kuin ulkomaillakin tuo puhe tulkittiin Neuvostoliiton nuoleksimiseksi, mutta politiikan pelimiehenä Urho Kekkonen ehkä sittenkin tiesi, mitä teki. Kaikessa arvaamattomuudessaan Neuvostoliitto oli kuitenkin vaarallinen naapuri, jonka kanssa pärjäsi parhaiten olemalla ystävällisissä väleissä. 

 

Näin syntyi Kekkosen poliittinen linja, jota myöhemmin nimitettiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi, vaikka ei Paasikivellä kovinkaan suurta tekoa tuossa asiassa ollut. Olihan hän kuitenkin presidentti vielä vuoteen 1956 asti. Tuolloin Kekkosesta tuli presidentti pienimmällä mahdollisella erolla K.A.Fagerholmiin. Nyky-Venäjä kieltää jyrkästi sekaantuvansa toisten valtioiden vaaleihin, mutta perinteitä saattaa olla. On vaikea ajatella, että senaikaisella Neuvostoliitolla olisi ollut keinoja puuttua esimerkiksi Suomen presidentin vaaleihin. Ihmetystä kuitenkin herättää yhden valitsijamiehen siirtyminen Fagerholmin riveistä Urho Kekkosen taakse. Varmuutta ei vieläkään ole, kuka tuo ”petturi” oli. Tunnettu asia silloin kuitenkin oli, että Fagerholm ei ollut Neuvostoliiton suosikki.

Varsinaiset ”vaaran vuodet” alkoivat v.1958 eduskuntavaaleista, joissa SKDL nousi historiansa ainoan kerran Suomen suurimmaksi puolueeksi, mutta jätettiin hallituksen ulkopuolelle. Tämän Neuvostoliitto olisi vielä sietänyt, vaikka tukikin SKDL:ää, mutta sosiaalidemokraattien ”väärän” siiven päästyä hallituksen johtoon oli neuvostojohtajien nieltävä katkera pala. Jopa vallankumoushuhuja oli tuolloin liikkeellä. Tästä seurasi paljon puhuttu noottikriisi, josta tuli ehkä Suomen politiikan käänne. Suomen poliitikot olivat kieli keskellä suuta, ja mediakin harjoitti itsesensuuria ilman näkyvää ulkopuolista valvontaa. Vuoden 1962 presidentinvaaleihin Neuvostoliitto yritti vielä kerran puuttua asettumalla oikeuskansleri Olavi Hongan tukijaksi.

Ehkä politiikan käännekohdaksi oli kuitenkin muodostunut tuolloisen neuvostojohtajan Nikita Hrustsovin lausahdus: ”Suomi päättää omasta hallituksestaan, mutta Neuvostoliitto päättää siitä, mitä mieltä se on siitä”.

On totta, että Kekkosen presidenttikausi ei ollut ehkä demokratian parasta aikaa, ja se oli sitä nöyristelyn ja suomettumisen aikaa, mutta… Kysymys kuuluu: olisiko voitu menetellä toisin ja pelastiko Kekkonen Suomen?

Oltakoon Kekkosesta mitä mieltä tahansa, mutta taitava pelimies hän oli. Joskus tulee mieleen, että ”juoksutti” joskus myös suuria ja mahtavia neuvostojohtajia, vaikka se näytti joltain muulta.

Tutkittua tietoa

Me luotamme yhä enemmän tutkittuun tietoon ja siihen pohjautuviin väittämiin. Yhteiskunnassa kaupallisuus on kuitenkin kasvanut siinä määrin, että tutkimuksetkaan eivät aina ole samalla tavoin ”avoimia” kun ne vielä Edisonin ja Einsteinin aikana olivat. Se mikä näytti todelta, yleensä oli myös totta. Tiede pyrki etsimään absoluuttista totuutta jostakin asiasta. Nyt sen sijaan pyritään todistamaan tiettyjä asioita jonkun määrätyn asian oikeaksi osoittamiseksi. Myönnetään kyllä, että maa kiertää aurinkoa, mutta jo maailman synnystä ollaan montaa mieltä. Jumalasta ja hänen jumalallisuudestaan ollaan myös kovin montaa mieltä. Ateisti väittää voivansa todistaa, että Jumalaa ei ole olemassa, ja lähes samoilla faktoilla uskovainen sanoo todistavansa Jumalan olemassaolon. Agnostikko horjuu jossain tällä välillä, eikä oikein tiedä ketä uskoisi.

Ehkä tieteellinen tutkimus sinänsä on edelleen hyvin tarkkaa, mutta tutkimusten nimitykset ovat tarkoituksenmukaisesti vääristeltyjä. Esimerkiksi tuulivoimayhtiöt sotkevat nuo kaksi asiaa tarkoituksenmukaisesti keskenään ja lisäksi esittävät asioista vain sen puolen, joka parhaiten soveltuu heidän tarkoituksiinsa. Tieteellisistä faktoista vaietaan ainakin silloin, kun tulokset saattaisivat heidän toimintansa kyseenalaiseksi. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi inframelu ja sen aiheuttamat sairaudet. Kun joltakin tuulimyllyjen vaikutusalueelta löydetään ihmisiä, jotka eivät ole sairastuneet, halutaan se esittää todisteena siitä, että melua ei synny, tai ainakaan se ei aiheuta sairastumista. Se on kuitenkin samanarvoinen väite, kuin väitettäisiin, että tupakointi ei aiheuta syöpää, koska suurin osa tupakoitsijoista ei sairastu.

Kokemukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tupakointi aiheuttaa syöpää, tuulimyllyjen inframelu monenlaisia sairauksia ja Tokiossa mies jää auton alle joka tunti. Toivottavasti ei aina sama mies.

Pääsääntöisesti tilastot ovat luotettavia, mutta kaupalliset tutkimukset eivät. Yleensä taloudelliset intressit ohittavat tieteen ja tutkimustuloksiin vaikuttaa paitsi se, kuka tutkimuksen tekee, niin myös se, kuka sen kustantaa. Sanonta ”sen lauluja laulat, kenen leipää syöt” ei kai sittenkään ole aivan tyhjästä temmattu.

Näinhän se on, että lasi on joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi, riippuen aivan siitä, miten asia halutaan nähdä. Jos jotakin asiaa siis vastustaa vain 40%, se ei suinkaan tarkoita sitä, että 60% kannattaa sitä. Ei toki niinkään, että jos 60% kannattaa asiaa, niin 40% vastustaa sitä.

Varmaa kuitenkin on, että vedessä kelluva kappale painaa syrjäyttämänsä vesimäärän verran, jos herraan Arkimedes on uskominen. Tämäntapaiset faktat ovat faktoja, eivätkä mitkään tuulivoimayhtiöiden puhaltamat kuplat.

Onhan se hyvä, että tuulivoimayhtiöiden omistajat pystyvät laskemaan tuulivoimaloiden tuoton. Kokemuksestani ja koulutuksestani huolimatta minä en siihen pysty, mutta jotenkin minulle on päässyt syntymään käsitys, että jonkin verran ennustajan lahjoja siihen tarvitaan, sekä selkeä kuva kaikista myllyjen kustannuksista koko niiden elinkaaren ajalta, sekä sen energian kustannuksista, jota tarvitaan silloin kun ei tuule.

Olisikohan sittenkin syytä uskoa, että tuuli on hyvää energiaa vain purjehduksessa.

Miten rasismi syntyy?

Tuo on kysymys, jota olen usein pohtinut ja keskustellut siitä myös monien ihmisten kanssa. Yleinen käsityshän on, että rasismi syntyy pelosta ja kasvaa sosiaalisessa mediassa viljellyn vihapuheen kautta. Myös monet poliitikot ovat ottaneet ulkomaalaisvastaisuuden vaaliaseekseen uskoen siihen, että maassa on sen verran maahanmuuttovastaisuutta, että se tuo riittävästi kannatusta. Oikeasti he eivät ole rasisteja, mutta toiminnan motiivi onkin paljon itsekkäämpi. Tavallinen kansalainen tuleekin usein harhaanjohdetuksi, sillä rasismin rummuttajat ovat hyvin äänekkäitä kylväessään vihaa ja valheita.

Luultavasti on siis totta, että pelko ja muutosvastarinta ovat rasismin lähtökohtainen syy. Suomen omista pakolaisvirroista on jo kulunut niin kauan, että oikeasti ei nykypolvi edes tiedä, millainen oli pakolaisvirta. Nykyisiä pakolaismääriä olen usein verrannutkin suurehkon urheilutapahtuman yleisömäärään. 

Tosiasiassahan näistä muutamista ihmisistä ei ole muuta haittaa kuin se, että niistä on saatu keppihevonen rasistisille liikkeille ja näiden liikkeiden aiheuttamat lieveilmiöt. Erikoista tässä maahanmuuttovastaisuudessa on se, että siihen syyllistymme juuri me suomalaiset, joiden pitäisi se vähintäänkin ymmärtää. No miksi pitäisi ymmärtää? Lähes puoli miljoonaa suomalaista joutui pakenemaan sodan jälkeen valloitetuilta ja luovutetuilta alueilta, mutta ne kaikki pystyi tämä sodankin köyhyttämä maa vastaanottamaan ja asuttamaan. Myös osa suomalaisista pakeni ulkomaille jo silloin. Elintasopakolaisten virta Suomesta Ruotsiin, Saksaan, Kanadaan, Yhdysvaltoihin ja Australiaan on jatkunut aivan viime vuosiin asti. Nykyisin ulkomailla asuu yli miljoona Suomen kansalaista.

Maahanmuuton vastapainona onkin maastamuutto, joka on meille monin verroin kalliimpaa kuin pakolaisten kotouttaminen ja asuttaminen. Olen itsekin asunut ulkomailla, enkä lainkaan puolustele tyhmyyksissä tehtyjä tekoja. Väärä teko on aina väärä teko, tekipä sen kuka tahansa ja millä oikeudella tahansa. Toki meillä on ollut oikeus muuttaa maasta, mutta sama oikeus täytyy olla myös niillän jotka haluavat muuttaa maahamme.

Maahanmuuttoa puoltaa myös meidän valtava tilavuus. Pinta-alaltaan jokseenkin Suomen kokoisessa Saksassa on yli 80 miljoonaa asukasta, eikä maa ole luonnonvaroiltaan edes Suomen veroinen maa. Saksalaisten elintaso on kuitenkin korkeampi kuin suomalaisten elintaso. Miksihän näin, vaikka maassa on enemmän maahanmuuttaneita kuin Suomessa on asukkaita? Vai johtuisikohan se juuri siitä!

On totta, että rasismi syntyy siis pelosta ja sitä ruokitaan pelottelulla. Kokemukseni on kertonut, erittä erityisen herkkiä tälle pelottelulle ovat ihmiset, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia juuri mistään.

Jos joku suomalainen pelkää, että kielitaidoton ulkomaalainen vie hänen naisensa tai työpaikkansa, niin suosittelen peilin eteen menemistä. Ei se ole edes Somalin vika, jos sinusta ei ole mihinkään. Tuskin sinä sillä paranet, että saat solvattua tätä ”uussuomalaista”. Somali on edelleen ahkera maahanmuuttanut ja sinä olet edelleen mitäänsanomaton rasisti.

Kyllä kai se yleisellä tasolla on niin, että me kaikki ihmiset olemme jokseenkin samanlaisia, vaikka lähtökohtamme ja värimme eroavat toisistaan.

Kaipa tämäkin kirjoitus sai alkunsa viime päivien keskusteluista, jossa eräs arvostamani korkeasti koulutettu ja oppinut kokenut ihminen totesi: ”Jos olet tohtori, mutta rasisti, ei se suinkaan todista, että rasismi olisi jotenkin oikeutettua. Pikemminkin se todistaa sen, että meillä voidaan saada tohtorin tittelikin aika kevyin eväin.”

Aivan vapaasti voitte arvella, kenestä olemme keskustelleet ja kenen kanssa, mutta voin vakuuttaa olevani samaa mieltä, enkä puhu ainoastaan yhdestä henkilöstä.

Mädät määritelmät?

Voit iskeä tietokoneeseesi lähes minkä tahansa hakusanan ja löydät varsin pian määritelmän siitä, mitä sana tarkoittaa. Tämä määritelmä on pian muuttunut faktaksi, vaikka on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että tällä määritelmällä on vain hyvin vähän tekemistä - jos ollenkaan - totuuden kanssa.

Keräsin joukon tällaisia sanoja ja ihmeekseni huomasin, että olin kovin monesta asiasta vähintään eri mieltä, ellen peräti tietämätön. Ihan aina ei kyse kuitenkaan ollut tietämättömyydestä, sillä minulla on aihetta olettaa, että joissakin asioissa tietämykseni ylittää jopa näiden määritelmien laatijoiden tietämyksen. Tämä tietämys ei ole syntynyt sanoja pyörittelemällä, vaan sitä nimitetään kokemukseksi. Niin että määritelkääpä nyt sitten sana ”kokemus”.

Suomessa on aivan omituinen määritelmä sanalle ”pakolainen”. Siihen on sotkettu valtakuntien rajat ja monet muut täysin asiaan kuulumattomat seikat. Olenkin miettinyt, onko suomalaisten pakolaismääritelmällä joku poliittinen pohja, vai johtuuko se yksinkertaisesti huonosta kielitaidosta. Minun käsitykseni mukaan pako tapahtuu silloin, kun henkeen, terveyteen tai omaisuuteen kohdistuu niin suuri vaara, että tämän vaaran välttämiseksi on pikaisesti siirryttävä muualle.

Oman määritelmäni mukaan minä olen kaksinkertainen pakolainen. Minä ja perheeni paettiin ”ryssää” ja sotaa Karjalasta 1944. Nyt aikuisena osoittautui, että tuulimyllyjen aiheuttava inframelu vaaransi terveyteni, joten jouduin pakenemaan myös tätä vaaraa. Poliittiseksi tuota määritelmää epäilen siksi, että sotien jälkeen oli tässä maassa ”ryssän pelko” niin suuri, että oli korrektia todeta, että eihän venäläisiä ja sotaa kukaan paennut… meidät vain evakuoitiin. No uskokoon ken tykkää, mutta minä väitän yhä edelleen, että meitä Karjalan pakolaisia oli lähes puoli miljoonaa. Tuohon määrään verrattuna se junalastillinen ihmisiä, joka levisi kun varpusparvi Elisevaaran aseman pommituksissa, joista Neuvostoliiton pelossa ei edes uskallettu kertoa, oli kuin pisara meressä. Heitä ei suinkaan evakuoitu, vaan osa päätyi ruumispinoon asemalle ja osa tuli Kanta-Suomeen kuka mitenkin pääsi. Ihmisiä loikki tavalla tai toisella koko pitkän Itärajamme matkalta lähemmäksi länttä, sotaa ja puna-armeijaa pakoon.

En suinkaan väitä, etteikö myös evakuointitoimiin olisi ryhdytty, mutta siinäkin oli kyse vain pakoon auttamisesta. Varsinainen evakuointi suoritettiin rauhanaikaisissa oloissa sodan jälkeen, kun Suomi luovutti alueita, joita Neuvostoliitto ei onnistunut valtaamaan.

Koko Suomen pakolaiskysymys nousi keskustelunaiheeksi, kun muutamia pakolaisia päätyi myös Suomeen alueilta, joissa nyt sodittaan. Jotkut tietämättömät määritelmien uhrit kehtasivat väittää, että ei Karjalan pakolaisia voi verrata esimerkiksi Syyrian pakolaisiin. No onhan siinä tietysti ero, mutta toki verrata aina voidaan. Silloin piti auttaa pakon edessä, mutta nyt se perustuu solidaarisuuteen ja inhimmillisyyteen, ehkä myös kansainvälisiin sopimuksiin. Lisäksi Karjalan pakolaisia oli moninkertainen määrä verrattuna nykypakolaisten joukkoon. Jos nämä pakolaiset olisivat ainoita, jotka olisivat seuraamassa esimerkiksi Salpausselän kisoja, puhuttaisiin yleisökadosta. ”Paljon” on siis varsin suhteellinen käsite, mutta ei kai kuitenkaan voida puhua mistään ”pakolaistulvasta”. Eiköhän kyse ole korkeintaan roiskeista.

 

Ja Karjalan liiton johtohenkilöille minä sanoisin: ”Ottakaa lakki kauniisti käteen, lukekaa historiaa ja myöntäkää totuus.”

Vaihtoehtoiset faktat

Yhdysvaltain presidentin vaalit toivat kieleemme aivan uuden termin: ”vaihtoehtoinen fakta”. Tottahan tuossa termissä on se, että se ei ole totta. Syystä tai toisesta Donald Trumpin vaalitoimisto vältti kuitenkin kaikin keinoin sanoja valhe ja totuus. Nuo kaksi asiaa, jotka presidentin kampanjassa täysin sekoitettiin ja ilmeisesti tästä syystä myös vaiettiin. Omituista oli, että Amerikan kansaan nuo jutut näyttivät uponneen kuin mummo suohon. Varsin erikoista on, että vaikka kukaan ei myönnä oikein pitäneensä Trumpista, hänestä tuli kuitenkin USA:n presidentti.

  

Jason Reifler tutkii virheellisten käsitysten ja faktantarkastuksen vaikutusta politiikkaan. Vaikka politiikassa ns. valehtelu on varsin yleistä, ihmettelee hän silti, miten on mahdollista, että joku kansallisen tason poliitikko on valmis sanomaan asioita, joiden todenperäisyyttä hän ei ole tarkastanut. Kyllä meillä Suomessakin omat trumppimme on, vaikka eivät he sentään ole presidentiksi asti nousseet.

Epätotuuksien kertominen ei ole pelkästään poliitikkojen yksinoikeus. Tosin juuri heidän keskuudessaan se on niin yleistä, että joku ”valkoinen valhe” lipsahtaa melkeinpä mieheltä kun mieheltä, mutta toimittajat, nuo ”politiikan vahtikoirat” melko pian paljastavat totuuden, jos kyse on törkeästä valheesta. Näyttää siltä, että valtakunnan tasolla meillä menevät läpi vain pienet valheet. Suomalaisessa politiikassa yleisin valehtelun muoto onkin se, että asioista ei kerrota ollenkaan. ”Vaihtoehtoiset faktat” ovat tulleet jäädäkseen myös yritysmaailmaan. Mitä suuremmista rahallisista intresseistä on kyse, sitä vakuuttavimmin epätotuuksia syötetään totuutena kansalle.

Aluksi asiat yleensä esitetään vain niin, että ainoastaan sen valoisat puolet tuodaan esille ja haitat autuaasti unohdetaan. Se on vähän niin kuin ylistäisimme uutta lääkettä, joka parantaa kyllä sen sairauden, johon se on kehitetty, mutta sen sivuvaikutukset saattavat tappaa potilaan. Onneksi lääketeollisuus ei toimi niin, mutta moni muu teollisuus kyllä.

Tunnen ehkä parhaiten energiateollisuudesta sen osuuden, joka liittyy sähkön tuotantoon. Se on hyvä esimerkki vaihtoehtoisten totuuksien etsimisestä. On kyllä totta, että ydinvoima pitää sisällään tiettyjä vaaroja, mutta ydinvoiman vastustajat eivät koskaan tuo esille tilastollisia totuuksia, joiden mukaan ydinvoima on tehokkain ja turvallisin tapa tuottaa sähköä. Se on myös ylivoimaisesti ympäristöystävällisin tapa. Tilastoihin nojaa myös se tosiasia, että tuulivoima on kallein ja esimerkiksi meille sopimattomin sähköntuotantotapa. Tuulivoimauskovaiset esittävät asiansa aivan kuin tarvitsisi vain painaa nappia ja sopiva tuulenpuuska syntyy. Kukaan ei kerro ihmisille, että sähköä syntyy vain silloin kun tuulee, mutta kulutus on täysin tuulesta riippumatonta, joten aina tarvitsemme tuulivoiman rinnalle lähes saman määrän säätövoimaa. Ilmeisesti tämä on se kolikon nurja puoli, josta aiheutuu se, että esimerkiksi tuulivoiman mallimaana pidetyssä Tanskassa ovat ilmastonsaasteet lisääntyneet tuulivoiman käyttöönoton jälkeen. Totuus lienee tuulivoimastakin se, että siitä hyötyvät vain tuulivoimayhtiöt - veronmaksajien kustannuksella.

Olipa kysymys puoluepolitiikasta tai energiapolitiikasta, aina löytyy se kolikon toinen puoli. Olen usein kysynyt, miksi meiltä puuttuu rohkeus näyttää sekin puoli asiasta. Toki me kaikki tiedämme, että mikään asia ei ole pelkästään hyvä samoin kun ei myöskään pelkästään paha.

Minulla oli kerran ystävä, joka näki kaiken vain valoisana ja puhui kaikista pelkkää hyvää. Eräs uskova pappi kysyi kerran häneltä: ”Voitko sanoa itsestään paholaisesta mitään hyvää?” Hetken mietittyään ystäväni hymyili ja sanoI: ”On se ainakin ahkera.”