Ihmeiden aika

Minun heikkouteni on, että kirjoittaessani jostakin juuri sillä hetkellä aktuellista asiasta eivät ajatukseni pysy aina kasassa, vaan ne risteilevät siellä täällä niissä kokemuksissa, jotka tavalla tai toisella liittyvät asiaan. Aina eivät edes kovin kiinteästi, ja jos tuon niitä näkyviin tekstissäni, ei tuota yhdistävää tekijää edes huomata.

Kirjoitin jo edellisissä luvuissa ”hengellisestä heräämisestäni”. Se herätti sisälläni monenlaisia ajatuksia tästä maailmasta ja monista tuntemistani ihmisistä. Teknisesti suuntautuvana ihmisenä olin aina ihmetellyt tätä maailman kaikkeuden tarkkaa matematiikkaa, samalla kun sitä, että oli joitakin ihmisiä, jotka väittivät kaiken syntyneen sattumalta. Minulle oli itsestään selvää, että näin hieno matemaattinen järjestelmä ei ole voinut syntyä sattumalta, vaan on olemassa joku yliluonnollinen voima, joka on tuon kaiken aikaan saanut. Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä tästä voimasta ja sen olemuksesta, mutta minä nimitin sitä jo silloin Jumalaksi. Monimuotoisuudessaan Jumala on minulle edelleen osittain tuntematon, mutta hänen olemassaoloaan en ole vuosiin epäillyt.

Yhä vielä on olemassa ihmisiä, jotka asettavat kyseenalaiseksi Jeesuksen persoonan ja olemassaolon, vaikka kyseessä on asia, jonka todenperäisyys on historiallisesti todistettu todella pitävästi. Jeesuksen hahmosta tietysti voidaan olla monta mieltä, mutta suurella varmuudella voidaan uskoa siihen, että kyseessä oli poikkeuksellinen persoona, jonka tiedetään tehneen lukuisia ihmetekoja ja ajatelleen kaikissa toimissaan lähimmäistensä parasta.

Maan päällä liikkuessaan Jeesus teki siis lukuisia ihmetekoja. Nykytiede on keksinyt osalle selityksiä, mutta osa on sen luokan ihmeitä, että niille ei ole olemassa mitään selitystä, mutta aikalaisten kertomukset hyvin yhdenmukaisesti todistavat, että niin on tapahtunut.

On olemassa ihmisiä, jotka pitävät luomiskertomusta pelkkänä satuna ja suhtautuvat raamatun historiaan suunnilleen samalla tavoin. On suorastaan koomista, että nämä historian epäilijät ovat kuitenkin valmiita julistamaan, että suuri alkuräjähdys on synnyttänyt koko maailmankaikkeuden. Jotkut ovat jopa valmiita väittämään, että tiede on niin todistanut. Herätän tässä nyt sitten pahennusta väittämällä, että tiede ei nimenomaan ole pystynyt sitä todistamaan. On esitetty ainoastaan teorioita, joiden on oletettu olevan mahdollisia. En väitä, etteikö joku noista teorioista voisikin osua kohdalleen, mutta se ei kumoa raamattua, jossa ei toki ole yksityiskohtaista luetteloa siitä, mitä kaikkia keinoja Herramme käytti tätä maailmankaikkeutta rakentaessaan.

 

Jeesuksen ensimmäinen ihmeteko tapahtui Galilean Kaanaissa, jossa hän muutti veden viiniksi. Monet sen jälkeiset teotkin on kirjattu historian lehdille, mutta nykyisin olen kuullut sanottavan: ”Ihmeiden aika on ohi.” Kyllä minä väitän, että ihmeitä tapahtuu jatkuvasti, kyse on vain siitä miltä kantilta me niitä katselemme. Jotkut eivät näe ensimmäistäkään ihmettä, mutta toiset suorastaan elävät ihmeiden keskellä.

Moni kuolemansairas on kokenut selittämättömän paranemisen, ja moni on selviytynyt muusta kuolemanvaarasta jonkin ihmeellisen tapauksen avulla. Jopa sellaiset nykyaikana luonnolliselta tuntuvat asiat kuin televisio, netti ja kännykkä olisivat olleet ihmeitä vielä 40 – 50-luvuilla. Minä itsekin olen kokenut lukuisia tilanteita, joista jopa lääkäri on joutunut sanomaan: ”Oikeastaan sinun olisi pitänyt kuolla”, mutta kuitenkin minä yhä vielä kirjoitan tätä tekstiä.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Meidän tulee vain miettiä pientä lintua, joka erehtymättä lentää pimeimmästä Afrikasta synnyinseudulleen Pudasjärvelle joka vuosi. Eikö tämä todellakaan ole ihme?

Hengellinen herääminen

Ote tulevasta kirjastani. 

Kuten elämä yleensäkin, niin myös tämä kirja etenee pala palalta. Vaikka tarkoituksena on hahmottaa siirtolaispojan elämäntarina kokonaisuudessaan, ei se voi tapahtua yksittäisten tapahtumien ketjuna, joista yhteen laskien sitten voitaisiin päätellä eletyn elämän pituus. Kyllä monia asioita on eletty varsin samanaikaisesti, rinnan moneen muun elämänvaiheen kanssa. Elämä on kuin kalan suomut, tapahtumat ovat osittain päällekkäin ja osittain lomittain.

En ole koskaan ollut ns. ”uskovainen” siinä mielessä kuin tällä termillä usein ihmisiä luokitellaan. Jos joku minut tunteva on minutkin ylentänyt tuohon kategoriaan pelkän elämäntapani perusteella, niin en vastaankaan väitä. Toki ne pohjautuvat tiettyyn kristillisyyteen, mutta mitään erityistä uskonnollista kokemusta, samaan tapaan kuin Paavali koki, en koskaan ole kokenut. Ehkä sitä voitaisiin sanoa pikemminkin hengelliseksi heräämiseksi, johon saattoivat hyvinkin vaikuttaa kokemukset poliittisten pyrkyreiden ”tarinoista”. Ehkä se kuitenkin tapahtui hitaan kehityksen tuloksena, jonka lähtölaukaukset kiteytyivät seuraaviin tapahtumiin.

Istuin kerran saunan lauteilla urheiluaikaisen ystäväni Pertti ”Purtsi” Purhosen kanssa ja kuuntelin hänen kertomuksiaan uskonnostaan ja raitistumisestaan. Purtsihan oli helluntailainen, ainakin vakaumukseltaan. Olin tuntenut Purtsin jo vuosia, enkä kovin juoppona häntä koskaan ole pitänyt, mutta nyt oivallan, ettei kyse olekaan siitä mitä minä ajattelin, vaan siitä miten hän itse sen asian koki. Silloin elettiin kai jotain 70-luvun loppupuoliskoa, ja Purtsi oli viettänyt päihteetöntä elämää jo usean vuoden. Ehkäpä minunkin ”tipaton tammikuuni” oli venähtänyt parin vuoden mittaiseksi, joten asiat vilpittömästi kiinnostivat minua. Olin luultavasti saavuttanut jo vaiheen, jossa ei niinkään arvosteltu kenenkään elämäntapaa tai uskontoa. Paremminkin näitä asioita ihailin ja arvostin. Niin kuin toisaalla tässä kirjassa kerron omasta ”rikastumisestani”, niin samantapainen oli myös hengellinen heräämiseni. Ehkä tuo tapaus voidaan kiteyttää muutamaan tuolloin saunanlauteilla lausuttuun lauseeseen.

Sanoin Purtsille:  ”Ehkä sinun on helppo puhua noin, kun olet kokenut hengellisen heräämisen, mutta en minä ole mitään sellaista kokenut.” Hetken hiljaisuuden jälkeen Purtsi vastasi tähän: ” Kuinka voi noin puhua mies, joka on itse havainnut, että elämä ei voi jatkua tällaisena.”

 

Sitten istuimme hetken hiljaa. Me kaksi entistä urheilijaa, joiden elämäntavat eivät ehkä sivullisten mielestä kovinkaan jumalatomia olleet ennestäänkään, mutta jotka olivat nähneet maailmassa myös sen nurjat puolet.

Kyllä minä luulen, että tuosta hetkestä alkoi se osa elämääni, jota edelleen elän ja jonka luulen näyttäytyvän ulospäin kovasti kristillisenä. Totta on, että kristillisyyteen olen pyrkinytkin, mutta tuskinpa olen kovinkaan synnittömänä onnistunut elämään. Pahimmat luonteenvirheet olen kuitenkin saanut kuriin ja pystyn niiden kanssa elämään.

Myöhemmin Ouluun muutettuani tapasin kanttori-Jussiksi nimitetyn kaverin, jonka elämänfilosofia teki minuun suuren vaikutuksen. Itse olin kirkosta eronnut, mutta se ei tuntunut Jussia häirinneen. Myös hänen veljeensä Olaviin sain tutustua. Olli oli silloin Oulun ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra, ja niinhän siinä kävi, että ennen kuin huomasinkaan, olin minäkin tämän seurakunnan jäsen. Mikään aktiivi en koskaan ollut, mutta silloin tällöin pahan päivän kohdatessani hain tukea seurakunnan siipien suojasta. Olinhan Karjalan pakolaisia, joten ortodoksisuus oli minulle kyllä tuttua jo entuudestaan, mutta vasta nyt koin seurakunnan merkityksen ihmiselle.

”Hihhuliuskovaista” minusta ei ainakaan vielä ole tullut, mutta kristilliset arvot ovat syventyneet neljän viimeisimmän vuosikymmenen aikana, ja kiitollisena tälle paremmalle elämälle sain luvan ja kunnian rakennuttaa Kalajoen ortodoksisen tsasounan Kalajoen hiekkasärkille. Tästä projektista on julkaistu erillinen kirja ”Hirsi kerrallaan, Kalajoen tsasouna kuvina”.

Näin on siis minun elämäni kieppunut urheilun, uskonnon ja politiikan parissa. Jos jotain pitäisi pois karsia, niin kyllä minä politiikasta aloittaisin. On sanottu, että ”politiikka on likaista peliä”, ja kyllä se totisesti sitä on. Juuri missään muussa yhteisössä en ole tavannut niin paljon panettelua, valehtelua ja juonittelua. Itse en siihen muista koskaan sortuneeni, mutta enhän muista myöskään nukkuneeni vaalitilaisuuksissa, tai hankkineeni joitakin salassa pidettäviä tietoja rikollisella tavalla ja sitten niitä julkistanut.

Toki kyse voi olla minun huonosta muististani, mutta ainakaan tuo viimeinen väite ei vain sovi mihinkään kategoriaan minun teoistani. Kyllä minä oikeasti uskallan väittää, että kyse on siitä likaisesta pelistä.

Millä oikeudella

Tuntuuhan se joskus siltä, että minulla on jonkinlainen määräysoikeus tähän maahan, kun sentään isäni on henkensä edestä taistellut sen puolesta. Kun nyt oikeasti ajattelen, niin kyllähän se tietysti pienen oikeuden antaa, mutta en usko, että se ihan yksityistä omistusoikeutta synnyttää. Kyllä meillä ”kanta-asukkailla” kai kuitenkin on etuoikeus vaalia sitä lakia ja järjestystä, jota isämme ovat puolustaneet ja jota myös minäkin olen sillä omalla panoksellani ollut rakentamassa. Jotta nyt en kuitenkaan kauheasti ylpistyisi, niin ei käynyt isäni yksin sotia, enkä minäkään niin kauheasti aikaan ole saanut, että vallan voisin omistajaksi heittäytyä.

Kun nyt monella tavalla olen koettanut näitä suomalaisia rasisteja järkyttää, niin ei kai kauhean suuri lisäys enää ole varmaan se, että viimeisimmässä Suomen käymässä sodassa oli Suomen puolella enemmän ulkomaalaisia kuin nyt meillä on ”mamuja”. Kelpasivat silloin, miksi siis eivät kelpaisi nyt. Minäkään en toki muista niitä aikoja, mutta melko varmasti uskon, että ei monikaan näistä ”maahanmuuttokriittisistä” ollut silloin vielä syntynyt.

En minäkään ihan tunteettomasti ulkomaalaisiin suhtaudu. On toki väärin se, jos nämä käyttävät hyväkseen sitä yhteiskuntaa, joka heidät on suojiinsa ottanut, mutta se ei anna oikeutta liioitella eikä vääristellä näitä muutamia kriminaaleja ja sosiaalitapauksia, joita on kieltämättä olemassa. Kielitaidottomuus ja sen mukanaan tuoma kotouttamattomuus aiheuttaa kyllä joskus niin suuria ongelmia, että se purkautuu epäsosiaalisena käytöksenä. Kyllä me kaikki ulkomailla asuneet sen tiedämme, vaikka emme mahdollisia rikoksia hyväksyisikään. Se asia on maailmanlaajuinen, ja myös suomalaiset saattavat omalla käytöksellään mokailla ulkomailla.

Tästä tulenkin varsinaisesti siihen asiaan, joka sai minut kirjoittamaan taas tällä kertaa maahanmuuttoasiasta. Ei taida olla ensimmäinen kerta ja tuskinpa viimeinenkään, mutta kun olen joutunut todistamaan niitä monia virheellisiä väittämiä ja kokenut molemminpuolista maahanmuuttoa itsekin, en pysty pitämään monttuani ummessa.

Kaikenlainen epäsosiaalinen elämä on siis tuomittavaa. Ties monennenko kerran ovellemme ilmestyi taas mies. Todennäköisesti aidosti kielitaidoton ulkomaalainen, jolla oli se monelle tuttu lappu kourassa, jossa valiteltiin elämän surkeutta ja koetettiin myydä joitakin esineitä. En tiedä mitä myytävät esineet olisivat olleet, sillä en suostunut edes vilkaisemaan niitä. En muutenkaan suostunut tukemaan herraa, jotta en antaisi viestiä, että hyväksyn tällaisen ”kerjäämistavan”. Ilmeisesti täytyy seuraavaa kertaa varten kirjoittaa muutamalla itäisellä kielellä lappu jossa lukee: ”Mene töihin tai kotimaahasi.” Ehkä se tekisi selväksi, että tämä Suomi ei ole mikään kerjäläisten luvattu maa.

 Alkuperäinen piirros: Uli Stein

Uskontoon, rotuun ja kansallisuuteen katsomatta tänne ovat tervetulleita kaikki ne ihmiset, jotka haluavat tätä maata rakentaa ja ovat valmiit työskentelemään sen puolesta. Kristittynä ihmisenä minulla ei ole edes oikeutta kieltää sitä.

Mutta niinhän se on: ”Maassa maana tavalla tai maasta pois..

Ekumeeninen hetki tsasounalla

En ole luterilainen, mutta en myöskään niin kristinuskon vastainen, että pitäisin evankelista kirkkoa jotenkin kummajaisena maailman kirkkokuntien joukossa. Täällä Suomessa ja etenkin Kalajoella, päinvastoin, pidetään näitä vanhoja kirkkokuntia jotenkin omituisina. Itse kuulun todella suureen ja vanhaan kirkkokuntaan, ortodoksiseen kirkkoon, joka tiettävästi on maailman vanhin kristillinen kirkko ja sen jumalanpalvelusmenot periytyvät lähes alkuseurakunnasta. Liturgisia menoja kunnioitetaan, ja vaikka kaikelle ei aina edes tiedetä selitystä, niin tapoja noudatetaan, koska ne eivät ole ainakaan vahingoksi ihmisille.

  

Kalajoen ortodoksinen tsasouna on alun alkaen rakennettu ekumeeniseksi hiljentymispaikaksi kaikille uskoville, ja ketään sinne hakeutuvaa ei koskaan ole käännytetty ovelta pois.

Myös pieni luterilainen yhteisö on hakeutunut sinne aika ajoin pitämään raamattupiiriään, ja olen nyt pari kertaa saanut olla mukana tässä ekumeenisessa illassa. Melkein hävettää, kun nuori luterilainen pappi joutui kertomaan joitakin puhtaasti ortodoksisena pitämieni tapojen taustaa. Täytyi vain todeta, että tätä on ekumenia. Ei arvostelua, ei tapojen moittimista, ei edes ihmettelyä. Pakko taas kerran todeta tuo satoja kertoja siteeramaani sanonta ”mitä enemmän tietää, sitä paremmin tietää, kuinka vähän tietää,” täysin paikkansa pitäväksi. Ihmisillä on tarve yleensä arvostella asioita, joista he eivät juurikaan tiedä mitään. Erityisen hyvin tämä pitää paikkansa juuri uskontojen suhteen, sillä olemme hyvin taipuvaisia arvostelemaan jonkin toisen kirkkokunnan tapoja, vaikka emme tiedä niiden taustaa.

Edelleen olen sitä mieltä, että vilpittömyytemme huomataan, ei niinkään käyttämämme kieli tai noudattamamme rituaalit. Kristillisyyden suuri sanoma on lähimmäisenrakkaus. Se ei anna minulle lupaa kivittää toiseen kirkkokuntaan kuuluvia, ei edes toisin uskovia. Minun mielestäni ihminen on aivan samanarvoinen, olkoon hän muslimi, kristitty, agnostikko tai ateisti. Kyllä meidän tehtävänämme on sanoman saattaminen sitä tarvitseville, mutta ainakaan minä en tunne tarvetta tyrkyttää oppejani toisille kristityille. Se on myös molempien valtionkirkkojemme omaksuma tapa, josta kiitos näille yhteisöille.

Tämän blogini poliittisissa osioissa olen saattanut voimakkaastikin arvostella mm. Kristillistä liittoa. Se ei niinkään johdu puolueen jäsenistön kirjavasta uskonnollisesta taustasta kuin siitä, että joku poliittinen puolue on ominut kristillisyyden yksinomaan itselleen. Mielestäni kristillisyys kuuluu koko suomalaiselle yhteiskunnalle ja sitä kautta kaikille puolueille.

Poliitikkojen pääasiallinen tehtävä on hoitaa maallisia asioitamme, samaan hiileen puhaltaen. Ei tähän tarvita erillistä kristillistä puoluetta, vaikka Taivaalliset voimat varmasti olisivatkin avuksi.

Kyllä tsasounassa varmaan on tavalla tai toisella tarjolla näitä ekumeenisia hetkiä jatkossakin. Niin että sinne vaan muiden kristillisten sekaan, tasan riippumatta siitä, mitä uskonnollista yhteisöä edustatte.

Pannulapun virkkaajat

Kyllä minua on kovasti ihmetyttänyt väite, että Kalajoelle rakennettavien tuulivoimaloiden kaikki osat tuodaan ulkomailta. Tottahan se näyttää olevan, sillä ihan omin silmin olen nähnyt, että ainakin tuulimyllyn siipiä kuljetetaan Rahjan satamasta tuulimyllyjen rakennustyömaalle. Ihmettelen tätä siksi, että itsekin olen ollut mukana ns. lapaprojektissa, jossa suunniteltiin maailman suurinta tuulimyllyn siipeä, ja tein sille mm. lujuuslaskelmat. Ainakaan toistaiseksi ei kukaan ole huomauttanut, että ”väärin suunniteltu lapa”.

Toinen tuulimyllyjä koskeva asia, jossa olen ollut ihan itse mukana, oli tuulimyllyjen ohjaamojen rakentaminen lujitemuovista. Aktiiviaikoinani olin nimittäin kouluttamassa näiden lujitemuovituotteiden valmistajia Torniossa.

En tiedä mistä kiikastaa, mutta siltä vaan näyttää, että ei oikein ole suomalainen lujitemuoviteollisuus itseään läpilyönyt näillä markkinoilla, vaikka tunnetusti korkeatasoista onkin. Muutenkaan ei noiden tuulivoimaloiden rakentaminen näytä työllistävän meidän työttömiä, sillä voimalan asentajistakin suurin osa tulee entisistä Itä-Euroopan maista. ”Tuulivoimabisnes” on muutenkin varsin kyseenalaista, sillä energian saannin kannalta sillä ei juurikaan ole merkitystä, mutta tuulivoimayhtiöt saavat voittonsa veronmaksajien rahoista ja pysyvät näin pystyssä. Tuulivoimalan käyttöiäksi on laskettu max. 15 vuotta, mutta toistaiseksi ei ole päätetty, kuka purkaa ja millä rahalla. Yksi tällainen ”raato” näyttää jo tököttävän Rahjan sataman edustalla ilman siipiä. Kelpaakohan tähänkään hommaan suomalainen työvoima, vai pitääkö väki tuoda taas ulkomailta?

 

Jotenkin minusta tuntuu, että suomalaiset esittävät mieluummin rasistisia mielipiteitään kuin suostuvat tekemään epämiellyttäviksi kokemiaan töitä, joita varten joudutaan palkkaamaan ulkolaista työvoimaa.

Suomalainen teollisuus ei ole kovin kilpailukykyistä silloin, kun valmistetaan tuotteita, joiden valmistusprosessi sisältää runsaasti käsin tehtävää työtä.

Koetan olla kovasti solidaarinen kaikkia kansalaisia kohtaan, mutta kyllä minä rohkenen väittää, että ammattiyhdistysliike saa painaa omaan piikkiinsä tuon ulkomaalaisen työvoiman maahantuonnin ja suomalaisen teollisuuden heikon kilpailukyvyn. Näin se vaan on, vaikka en toki Suomen ”hyvää” hallitustakaan aio vastuusta vapauttaa. Kyllä molemmat tahot ovat osaltaan huolehtineet siitä, että vain Marttayhdistysten pannulapun virkkauspiirit ovat enää kannattavia. Saavathan ulkomailla asuvat lapsenlapset näin muistoja vanhempiensa entisestä kotimaasta.

 

En minä kenenkään äänestämiskäyttäytymistä aio ohjailla, mutta ihmeelliseltä se tuntuu, että vaikka selvästi näemme, mihin suuntaan ollaan menossa, niin suurin osa meistä äänestää niin kuin on aina äänestänyt. Näin se vaan jatkuu entinen meno ja ”kaikki on vanhan hallituksen vikaa.”

Keksisiköhän uusi hallitus jonkun muun pystyssäpysymiskeinon kuin puoluekurin ja enemmistöhallituksen? Olisivatkohan järkevät päätökset mistään kotoisin? Olen varma, että vain riittävän pieni hallitus pystyy niitä tekemään ja pysyy pystyssä, jos tekee yhteistyötä eduskunnan kanssa.

Vähemmistöhallituksen hyvä puoli olisi se, ettei se pystyisi kävelemään eduskunnan yli. Onhan meidän eduskuntamme kuitenkin se osa valtiomuotoamme, jonka ainakin pitäisi olla se ylin päättävä elin. Ei kansanedustajan käsiä saa sitoa puoluekurilla eikä millään muullakaan painostuksella tai uhkailuilla.