Sairasta politiikkaa

Heti alkuun pitää sanoa, että ei tämä Suomi-äiti kai poliittisesti sen sairaampi ole kuin keskivertovaltiot yleensä. Pahinta onkin, että tämä on minun maani. Maa, jossa olen syntynyt ja kasvanut, kouluni käynyt ja elämäntyöni tehnyt. Kyllä se niin on, että tälle maalle olen myös paljon velkaa, vaikka kieltämättä joskus tuntuu, että se velkasuhde on tasan päinvastainen.   Siitä olen hyvin tietoinen, että se joskus vain tuntuu siltä, mutta olenhan minä tältä maalta toki paljon saanutkin.

Kun syvässä syyllisyyden tunnossa päätin vielä eläkepäivinäni antaa koulukseni ja kokemukseni synnyttämän näkemykseni tämän maan ja ennen kaikkea kotikuntani hyväksi, koin monenlaisia yllätyksiä.

En tullut valituksi valtuustoon. No jotain sellaista osasin kai odottaakin. Suomessa on näin, jos et ole ole hyvä hiihtäjä, laulaja tai muu julkkis, ei sinun uskota selviytyvän kunnallisessa päätöksenteossa. Kokemustakin tärkeämmäksi asiaksi nousee siis joku sekunnin sadasosa. Tämä on jo sinänsä sairasta, mutta kansa saa mitä kansa haluaa, eikä siinä demokratiassa tietenkään ole napisemista.

Kun vaaliliput on laskettu, häviää demokratia kuin tuhka tuuleen. Alkaa vallan kahminta, jolla ei juurikaan ole tekemistä kansan tahdon kanssa. Tässä vaiheessa yleensä yritän muistuttaa, että politiikan tulisi olla yhteisten asioiden hoitoa, jossa yhteinen menestys olisi asetettava ensisijalle. Puolueen menestystä voidaan ajatella vasta sitten, kun yhteinen menestys on turvattu. Henkilökohtaisen vallan kahminnan ja edun tavoittelun pitäisi väistyä kokonaan. Niin se vaan näyttää olevan, että politiikkaan hakeutuvat ja jopa valikoituvat kuitenkin ne, jotka ensisijaisesti ajavat oma etuaan. Sairasta siis tämäkin, mutta ahh… niin inhimmillistä. 

Valtuustoon en siis tullut valituksi, ja katson sen kyllä suuremmaksi menetykseksi Kalajoen kaupungille kuin itselleni, sillä ihan oikeasti olin sitä mieltä, että tätä yhteiskunnan maksamaa koulutustani voisi kaupunki hyödyntää niin kauan kuin voin pitää itseäni täyspäisenä ja työkykyisenä.  Sen verran ääniä kuitenkin sain, että puolueeni,  perussuomalaiset,  josta olen ylpeä, valitsi minut yhdeksi neuvottelijaksi, kun alettiin neuvottelut pienryhmien asemasta tulevissa lautakunnissa.  Tilanne oli minulle jotenkin uusi, joten katsoin parhaaksi valita tarkkailijan roolin, ainakin aluksi.  En kuolemaksenikaan muista, kuka mitäkin sanoi, mutta kaksi puheenvuoroa jäi selkeästi mieleeni. 

Ensiksi harvinaisen selväpäinen ja järkevä puheen vuoro, joka suunnilleen kuului näin: ” Ei meidän kannata pitää kiinni alueiden tai puolueidenkaan edustuksesta, vaan huolehtia siitä, että kullekin paikalle saadaan mahdollisimman pätevä ihminen.”  No juuri näinhän sen pitäisi mennä. Tämä on sitä yhteisten asioiden hoitoa parhaimmillaan.

Mutta sitten tuli se sairas kysymys. ”Mitä hyötyä tästä meille on?”  Taidanpa puolueenkin muistaa, mutta en halua mainita, kun itsekin olen joskus ollut sen puolueen jäsen.  Eikös se niin olisi pitänyt ajatella, että ”mitä Kalajoen kaupunki ja sen asukkaat hyötyvät tästä”. 

Suomalainen politiikka on siis niin sairasta ja korruptoitunutta, että yhteisellä menestyksellä ei ole mitään osaa eikä arpaa, silloin kuin lähes ammattimaiset poliitikot jakavat valtaa keskenään.