Poliittinen äly?

Meillä Suomessa ei ole asetettu poliitikoille mitään älykkyysvaatimuksia. Ei tosin mitään muutakaan oikeita vaatimuksia, vaan kuka tahansa voi tehdä harrastuksestaan ammatin. Yleensä riittää, että kuulut johonkin puolueeseen, joka menestyy vaaleissa kohtuullisesti ja olet ns. ”vaaraton” tyyppi. Vaaraton siis puolueen poliittiselle johdolle. Jos nämä ehdot on täytetty, saat töppöillä ihan vapaasti, ja pääasiallisesti typeryyksiäsi puolustellaan. Korkeimmalla poliittisella taholla se on vain hallituksen yhteinen päätös. Vain ani harvoin näitä päätöksiä arvostellaan, sillä puoluekuri on vienyt arvostelulta terävimmän terän. Eduskunta on siis tosiasiassa voimaton, sillä lähes kaikki ovat jonkin hallituspuolueen jäseniä, ja on sopimatonta arvostella hallituskumppaneita, saati sitten äänestää heitä vastaan. Pahimmassa tapauksessa se saattaisi johtaa puolueesta tai ainakin eduskuntaryhmästä erottamiseen. Tämä järjestelmä takaa vahvan hallituksen, mutta tarpeettoman eduskunnan. Hallituksen hulluimmatkin päätökset menevät aina läpi, koska opposition voimat eivät yksinkertaisesti riitä niitä kaatamaan.

Miettikääpä miten järkevää on esimerkiksi pienen maalaispitäjän nimittäminen kaupungiksi ja sitten kaikkien kaupungin palveluiden hävittäminen. Posti, poliisi ja työvoimavirasto saavat luvan lähteä. Samoin käy parille pankille, joiden lähtö ei tosin ole valtion päätettävissä, mutta se on selkeä seuraus kuntien alasajosta. Kaupungiksi nimittäminen ei siis tehnytkään maalaiskunnasta haavoittumatonta.

Huomaan joskus arvostelevani tätä valtion säästöpolitiikkaa, mutta kun se joskus kolahtaa niin pahasti. Tällä kertaa minua puhutteli Kalle Isokallion kirjoitus siitä, kuinka Suomen virkakoneisto on mitoitettu 20-miljoonaiselle kansalle. Sattui nimittäin niin, että joskus 70-luvulla kirjoitin samanlaisen artikkelin. Silloin meitä oli vajaa viisi miljoonaa, ja arvelin että virkakoneistomme oi mitoitettu yli kymmenelle miljoonalle.

Kun meillä säästetään, tehdään se mahdollisimman typerällä tavalla. Yleensä lakkautetaan kokonaisia laitoksia tai hallinnonaloja. Viimeisin esimerkki lienee liikkuva poliisi. Entäpä jos vähennettäisiin turhia tehtäviä ja sitä kautta pyrittäisiin saamaan mitoitus kohdalleen?

Hyvä esimerkki moninkertaisesta turhasta työstä on ajokortti.  Ajokortin myöntää poliisiviranomainen, jolla ei tosiasiallisesti ole mitään käsitystä kokelaan ajotaidoista. Ajokortti myönnetään, koska viranomainen on niin hyväksi nähnyt, eikä oikeastaan voi sitä kieltääkään. Katsastusviranomaisella on kyllä yleensä jonkinlainen käsitys siitä, miten henkilö ajoneuvoa käsittelee, mutta melko kevyeen näyttöön sekin perustuu. Ns. ”inssiajo” menee kyllä läpi, kun oikein keskittyy ja tarvittaessa uusii.  Todellinen kuva henkilön ajotaidosta on yleensä autokoulussa, jossa koulutus on saatu ja näitä taitoja hiottu.

Olisikohan se vaaraksi yleiselle liikenneturvallisuudelle, jos ajokortin myöntäisikin autokoulu. Ainakin se olisi selvää säästöä, sillä jäisihän siinä kaksi tarpeetonta porrasta pois. Sadat muutkin tehtävät olisivat yhtä helposti järjesteltävissä, jos todellista halua olisi.

Säästöä syntyisi, jos todellista säästön tarvetta enää olisikaan. Me haemme nimittäin säästöjä vain siksi, että voimme ylläpitää tätä pöhöttynyttä julkista sektoriamme, joka esimerkiksi meidän verorahoista nielee suurimman osan. 

Karjala takaisin?

 

Voi itku, kuinka kaunis Karjala oikeastaan voi olla. Kaunis on nykyinen kotiseutuni Kalajokikin, mutta niin erilaisella tavalla. Jos Kalajoella onkin avaruutta ja merihenkisyyttä, niin Karjalassa sen vastapainona ovat kauniit lehtometsät ja vehmaat järvimaisemat. Jos olenkin ylpeä nykyisestä kotipaikastani, niin vielä ylpeämpi olen syntymäseudustani Laatokan rannoilla. Aina olen koettanut nähdä kaunista siellä missä kulloinkin olen ollut. Ja todella monessa paikassa olen ollut, joskin kotiseudukseni kutsunut vain muutamia paikkoja.  Sellainenhan se ihmisen taipumus on, että kotiseutua on syntymäpaikan lisäksi vain vakituiseksi asuinpaikaksi muodostunut kylä tai kaupunki.  Olen siis Kalajoen karjalainen, ja siitä olen oikeasti ylpeä.

Monessa - siis todella monessa - järjestössä kun olen ollut mukana, voinen kai kutsua itseäni jonkinlaiseksi järjestöjyräksi. Ei siis ole sattuma sekään, että olen jonkinlaisessa roolissa myös Kaunis Karjala ry -nimisessä yhdistyksessä, jonka kotipaikka on Lappeenranta. Meillä on kesämökki melkein Saimaan kanavan varrella  tässä kauniissa eteläkarjalaisessa kaupungissa.  Moni on ihmetellyt, että miksi niin kaukana.  No kaukanakos tuo. Traktorilla hurauttaa parissa päivässä ja autolla vielä nopeammin, rajalta toiselle.

Kyllä siihen oma syynsä on, että en ole osannut oikein Karjalasta luopua. Kieltämättä juuri Venäjän puoleisessa Karjalassa on tiettyä eksotiikkaa myös minulle, ja vaikka en todellakaan voi muistaa millainen Pitkäranta oli, kun sieltä 9 päivän ikäisenä jouduin pakenemaan sodan jaloista, lisää tietoisuus siitä, että olen täällä syntynyt, myös tätä eksotiikkaa. En ehkä ole viimeinen sotatoimialueella syntynyt suomalainen, mutta varmasti yksi viimeisimmistä.

Tämä Lappeenranta on siitä hyvä mökkipaikka, että täältä on helpot yhteydet Venäjälle ja nimenomaan siihen ”oikeaan” Karjalaan, jossa vierailemme usein. Ei likikään niin usein kuin haluaisimme, silla vieraanvaraisuus ja ystävällisyys Karjalassa on jotenkin ennen kokematonta. Tänä kesänä, tätä kirjoittaessani olemme käyneet Karjalassa vain kerran, ja siitä kerron nyt.

Viipurin tuntevat kaikki, ja useinhan siellä olemme käyneetkin ihan vain siksi, että se on hyvin teiden päässä ja sieltä pääsee aika moneen suuntaan. Sieltä aloitimme siis jälleen matkamme. Viipurin kauppahallissa kävimme ostoksilla ja Viipurin torin ihmeitä tiirailimme. Jotain oli täälläkin tapahtunut, sillä kuuluisaa Monrepons´n puistoa emme onnistuneet löytämään, vaikka sielläkin olen vieraillut aika usein. Olihan meillä kai kiirekin mielestämme, joten päätimme vain ruokailla tosi upeassa Venäjän Portti -nimisessä ravintolassa, jossa söin aitoa Kievin kanaa, joka oli tarkalleen niin hyvää kuin mielessäni olin muistellutkin. Sitten jatkoimme matkaamme kohden tämänkertaista pääkohdettamme vanhaa suomalaista Antrean kylää. Olihan siellä kappale Suomen historiaa nähtävillä. Ristiriita vanhojen talojen ja poltettujen raunioiden sekä rakennettujen uusien talojen välillä oli valtava. Oltiin jotenkin erikoisessa maailmassa, joka kuitenkin vähän kerrassaan muuttui sitä nykyaikaisemmaksi, mitä lähemmäksi Suomen rajaa alettiin tulla. Jääski oli kyllä kylä, jonka monet tunnistavat sotakertomuksista, mutta siitä tuskin on paljonkaan kertomista.  Enso, joka yhä edelleen tunnetaan paperiteollisuudesta, on monelle suomalaiselle tuttu juuri tästä syystä. Vain harvat osaavat yhdistää nykyisin Svetogorskina tunnetun teollisuuskaupungin nykyiseen Stora Enso -nimeen.  Ensossa kuultiin jo suomen kieltäkin ja tavattiin muutamia suomalaisia, sillä onhan se Imatran rajanaapuri ja myös tunnettu rajanylityspaikka.

Tämä kesän ensimmäinen seikkailu Venäjällä jäi aika lyhyeksi, mutta se syntyi spontaanista päähänpistosta. Varsinainen Karjalan vierailu onkin tarkoitus aloittaa vasta huomenna, jolloin ohjelmassa on toinen suomalaisten teollisuudesta tuntema kylä Wärtsilä, sitten Sortavala ja Lahdenpohja, mutta ennen kaikkea Suojärvi ja maailmanperintökohteeksi ehdotettu Veskelyksen kylä. Siitä reissusta selostus myöhemmin.

Mitä se jäsenyyteni siinä Kaunis Karjala ry -nimisessä yhdistyksessä sitten tähän kuuluu?  No ei oikeastaan mitään, sillä kaiken tämän voisin tehdä myös yksityishenkilönä. Nyt on kuitenkin tarkoitus, että minä yhdessä vaimoni Pirjon kanssa teemme kuvateoksen kauniista Karjalastamme. Tämä teos tulee toimimaan myös matkaoppaana yksityisille matkailijoille, joita asia saattaa kiinnostaa.  Kaunis Karjala ry on ainakin osittain teoksen tuottajana. 

Kaunis Karjala

Voi itku, kuinka kaunis Karjala oikeastaan voi olla. Kaunis on nykyinen kotiseutuni Kalajokikin, mutta niin erilaisella tavalla. Jos Kalajoella onkin avaruutta ja merihenkisyyttä, niin Karjalassa sen vastapainona ovat kauniit lehtometsät ja vehmaat järvimaisemat. Jos olenkin ylpeä nykyisestä kotipaikastani, niin vielä ylpeämpi olen syntymäseudustani Laatokan rannoilla. Aina olen koettanut nähdä kaunista siellä missä kulloinkin olen ollut. Ja todella monessa paikassa olen ollut, joskin kotiseudukseni kutsunut vain muutamia paikkoja.  Sellainenhan se ihmisen taipumus on, että kotiseutua on syntymäpaikan lisäksi vain vakituiseksi asuinpaikaksi muodostunut kylä tai kaupunki.  Olen siis Kalajoen karjalainen, ja siitä olen oikeasti ylpeä.

Monessa - siis todella monessa - järjestössä kun olen ollut mukana, voinen kai kutsua itseäni jonkinlaiseksi järjestöjyräksi. Ei siis ole sattuma sekään, että olen jonkinlaisessa roolissa myös Kaunis Karjala ry -nimisessä yhdistyksessä, jonka kotipaikka on Lappeenranta. Meillä on kesämökki melkein Saimaan kanavan varrella  tässä kauniissa eteläkarjalaisessa kaupungissa.  Moni on ihmetellyt, että miksi niin kaukana.  No kaukanakos tuo. Traktorilla hurauttaa parissa päivässä ja autolla vielä nopeammin, rajalta toiselle.

Kyllä siihen oma syynsä on, että en ole osannut oikein Karjalasta luopua. Kieltämättä juuri Venäjän puoleisessa Karjalassa on tiettyä eksotiikkaa myös minulle, ja vaikka en todellakaan voi muistaa millainen Pitkäranta oli, kun sieltä 9 päivän ikäisenä jouduin pakenemaan sodan jaloista, lisää tietoisuus siitä, että olen täällä syntynyt, myös tätä eksotiikkaa. En ehkä ole viimeinen sotatoimialueella syntynyt suomalainen, mutta varmasti yksi viimeisimmistä.

Tämä Lappeenranta on siitä hyvä mökkipaikka, että täältä on helpot yhteydet Venäjälle ja nimenomaan siihen ”oikeaan” Karjalaan, jossa vierailemme usein. Ei likikään niin usein kuin haluaisimme, silla vieraanvaraisuus ja ystävällisyys Karjalassa on jotenkin ennen kokematonta. Tänä kesänä, tätä kirjoittaessani olemme käyneet Karjalassa vain kerran, ja siitä kerron nyt.

Viipurin tuntevat kaikki, ja useinhan siellä olemme käyneetkin ihan vain siksi, että se on hyvin teiden päässä ja sieltä pääsee aika moneen suuntaan. Sieltä aloitimme siis jälleen matkamme. Viipurin kauppahallissa kävimme ostoksilla ja Viipurin torin ihmeitä tiirailimme. Jotain oli täälläkin tapahtunut, sillä kuuluisaa Monrepons´n puistoa emme onnistuneet löytämään, vaikka sielläkin olen vieraillut aika usein. Olihan meillä kai kiirekin mielestämme, joten päätimme vain ruokailla tosi upeassa Venäjän Portti -nimisessä ravintolassa, jossa söin aitoa Kievin kanaa, joka oli tarkalleen niin hyvää kuin mielessäni olin muistellutkin. Sitten jatkoimme matkaamme kohden tämänkertaista pääkohdettamme vanhaa suomalaista Antrean kylää. Olihan siellä kappale Suomen historiaa nähtävillä. Ristiriita vanhojen talojen ja poltettujen raunioiden sekä rakennettujen uusien talojen välillä oli valtava. Oltiin jotenkin erikoisessa maailmassa, joka kuitenkin vähän kerrassaan muuttui sitä nykyaikaisemmaksi, mitä lähemmäksi Suomen rajaa alettiin tulla. Jääski oli kyllä kylä, jonka monet tunnistavat sotakertomuksista, mutta siitä tuskin on paljonkaan kertomista.  Enso, joka yhä edelleen tunnetaan paperiteollisuudesta, on monelle suomalaiselle tuttu juuri tästä syystä. Vain harvat osaavat yhdistää nykyisin Svetogorskina tunnetun teollisuuskaupungin nykyiseen Stora Enso -nimeen.  Ensossa kuultiin jo suomen kieltäkin ja tavattiin muutamia suomalaisia, sillä onhan se Imatran rajanaapuri ja myös tunnettu rajanylityspaikka.

Tämä kesän ensimmäinen seikkailu Venäjällä jäi aika lyhyeksi, mutta se syntyi spontaanista päähänpistosta. Varsinainen Karjalan vierailu onkin tarkoitus aloittaa vasta huomenna, jolloin ohjelmassa on toinen suomalaisten teollisuudesta tuntema kylä Wärtsilä, sitten Sortavala ja Lahdenpohja, mutta ennen kaikkea Suojärvi ja maailmanperintökohteeksi ehdotettu Veskelyksen kylä. Siitä reissusta selostus myöhemmin.

Mitä se jäsenyyteni siinä Kaunis Karjala ry -nimisessä yhdistyksessä sitten tähän kuuluu?  No ei oikeastaan mitään, sillä kaiken tämän voisin tehdä myös yksityishenkilönä. Nyt on kuitenkin tarkoitus, että minä yhdessä vaimoni Pirjon kanssa teemme kuvateoksen kauniista Karjalastamme. Tämä teos tulee toimimaan myös matkaoppaana yksityisille matkailijoille, joita asia saattaa kiinnostaa.  Kaunis Karjala ry on ainakin osittain teoksen tuottajana.

Sosiaalipummit ja kielitaito

Voi taivasten valtakunnan avaimet, kun suomalaiset ovat tavallaan tyhmiä. Yhden tai kahden ihmisen takia me olemme valmiit leimaamaan kokonaisen ihmisryhmän, joka ei yleensä ole edes yhtenäinen ryhmä, vaan me teemme mielikuvituksemme avulla siitä sellaisen. Tosiasiassa täällä Kalajoellakin on noin 15 – 20 eri kansallisuutta, jotka jokainen muodostavat erillisen ryhmittymä. Monilla ei ole minkäänlaista uskonnollista taustaa, joten tämän seikan avulla ryhmittely on vaikeaa.  Maahanmuuttajat yleisesti leimataan pakolaisiksi, vaikka esimerkiksi meillä Kalajoella ei ole ainuttakaan pakolaista.

Kalajoki on pieni kaupunki täällä Pohjanlahden rannalla. Sen varmasti kaikki tietävät. Täällä asuu vakituisesti noin 250 ulkomaalaista. Tähän lukuun ei ole laskettu mukaan Suomen kansalaisuuden saaneita, ei opiskelijoita eikä tilapäisillä komennuksilla olevia. Suurin osa on vakituisessa työssä, mutta on joitakin työrajoitteisia ja vaikeasti työllistettäviä. Näiden rajoitukset aiheutuvat pääasiassa kielitaidon puutteesta.

 Se on rajoitus, joka poistuu ajan ja koulutuksen myötä- Suomessa asuvat ulkomaalaiset ovat yleensä satunnaisesti valittua suomalaisryhmää paremmin koulutettuja, joten heidän kielikoulutukseensa kannattaa kyllä satsata.  

Myös perussuomalaisten leimaaminen ulkomaalaisvastaisiksi kuuluu tähän suomalaisten ikiomaan idiotismiin. Jos arvostelet maahanmuuttopolitiikkaa, leimaa yleinen mielipide sinut maahanmuuttovastaiseksi, vaikka tosiasiassa kyse on juuri päinvastaisesta asiasta.  Kyllä suomalainen byrokratia on tehty liian vaikeaksi juuri maahan tulleen ulkomaalaisen ymmärtää. Sen arvostelu ei ole maahanmuuttovastaisuutta.  Totta on tietysti, että myös perussuomalaisissa on muutamia, jotka vastustavat maahanmuuttoa. Niitä yksinkertaisesti on kaikissa puolueissa. Tapa, jolla media kohtelee perussuomalaisia, on jonkin verran rasistinen.

Kristillisen elämänkatsomuksen omaavana ihmisenä olen aina katsonut kriittisin silmin Kristillisten liiton poliittista toimintaa. Ei voi välttyä ajatukselta, että jos Päivi Räsäsen väite, että raamattu ohittaa Suomen lain, olisi tullut jonkun perussuomalaisen suusta, olisi seurauksena ollut maailmanlaajuinen mediamylläkkä.  Olihan ministerin ulostulo todella paljon törkeämpi kuin Jussi Halla-ahon omaan tuomioonsa kohdistuva arvostelu aikanaan.

Joskus politiikka on tällaistakin. Ei ole merkitystä sillä mitä sanoo, vaan sillä kuka sanoo.