Vanhat hyvät ajat

Ei saa sanoa, että ennen oli kaikki paremmin kuin nykyisin, koska näin ei kuulemma ollut.  No ei varmaan ollutkaan, eivät ainakaan kaikki asiat, mutta kyllä saattoi olla, että jossakin on menty pieleen.  Jos siis ei saa sanoa niin, niin ainahan jotakin voi ihmetellä.

Palataanpa nyt vaikka tuonne 50 – 60 luvulle, kun Suomi oli selvinnyt miljardiluokan sotakorvauksista, kärsinyt sodassa kirveleviä menetyksiä ja meidät sadat tuhannet siirtolaiset oli saatu asutettua.  Kaiken järjen mukaan ei Suomella olisi pitänyt olla varaa yhtään mihinkään.  Mutta mitä ihmettä ?  Vaikka ei Jyrki Katainen eikä Jutta Urpilainen olleet edes syntyneet, pystyttiin siitä huolimatta melkein mihin vaan.  Vai olisiko se sittenkin niin, että juuri siitä syystä.

Miettikääpä ja ihmetelkää ?

Sodan jälkeen syntyi lapsia enemmän kuin koskaan myöhemmin, joten monet perheenäidit joutuivat olemaan pois työelämästä.  Monen perheen isä oli kaatunut sodassa ja koko perheen pystyssä pysyminen oli yksin äidin varassa. Kaikesta tästä huolimatta Suomi rakennettiin uudelleen.  Ne silloin syntyneet suuret ikäluokat oli elätettävä ja koulutettava.  Tuskinpa monenkaan mielessä on käynyt, että nyt kun nämä suuret ikäluokat tulevat eläkeikään, ei tehtävä ole sen suurempi kuin se oli silloin kun he olivat lapsia. Monet eläkeiässä olevat ”mummot ja vaarit” tekevät vielä sitkeästi töitä ja osa on tietysti jo poistunut joukostamme. Tosiasiassa taitaa siis olla niin, että tehtävä oli silloin paljon vaativampi ja kalliimpi.  Nykyinen sukupolvi tuntuu pelkäävän, että edes tästä nykyisestä velvoitteesta ei selvitä. 

Erityisen suurta ihmetystä minussa on herättänyt tuo yleinen yhteiskunnan varattomuus, niin että oikeastaan mihinkään ei ole varaa.  Uskokaa nyt, että en minä väitä, että kaikki olisi ollut ennen paremmin, vain joitakin asioita ihmettelen. Miten niitä poliisejakin riitti joka kylään, kun nyt ei riitä edes kaikkiin kaupunkeihin. Kuka niiden palkat maksoi? Mistä ne kunnanlääkärit tulivat, kun niitäkin näytti olevan joka kunnassa, vaikka ei oikeastaan ollut mitään terveyskeskuksia, olipahan vain terveystalo, jossa päivysti joku terveyssisar.  Lisäksi oli seurakunnan diakonissa, joka saattoi myös antaa ensiavun tai toimittaa potilaan tarvittaessa sairaalaan, jonne kyllä pääsi, jos oikeasti oli tarve.

Aivan ihmeellinen asia minusta ovat nuo pankit. Miten ihmeessä ne saattoivat toimia, kun niiden piti ihan vaan tulla toimeen tuolla ottolainauksen ja antolainauksen välisellä marginaalilla, joka ei silloin ollut kovinkaan paljon suurempi kuin se on nykyisin. Joka kylässä oli pankki ja keskustaajamissa useampiakin. Kaikissa palveltiin asiakkaita ja joskus vietettiin vekselin monivuotis-syntymäpäiviäkin. Se ei aiheuttanut isompaa murinaa tai purinaa.   Sehän se sitä ihmetystä herättää, että miten se pankkienkaan raha ei enää riitä, vaikka sitä annetaan ulos vain parina päivänä viikossa ja otetaan vastaan yötäpäivää.  Henkilökuntaa ei enää ole lainkaan, eikä juuri konttoreitakaan muualla kuin suurimmissa keskuksissa, joissa ei kuitenkaan palvella enää ihmisiä.

Kaikkein suurimpia ihmeiden tekijöitä olivat koululaiset. Menivät kouluun ihan mukisematta, vaikka mitään koulukyytejä ei ollut olemassakaan.  Oikeastaan se ei tullut edes mieleen, sillä silloin tuollaiset parin kolmen kilometrin kävelymatkat olivat vain virkistäviä ja terveellisiä. Talvella hiihdettiin ja kesällä pyöräiltiin, ja jos tuntui siltä, että koululaisen matka tuli liian pitkäksi, pantiin koulu pikkusen lähemmäksi. Jotenkin se vaan raha riitti ja taisi pikkusen jäädä ylikin. 

Ei ei. En minä halua, että yhteiskunta palaa 50- tai 60-luvun tasolle. Haluan vain muistuttaa, että selvittiin sitä ennenkin, ja selvitään varmaan nytkin, mutta ei näillä nykyisillä keinoilla.  Nyt kun aivan pian joudumme taas maksamaan noita suuria ”sotakorvauksia” tai ainakin niihin verrattavia maksuja, pitäisi meidän kuitenkin pystyä palaamaan tuohon ajattelutapaan.  Siis aivan kuin ei Kataista vielä olisi syntynyt ja hallitus toimisi kansallisen edun parhaaksi.  Hallituksen vaihtoahan se tietysti edellyttää.  Toivottavasti siihen ei mene liian pitkää aikaa, sillä kyllä tuo koalitio  voi saada suurenkin tuhon aikaiseksi. 

Kuntakatastrofin estämiseksi voivat kunnat ainakin ryhtyä viivytystaisteluun, muistaen että kuntien itsemääräämisoikeudella on perustuslain suoja, jota ei Virkkunen eikä Katainenkaan voi murtaa.  Siitä on vain pidettävä sinnikkäästi kiinni.