Työpaikkakiusattu

En minä koskaan ole ollut politiikasta erityisen kiinnostunut, mitä nyt haukkunut eduskuntaa ihan niin kuin ihmiset yleensä. En koskaan muista olleeni koulukiusattu, enkä myöskään työpaikkakiusattu, joten ehkä keskimäärin olen ollut melko tavallinen ihminen. Kaikki voi kuitenkin muuttua, paitsi tietysti se että edelleenkin tunnen olevani melko tavallinen ihminen.

Asuin silloin Ähtärissä ja töissä olin Jalasjärvellä. Minut oli ”värvätty” sinne aikuiskoulutuskeskukseen muovialan kouluttajaksi. Oikeasti se oli ihan hyvä paikka tällaiselle vanhemmalle herralle, joka kaiken lisäksi oli suorittanut tuohon tehtävään vaaditun DI-tutkinnonkin vasta aikuisena. Toki minä tiesin, että työpaikkani johto oli voimakkaasti keskustalaista, mutta ei se juuri minua liikuttanut, sillä vielä silloin olin täysin neutraali politiikan suhteen. Mari Kiviniemi taisi olla silloin työpaikkani hallituksen puheenjohtaja, mutta ei sekään minua erityisesti kiinnostanut. Oikeastaan en tainnut edes tietää kuka on Mari Kiviniemi. Minulle ihan ” noubodi”. Työ oli ihan mukavaa ja menestyin siinä niin paljon hyvin, että minut parin vuoden jälkeen nimitettiin osastoni koulutustoimialavastaavaksi. Käytännössä se tarkoitti. että kouluttajien pomoksi. Se oli tärkeä ”virka” siksi, että käytännössä päätin kaikesta ja kaikista osaston muovi- ja venekoulutuksista, vaikka tosiasiassa minulla oli esimiehiäkin. Rehtori ja osaston johtaja, juuri siinä järjestyksessä. Rehtori oli diplomi-insinööri, niin kuin minäkin, ja osaston johtajana oli silloin ekonomi, joka ei tekniikasta mitään ymmärtänyt. Molempien kanssa pärjäsin mukavasti, ja JAKK:lla meni muutenkin mukavasti. Koulutuksia oli ja minä pidin omalta osaltani huolen, että tutkinnot suoritettiin tutkinnon vaatimusten mukaisesti. Sitten tapahtui muutos.

Elettiin eduskuntavaalien aikaa, ja minä olin tutustunut ähtäriläiseen pariskuntaan, jossa rouva oli poliitikko. Silloin Perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu, mutta vaalit olivat siis tulossa. Jotakin ehkä osasin. Ainakin osasin lukea ja kirjoittaa, vaikka politiikasta en paljon ymmärtänytkään. Rouva kuitenkin heitti minulle vaikean haasteen. Sirkka-Liisa Lamminkoski pyysi minua vaalipäällikökseen, mikä ei toki minulle ollut läpihuutojuttu. Ensin piti miettiä ja sitten ottaa selville puolueen ohjelma ja tarkoitusperät ja sitten taas miettiä. Ainoastaan rouvan tunsin, mutta puolue ja politiikka olivat minulle melko tuntemattomia. Kun olin lukenut puolueen ohjelman moneen kertaan, tulin siihen tulokseen, että juuri näin sen pitää olla. Juuri tämä on suomalaisten etu ja vaikutti muutenkin jotenkin reilulta ja järkevältä. Näin sen tulisi mennä, joten päätin, että autan rouvaa, jota olin muutenkin pitänyt ihan hyvänä ihmisenä. Yhtä asiaa vain en arvannut ottaa huomioon, enkä vieläkään ole varma, miten olisin menetellyt, jos olisin sen huomioinut. Se oli umpikepulainen työpaikkani. Olin aina luullut, että jos ihminen hoitaa hyvin työnsä, hän on hyvä työntekijä, täysin riippumatta siitä, mitä hän vapaa-ajallaan puuhastelee. Näin se ei kuitenkaan tunnu aina olevan, jos ”aatetta on ilma sakeana”.

Jos sanoisin, että nyt minulla alkoivat työssäni vaikeudet, valehtelisin ilman muuta. Ei minulla mitään vaikeuksia tullut, sillä olin sen verran ylivoimainen osaaja, että ihan pikkuasiat eivät minua horjuttaneet. Aluksi sainkin vain kuulla pientä ”vinoilua” perussuomalaisuudesta. Rehtori ei siihen kyllä milloinkaan sortunut, vaikka kepulainen oli hänkin. Hyvä mies siitä huolimatta. Pääsääntöisesti nämä olivat ihmisiä, joiden osaaminen ja koulutus eivät juuri muuhun yltäneetkään. Todelliset ammattilaiset pääosin tukivat ja auttoivat minua mm. lainaamalla ja kunnostamalla asuntovaunun vaalikiertuetta varten. Minuunkin se vaikutti vain siten, että tajusin, kuinka oikeassa Perussuomalaiset olivatkaan. Eihän ihmisten näin tule käyttäytyä.

No silleen se sitten meni ja vaalitkin meni, eikä tullut Sirkka-Liisasta kansanedustajaa, vaikka Ähtärin ääniharava myöhemmin tulikin. Minunkin perussuomalaisuuteni kai unohdettiin, kunnes osastonjohtajan paikka avautui. Päästin rehtorin tuskasta, ilmoittamalla että olen täysin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, enkä aio hakea kyseistä virkaa, josta minua olisi ollut tosi vaikea syrjäyttää. Olisi todella pitänyt löytää joku minua pätevämpi ja ansioituneempi, sillä muutenhan olisin voinut vedota vaikkapa ikärasismiin. Sellaista ei varmasti löytyisi, sen nyt olisin voinut vaikka vannoa. Sellaista ei sitten löytynytkään, mutta löytyi kuitenkin kepulainen. Sanoivat tämän kaverin olevan myöskin diplomi-insinööri. No ei ollut, oli kuulemma viittä vaille. En tiedä, mitä yksikköjä tämä viisi oli, mutta minun aikanani tätä tutkintoa hän ei suorittanut.

Täytyy myöntää, että aika saamaton äijä oli, mutta kun sai mukaansa yhden nousukkaan, jolle oikeasti olin opettanut kaiken, minkä hän alasta tiesi, niin kyllä hän sitten osasi tämän ns. työpaikkakiusaamisen. Ihan aluksi se oli niin hienovaraista, että en sitä edes tajunnut. Panin sen vaan miehen tyhmyyden tiliin, mutta lopulta se oli pakko tajuta. Aina kun tämä kouluttamani nuori insinööri … siis oikeasti entinen oppilaani, jolle olin tämän työpaikan järjestänyt… ja osaston johtaja luulivat osaavansa jonkun asian, se myös yritettiin toteuttaa minut ohittaen. Lopulta osaston asiat olivat niin sekaisin, että niistä ei oikeastaan tiennyt kukaan mitään. Toinen vanhemmista kouluttajista lähti vapaaehtoisesti, ja metalliosaston ainut pätevä kouluttaja joutui vain lähtemään, koska hänen pätkätyösopimustaan ei uusittu. Joskus tuntui siltä, että koko osaston teoreettinen osaaminen oli nyt minun varassani. Näinhän se varmaan olikin, mutta tätä ei osastonjohtaja tajunnut. Ei tajunnut, tai ei välittänyt. Vuoden sisällä saisin jäädä eläkkeelle ja vain se tuntui kiinnostavan näitä herroja. Kun minulta viikon välein kysyttiin, koska aion jäädä eläkkeelle, aloin kokemaan sen jo jonkin asteisena työpaikkakiusaamisena. Menin jopa niin pitkälle, että kerroin asiasta rehtorille, joka kyllä kertoi asiallisesti minulle, että on minun tehtäväni ilmoittaa milloin jään eläkkeelle… ei sitä kenenkään tarvitse kysellä. Tämä tieto ei kai koskaan mennyt osaston johtajalle, sillä tyyli ei muuttunut.

Mistään JAKK:n väärinkäytöksistä en koskaan tiennyt mitään. Meidänkin osastolla oli kai pari yritystä antaa koulutusta, joka ei kuulunut tutkinnon vaatimuksiin, mutta sikäli kuin se minusta riippui, onnistuin aina torjumaan ne. Luulen kuitenkin tietäväni ne herrat ja rouvat, jotka näiden väärinkäytöksien takana olivat. Kai se juridisesti oikein oli, että rehtori joutui lähtemään, mutta jotenkin minusta vain tuntui, että oikeasti hän oli vähiten syyllinen. Ei ehkä tiennyt asioista sen enempää kuin minäkään. Ihan hyvä oli, että työpaikkakiusaukseen kyllästyneenä jäin eläkkeelle heti kun pääsin. Ei tarvinnut osallistua JAKK:n sotkujen selvittelyyn, vaikka eivät kai ne meidän osastoa edes koskettaneet.

Niin se on, että koskaan ei pitäisi sanoa että ei koskaan. Sen Sirkka-Liisan eduskuntavaalikampanjan jälkeen päätin, että en koskaan sotkeudu politiikkaan, enkä koskaan ole minkään puolueen jäsen. Kyllä toi media kuitenkin niin epäoikeudenmukaisesti on perussuomalaisia kohdellut, että ihan pakko on olla hieman oikomassa asioita.