Mitä mätää Kreikassa

Olin 60 -70-lukujen taitteessa töissä Scanian hyttitehtaalla Oskarshamnissa, jossa oli paljon ulkomaalaisia. Suurin osa suomalaisia, mutta myös paljon jugoslaaveja sekä kreikkalaisia. Jo silloin tajusin, kuinka vahvasti koko Ruotsin hyvinvointi nojasi ulkomaalaisiin. Häpeäkseni täytyy myöntää, että suurin ongelmia aiheuttanut ryhmä oli suomalaiset. Toki suomalaiset olivat hyviä työntekijöitä ja tekivätkin yleensä ne kaikkein ikävimmät ja raskaimmat hommat, joita ruotsalaiset eivät halunneet tehdä. Hieman sama rooli oli kreikkalaisilla ja ”juksuilla”, ja näinhän se näyttää olevan myös Suomessa. On suuri määrä tehtäviä, joita tekemään tarvitaan ulkomaalaisia, vaikka osa kansasta roikkuu kortistossa ja kadehtii niitä lastenvaunuja, jotka oletetaan ”mamujen” saaneen sosiaalivirastosta.

Näistä kyseisistä vaunuista on jo riittävästi puhuttu, mutta hälyhän niistä nousi, kun peräti kansanedustajatasoinen ihminen huuteli huhujen perään. Tarvittiin vallan Helsingin sosiaaliviraston päällikkö todistamaan, että todennäköisesti ihan omilla rahoillaan on ostanut ja että ei ”sossulla” ole mitään erillisohjetta ulkomaalaisia varten.

Hieman samantapaisen havainnon tein siis ulkomaalaisista työntekijöistä Ruotsissa. Suomalaiset erottautuivat sekä huonoimmasta että parhaasta päästä, mutta kreikkalaiset yleensä vain siitä paremmasta neljänneksestä. Johtuneeko sitten siitä, että Kreikasta ei ihan saamaton viitsinyt lähteä näin kauaksi, mutta Suomesta monet rikolliset, juopot ja muut elintasopakolaiset livahtivat helposti ylitettävän länsirajan toiselle puolelle. Se otti siihen aikaan vastaan kaikki, ketkä kynnelle kykenivät. Ruotsissa erottuivat sitten ”sossun” elätit ja työntekijät toisistaan. Näihin ”sossun” elätteihin kreikkalaiset eivät yleensä kuuluneet, vaan pääasiallisesti suomalaiset olivat se suurin ulkomaalaisryhmä tässä virastossa.

Vaikea sanoa, kun en kieltä ymmärtänyt, kuinka totuudessa pysyvää väkeä kreikkalaiset sitten muuten olivat, mutta tuskinpa mitenkään erityisen epärehellisiä. Tästä syystä olenkin ihmetellyt, mistä ne ”ketkut” sinne valtion johtopaikoille ovat putkahtaneet, kun näiden ahkerien ja rehellisten työntekijöiden lisäksi maassa on erittäin rikkaita laivanvarustajia ja muita liikemiehiä? Onko todella niin, että sinne hallitukseen on sitten lakaistu se Kreikan roskasakki, joka ei oikein ole muuta toimeentuloa keksinyt kuin korruption, varastamisen ja valehtelun. Ajattelutapa tuntuu olevan: ”Kun parista konkurssista on jo selvitty, niin eiköhän tässäkin onnistuta jymäyttämään tyhmempiä.” Jotenkin tuntuu, että jo niiden pari aikaisempaa konkurssia olisi pitänyt soitella hälytyskelloja, eikä niitä ainakaan pitäisi pitää esimerkkinä siitä, kuinka huolettomasti voidaan vararikkoon suhtautua.

 Jos on Kreikassa vikaa, niin niin on myöskin EU:ssa. Kun unioni on sai selville, että Kreikka ei täyttänyt edes unionin jäsenvaatimuksia silloinkaan, kun se liittyi jäseneksi, vaan väärensi taseensa päästäkseen Euroopan lihapatojen ääreen, niin olisi unionin pitänyt kylmästi potkasta tuo ”nilviäinen” pihalle. Eiväthän kreikkalaiset mitään tyhmiä ole, sillä kyseessä on todella vanha sivistysvaltio, joka on vain hieman rappeutunut eurooppalaisen auringon paisteessa. Totta kai he huomasivat, että on ihan eri asia luvata ja täyttää lupaukset. Aivan kuten poliitikot kaikkialla maailmassa ovat todenneet! Ei kuitenkaan aivan yleistä ole, että velkaa otetaan velan päälle ja ainut rehellisyyden pilkahdus koetaan, kun pääministeri selkeästi ilmoittaa, että edes vanhoja velkoja ei makseta, mutta uutta pitäisi saada. Ja Euroopasta löytyy idiootteja, jotka edelleen nimittävät avustuspaketteja lainaksi, vaikka lähes kaikki asiantuntijat kuin yhdestä suusta toteavat, että noita rahoja ei nähdä milloinkaan. Pyydetään vain selostuksia selostusten perään, vaikka hyvin pitäisi tietää, että helppohan noita selostuksia on laatia, jos ei niitä sitten aiota noudattaa.

Onneksi suomalaiset ovat jo oppinsa saaneet, ja nyt todella voidaan sanoa, ettei täällä enää löydy niitä, jotka vieläkin nimittävät noita Kreikalle annettuja lahjoituspaketteja ”hyväksi bisnekseksi”. Toki on tosiaan edellisten hallitusten vika, että mukaan mentiin, mutta sanottakoon tätä sitten vaikka humanitääriseksi avuksi. Totta kuitenkin on, että maailmassa olisi ihmisiä, jotka enemmänkin tarvitsivat apua kuin kreikkalaiset. Eihän se tietenkään Kreikan kansan vika ole, että metsään on menty, mutta kyllä maailmanlaajuisesta kommunismin kaatumisesta olisi pitänyt oppia, että ihan vasemmasta laidasta ei apu taida tulla.

Kansainvälinen tapa tuntuu olevan, että ne, jotka osaavat, hoitavat omia asioitaan ja ne, jotka eivät oikeastaan mitään osaa, sotkevat toistenkin asioita. Esimerkkejä tästä löytyy lähempääkin kuin Kreikasta, mutta Kreikka on nyt sotkenut asiansa vain tavallista vankemmin.

Peruspersu

Olikohan se lupaus vai uhkaus, mutta niin taisi tulla sanottua, että nyt on vuorossa Timo Soini. En minä Soiniakaan erityisen hyvin tunne, mitä nyt pari kertaa on tullut tavatuksi. Jotenkin se paremman kuvan kuitenkin antaa kuin nuo iänikuiset median tiedot, joihin ei todellakaan voi varauksetta luottaa. Ministeriainesta ihan ulkonäköä myöten, mutta antaa kansalle sen suomalaisille entuudestaankin tutun kuvan, että ylipainoisiahan me usein olemme. Se ei toki vie mieheltä kykyä hallita poliittista mandaattiaan, mutta saa ihmiset hieman arvelemaan, että mahtaakohan tuo mies oikein pystyä hoitamaan asioita, kun nuo omat linjatkin on jääneet hoitamatta. Tulee vähän samanlainen olo kuin Simo Salmisen laulussa:”Kunnan asioista Pentti muka hyvin huolehtii, vaikka pyörä on ulkona yön.”

Kuva: Heimo Suomalainen

 

Oman puolueen sisällä Timo on hyvin suosittu, siitäkin huolimatta, että jotkut kyllä pitävät häntä itsevaltiaana, joka ei oikein huomioi toisten mielipiteitä ja antaa kentän selviytyä yksin omien ongelmiensa kanssa. Kieltämättä kuulun tuohon ”jotkut” -porukkaan. Timo ei myöskään ole rasisti, mutta antaa rasistisen siiven liialti mellastaa puolueessa ja sitä kautta antaa myös puolueen maineen kärsiä.

No, enhän minä tiedä, viekö vai tuoko rasismi puolueeseen ääniä, mutta väärin se kuitenkin on, varsinkin kun totuudenvastaisiin huhuihin ei puututa. Oppositiojohtajana Timo Soini oli värikäs persoona ja useimmiten oikeassa, mutta ministerin kyvyt punnitaan tulevaisuudessa. Muiden puoluejohtajien tavoin tämäkin ”maisterisjätkä” on lähes kokonaan vailla kokemusta oikeista töistä, mutta teki sentään konttorihommia SMP:n puoluetoimistossa, josta imi myös nykyisen puolueen perusideologian. Omien sanojensa mukaan Timolla on myös kokemusta työttömyydestä. Veikko Vennamon SMP oli jotenkin rehdimmän tuntuinen, mutta murenihan se aikaa myöten. Kaikki riippuu kuitenkin siitä, mihin milloinkin verrataan. Moniin muihin puolueisiin verrattuna perussuomalainen politiikka on myös varsin rehtiä.

Timo Soini ei ole Veikko Vennamo, eikä Perussuomalainen puolue ole SMP, mutta samalta aatepojalta nuo puolueet ovat voimansa ammentaneet. Kumpikin vastusti korruptiota, poliittisia virkanimityksiä ja puoluetukea. Kun Pekka Vennamosta tuli PostiTelen pääjohtaja keskenjääneistä opinnoista huolimatta, kärsi tämäkin periaate vararikon. Nyt kun vaaleissa hyvin menestynyt Perussuomalainen puolue kylpee rahassa saadessaan nostaa ruhtinaalliseti puoluetukea, on Soini hiljentynyt myös tästä asiasta.

Timo Soinista ei kuitenkaan ole kovin vaikea löytää positiivisia puolia. Mies on nopeaälyinen ja sanavalmis ja ainakin vaikuttaa myös huumorintajuiselta. Teki miehekkään teon kieltäytyessään edellisen hallituksen ministeripaikasta, koska olisi joutunut kokoomuksen talutusnuoraan. Kaikkihan me nyt tiedämme, miten siinä nuorassa kävi.

Soinin elämänkatsomus on myös kristillinen, joten en usko, että mies pystyy ainakaan kovin paljon puhumaan totuuden vastaisia juttuja.

Tämä siis tällä kertaa Timo Soinista. Tämä keskustavasemmistolaisen työväenpuolueen pomo on todellinen valopilkku harmaassa poliitikkojen massassa, joten kyllä hän paikkansa poliittisella kartalla on ansainnut. Puolueen sijoittaminen tähän kohtaan tällä samaisella kartalla johtuu osittain kannattajakunnan rakenteesta samoin kuin puolueen ohjelmasta.

Seuraavalla kerralla sitten on vuorossa toinen poliittinen valopilkku Juha Sipilä ja ”kepu”.

Antti Rinne

Sosiaalidemokraateilla on kautta aikojen ollut vahvoja johtajia ja puolueella myös vahva kannatus työväestön keskuudessa. Vahvat johtajat ovat kuitenkin loppuneet, ja kannatus on ruvennut hiipumaan. Ei sitä toki kokonaan voi johtajien piikkiin pistää, sillä myös perinteinen käsitys työväenluokasta on hämärtynyt. Paperimies oli ennen muinoin selkeästi duunari, mutta nyt he ovat jo ”pikkuvirkamiehiä”, jotka tarkkailevat mittareita ja sitä mitä tehtaalla tapahtuu. Myös konttoriväen kannatuksesta ”demarit” ovat joutuneet kilpailemaan jopa kokoomuksen ja muun äärioikeiston kanssa. En kauhean yllättynyt olisi, jos kokoomuksen kannatuksesta hyvinkin suuri osa kumpuaisi tuosta perinteisestä työväenluokasta.

 Kuvakaappaus sivulta http://heikkanen.blogspot.fi/2015/02/kohti-vaaleja-2015-seuraava-paaministeri.html

Antti Rinteen edeltäjä Jutta Urpilainen oli aikoinaan johdattelemassa puoluetta tielle, joka nyt sitten näkyy pohjakosketuksena sekä ”demareiden” kannatuksessa että Suomen taloudessa. Antti Rinnettä kutsuttiin ikään kuin messiaana pelastamaan tuo vanha perinteikäs puolue selvästi nähdyltä syöksykierteeltä. Ei tainnut oikein onnistua tuo operaatio, sillä kannatus laskee kuin lehmän häntä. Politiikan ulkopuolelta tulleen Rinteen eduksi on kuitenkin laskettava se, että hänellä on ihan oikeaa kokemusta oikeista töistä ja entisenä ammattiyhdistysjohtajana häntä on pidetty jopa jossakin määrin myös neuvottelijana. Ennalta näkemisen kyky herralta kuitenkin tyystin puuttuu, joten ilmeisesti juuri tästä syystä on tapahtunut lievää törkeämpiä mokauksia, joiden ainakaan minä en usko vielä päättyneen.

Jos yrittäisin tiivistää sanottavani tästä miehestä mahdollisimman lyhyeen, niin kaipa minun pitäisi sanoa, että lepsu tossukka, jolta puuttuu näkemys ja poliittinen kokemus kokonaan. Minun mielestäni ei oikein vaikuta johtajalta. Vaikka olenkin arvostellut poliitikkoja politiikan ulkopuolisessa työelämässä, ei ihan ilman poliittista kokemusta voi pärjätä näiden ”kettujen” seassa. Jos minä olisin ollut Euroopan omistaja tai edes Kempeleen kuningas, en olisi jättänyt ”demareita” hallituksen ulkopuolelle Rinteestä huolimatta.

Hallitukseen valittujen puolueiden tapa työntää puheenjohtajansa ministeriksi lienee se syy, miksi Sosiaalidemokraatit on nyt oppositiossa. Oletettavaa on, että Lauri Ihalainen olisi ollut sopivin mies työministeriksi, vaikka muita paikkoja ei ”sossuille” olisi annettukaan. Sen verran ammattiyhdistysmies Ihalainenkin on, että kyllä hän silläkin sektorilla Rinteen päihittää ja olisi kenties onnistunut nostamaan hieman puolueen kannatusta. Ei siis puheenjohtajana, mutta työministerinä. Kyllä poliittisten puolueidenkin pitäisi se ymmärtää, että puolueen puheenjohtajan ja ministerin tehtävät eroavat siinä määrin toisistaan, että eivät puheenjohtajat läheskään aina ole kaikkein sopivia ministeriksi. Joskus huomataan jälkikäteen, että oikein kumpikaan jakkara ei tunnu istuvan takapuoleen. Sen verran poikkean taas tuosta Rinteen persoonasta, että en voi olla tuuppaamatta mieliajatustani tähän väliin. Olkoonkin niin, että poliittiset paikat jaetaan puolueiden kannatuksen mukaan, mutta kyllä puolueillakin pitäisi sitten olla niin paljon vastuuta, että etsisivät tehtävään pätevimmän henkilön, ihan riippumatta tämän asemasta puoluehierarkiassa.

Kuten tapani on, koetan etsiä jokaisesta puoluejohtajasta myös niitä positiivisia puolia. Eihän se aina helppoa ole, mutta ukonhan minä Eino Leinoa, joka aikoinaan kirjoitti nuo tunnetut sanat: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Pääsääntöisesti tämä pätee myös poliitikkoihin, vaikka joskus tuota sanaa ”paha” pitää tulkita varsin uskonnon mukaisesti. Melko varmana pidän kuitenkin, että Antti Rinteessä on paljon hyvää.

Ihan heti ei tosin tule muuta mieleen, kuin että osaa pukeutua asemansa mukaisesti eikä käytä kovin törkeää kieltä. Poliittista kokemustakin kertyy, kunhan istuu yhden kauden eduskunnassa. On sillä hullumpiakin miehiä ollut ja taitaa olla nytkin.

Se, että tällä poliittisella kartallani sijoitin ”sossut” kolmanneksi vasemmalta laidalta lukien Vihreiden ja ”persujen” väliin, on ihan minua oman järkeilyni tulos. Seuraavana on siis vuorossa analyysini Timo Soinista, joka on julistautunut todelliseksi työväen johtomieheksi. Tietoni Soinista eivät perustu pelkästään median antamaan julkisuuskuvaan.

Vihreä Ville

Kaikille puoluejohtajille yhteistä taitaa olla kokemattomuus varsinaisessa elämässä ja varsinkin työelämässä. Pari poikkeusta toki löytyy, mutta näihin poikkeuksiin ei voida lukea ainakaan Vihreiden Ville Niinistöä, joka on hyvin vihreä paitsi politiikassa, niin myös työelämässä. Näin minä ainakin näen asian, sillä ainoastaan täydellinen tietämättömyys voi antaa ihmiselle jopa ylimielisyyttä hipovan varmuuden.

Luonto- ja ympäristöarvoja pidetään vihreinä arvoina ja varmaan ne sitä ovatkin. Jotenkin kummalliselta tuntuu kuitenkin, kun joku puolue ja puoluejohtaja ovat ottaneet keppihevosekseen ydinvoiman. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä onhan kyseessä ympäristöystävällisin vaihtoehto vielä kyseeseen tulevista energialähteistä. Se ei vaan mene niin kuin sen järjen mukaan pitäisi mennä. Niinistö nimittäin vastustaa ydinvoimaa, vaikka oletettavaa olisi, että hän suosisi ydinvoimaa ja vastustaisi ympäristöä rumentavia tuulihärveleitä, joilla ei oikeastaan ole mitään merkitystä energian tuoton kannalta. Yhteistä näiden kahden vasenta laitaa kulkevan puoluejohtajan välillä onkin se, että pääsääntöisesti he vastustavat kaikkea mikä liikkuu. Ja jos joku ei liiku, sitä vastustetaan siksi että se ei liiku.

Kun vihreä liike vielä 60-luvulla oli todella vihreä, minäkin kannatin sitä. Silloin hehkuteltiin, että liikettä ei koskaan organisoida poliittiseksi puolueeksi, mutta kuinkas kävikään. Vihreä liike keräsi väkeä yli puoluerajojen ja näin olisi saanut olla. Kun puolueen ensimmäistä puheenjohtajaa, nöyrää ja asiallista Kalle Könkkölää vertaa nykyiseen puheenjohtajaan Ville Niinistöön, niin ihmetellä täytyy, mihin on tultu. Voi olla että puolue on mennyt eteenpäin, mutta aate on ottanut reilusti askeleita taaksepäin. 

 Kuvakaappaus. Kuva: Kaleva

En tunne Ville Niinistöä, joten on aika vaikea tehdä todella puolueetonta analyysia miehestä, mutta mielipiteen toki voin muodostaa median antaman kuvan perusteella. Kyllä media on ainakin minulle antanut kuvan ylimielisestä omaan agendaansa uskovasta miehestä, jota ei kiinnosta totuus eikä toisten mielipiteet. Saattaa olla, että miehen oma osaaminen on varsin vähäistä, mutta se on vain mielikuva, jonka julkisuus on synnyttänyt minun suppeissa aivoissani. Ihan hyvä saattaa Ville olla vaikkapa veneen veistäjänä - mistä sitä voi koskaan tietää.

Nyt sitten tuli se tenkkapoo, kun pitäisi löytää jotain positiivista sanottavaa tuntemattomasta miehestä. Tilanne on täysin sama kuin muitakin faktoja etsiessäni. Lähes pakko on turvautua median antamaan kuvaan. Positiivisinta on ehkä se, että setä on kovasti fiksu mies, eikä Villekään aivan hassummalta näytä. Sellaista se on, ulkonäkö voi johtaa harhaan, mutta saattaahan Ville ihan aidosti olla fiksu mies. Kaikki tuo hörhöily ns. vihreän politiikan syöväreissä voi olla vain äänien keräämistä asioilla, joita hän uskoo kansan kannattavan.

Kovasti lyhyeksi jäi tämä juttu Vihreiden puheenjohtajasta, sillä kun ei puolue osittain hyvästä aatteesta huolimatta oikein ole sytyttänyt, on puoluejohtajakin jäänyt vähän etäiseksi. Mielipiteitä voi tietysti muodostaa median perusteellakin, mutta ilman syvällisempää tuntemusta ne eivät välttämättä pidä yhtä totuuden kanssa. Niin monesti olen kuitenkin tähdentänyt, että kun kyse on blogista, on kyse myöskin mielipidekirjoituksesta melkein samaan tapaan kuin monessa kolumnissakin.

Minun mielipiteeni Ville Niinistöstä on nyt tämä, mutta toki Ville itse sitä voi muokata.

Kaiken tietävä vasemmistolainen

Olen jo joskus aikaisemminkin kirjoittanut siitä, miten paljon helpompaa on moittia ja arvostella jotain asiaa kuin kehua ja etsiä niistä hyviä puolia. Näin olen minä muiden bloggereiden tavoin sortunut tähän samaan, ja voi olla niin, ettei tyyli paljon edes muutu. Ihan niin idiootti en minäkään ole, että en edes tajuaisi, että lähes kaikissa on jotakin hyvää, kunhan sen osaa kaivaa esille.

Edellisessä elämässäni erästä pappia ihmeteltiin, kuinka tämä osasi kaikista sanoa jotain hyvää, vastasi tämä: ”Täytyy vain nähdä ne hyvät puolet.” Näin koettivat kyselijät asettaa ansan ja tiedustelivat tältä hurskaalta kirkon mieheltä, voiko hän itse paholaisesta sanoa mitään hyvää. ”No on se ainakin ahkera” vastasi pappi tähän.

Päätin minäkin nyt sitten tikulla sorkkia jokaisen puolueen johtajaa niin tasapuolisesti kuin suinkin ja ajattelin kirjoittaa näkemyksiäni heistä. Julkisuuteenhan he ovat asettuneet, joten kestäköön nyt sitten nämä kirjoitukset niiltä osin kuin ne vivahtavat hieman negatiivisilta. Kaikki taitavat olla kansanedustajia, joten eiväthän he läpimätiä voi olla, sillä tuskinpa kansa olisi heitä silloin tuohon asemaan asettanut.

Asiaan siis, sillä nyt voitte lukea totuuksia ja mielipiteitäni  näistä kansamme kirkkaista tähdistä, jotka edustavat maatamme sekä täällä kotimaassa että myös ulkomailla. Aloitan vasemmasta laidasta ja etenen pikkuhiljaa oikealle.

Ensimmäisenä siis kaiken vastustaja kansanedustaja Paavo Arhinmäki, jota ei voi edes verrata yhteenkään hänen edeltäjäänsä. Martti Korhonen toki oli ärhäkkä, mutta asiallinen ja tosiasioihin nojaava. Claes Andersson taas sivistynyt herrasmies, joka onnistui pitämään Vasemmistoliiton lähes hovikelpoisena.

Mitä tekikään herra Arhinmäki ?

Matkusti Moskovaan heiluttelemaan sateenkaaren väristä ”homolippua” täysin unohtaen asemansa ja sen, että hän edusti paitsi itseään niin myös Suomen valtiota. Tähän rooliin hänet sitten onnistui kuitenkin palauttamaan Suomen jääkiekkomaajoukkue, joka juhli MM-kisojen menestystä. Mukana oli, kuinkas muuten, myös meidän kulttuuriministerimme Arhinmäki, joka kuitenkin sattui sammumaan kesken perisuomalaisten perinnejuhlien. Niinpä urheilulliset jääkiekkoilijat alkoivat kantaa herraa kohden nukkumasijoja. Kesken matkan joku henkilökuntaan kuuluva tiedusteli: ”Mihin te sitä jätepussia raahaatte?” Hetihän pelimiehet tuosta tulistuivat ja tiuskaisivat: ”Ei tämä ole mikään jätepussi, tämä on meidän kulttuuriministeri.” Katuvaisena kyselijäkin totesi: ”Aivan, en vain heti muistanut tuota suomalaista kulttuuria.”

Voihan olla, että tuo kaikki ei ole edes totta, mutta ei savua ilman tulta. Jostainhan nuo jutut syntyvät, ja jos niihin on tullut aihetta annettua, niin se täytyy julkisuuden henkilön kestää.

Nyt sitten varmaan tulisi se hetki, että minun pitäisi jotain hyvää miehestä sanoa. Paavo Arhinmäki on edelleen vasemmistoliiton puheenjohtaja ja edustaa hyvin suomalaisia perinteitä ja samalla Kreikan vasemmistolaista puoluetta. Ei ole vähääkään Paavon vika, jos Zyrisa vie Kreikan vararikkoon. Tämän lisäksi Arhinmäki on parhaansa mukaan koettanut auttaa Suomen kansaa kaventamalla vasemmiston valtaa mahdollisimman paljon. Sanalla sanoen, Paavo on melkein kun suomalainen mies. Ottaa viinaa kuin miehet ja kestää sitä kuin naiset. Siitä siis tuo kommenttini ”melkein.” Ehkä tuon heikon viinapään kompensoi kuitenkin se tosiasia, että Paavo tietää kaiken. Ainakin luulee tietävänsä ja puolustaa sitä sitkeästi kuin ampiainen. Mitkään perustelut eivät voi tuota uskoa murtaa, joten ei siis ihme. että vasemmistolaista politiikkaa on usein verrattu uskontoon.

Voi voi. Kyllä positiiviset mielipiteet on sitten vaikea kirjoittaa, kuten jo olen sanonut. Kai tässä nyt jotain positiivistakin tuli. Minkäs minä oikeasti sille voin, että tällaisia ajatuksia mielessäni pyörii. Nämä ovat kuitenkin vain mielipiteitä enkä aivan yksin taida niidenkään kanssa olla.

 Mihin maahan?

Se on sitten Vihreiden Ville Niinistö, joka seuraavalla kerralla pääsee ”tappolistalleni”. Ehkä huomaatte, että minun käsitykseni perinteisestä vasemmisto-oikeisto akselista saattaa hieman poiketa tuosta parlamentaalisesta järjestyksestä, mutta minä olenkin luonut järjestykseni enemmän poliittisen sisällön kuin ikiaikaisen istumajärjestyksen mukaan.