Uudistamisen vimma

Olen asunut kolmessa eri maassa, mutta missään en ole tavannut samanlaista uudistamisen vimmaa kuin meillä Suomessa.  On tietysti niin, että huonot laitteet, talot ja järjestelmät on syytä korjata, eikä aina ole poissuljettu sekään mahdollisuus, että koko systeemi kannattaa korvata kokonaan uudella järjestelmällä.  Useimmissa tapauksissa on kuitenkin niin, että pelkkä vikojen ja virheiden korjaaminen riittää.  On selvää, että taloa ei kannata purkaa sen takia, että katto vuotaa.

Suomalainen käytäntö on kuitenkin se, että kohtuullisesti toimiva järjestelmä puretaan sen takia, että voitaisiin rakentaa uusi järjestelmä uusine virheineen.  Hyvä esimerkki tästä on ”sote-soppa”. Suhteellisen hyvin toimivaa terveydenhuoltojärjestelmäämme pyritään romuttamaan monimutkaisella himmelillä, jonka viat tulevat ilmi vasta sitten, kun sote saadaan toimimaan, jos yleensä koskaan saadaan.  

 

Tämän jälkeen alkaa sitten vikojen paikkaaminen, vikojen, joita vielä ei kukaan tunne ja joiden paikkaaminen tästä syystä on erittäin vaikeaa.  Uskallan epäillä, että nykyisen järjestelmämme korjaaminen olisi ollut paitsi halvempi niin myös paljon nopeampi toimenpide.  Ehkäpä jo nyt voisimme nauttia yhdestä maailman parhaista terveydenhuoltojärjestelmistä.

Hyvin samantapainen esimerkki on koulu-uudistus, jonka etuja en ainakaan minä vielä näe.

Paitsi että olen asunut ulkomailla, olen myös tehnyt pitkän työuran täällä Suomessa. Yksityisen palveluksessa asiat olivat suurin piirtein ok. Joitakin tehtäviä voitiin kyllä henkilöstön sisällä siirtää hieman tarkoituksenmukaisemmin, mutta suurempaa soppaa siitä ei koskaan syntynyt. Jossakin vaiheessa siirryin sitten julkisen sektorin palvelukseen, enkä enää oikein koskaan tiennyt, mikä on minun roolini tässä yhteisössä.  Sama ongelma näytti olevan muillakin, eikä oikein koskaan voinut olla varma siitä, mikä tehtävä kenellekin kuului. Tästä syystä monet tehtävät jäivätkin tekemättä.

Eihän se ihan aina näin mene, mutta usein kyllä.

Erilaiset organisaation muutokset saavat kuitenkin aikaan jonkinlaista sekasotkua, joka tarjoaa mahdollisuuden kaiken maailman selkäänpuukottajille ja nousukkaille tavallaan ryöstää osan tehtävistä itselleen.  Tämä tuskin on minkään uudistuksen tarkoitus.  Näin se vaan tapahtuu silloin, kun uudistus ei oikeastaan ole tarpeellinen, mutta se pyritään tekemään vain uudistuksen vuoksi.

Olen usein kuullut perusteluina mm. sen, että näin on toimittu siitä ja siitä vuodesta asti ja nyt olisi aika muuttaa toimintatapoja. Näin siitäkin huolimatta, että systeemi on toiminut hyvin, eikä mitään muutoksen tarvetta ole olemassa. 

Onko todellakin romutettava hyvä systeemi vain siksi, että se on toiminut jo kauan hyvin? Entä jos ei ole toiminut erityisen hyvin, eikö virheitä todellakin olisi voitu korjata jo niiden esiintyessä? No ei, koska muutosvastarinta on liian suuri. Se voidaan murtaa vasta, kun kerrotaan suurisuuntaisesta ja kokonaisvaltaisesta mullistuksesta, jota oikeastaan kukaan ei ymmärrä. Se on organisaatiouudistus, jota voidaan aina puolustella juuri tuolla organisaation vanhuudella ja sanomalla, että ”tämä on nykyaikaa”.  Monet meistä konservatiivisistakaan eivät uskaltaudu kysymään ”miksi”.  Pelätään leimautuvamme kehityksen vastustajiksi, vaikka selvästi on todettavissa kehityksen kulkevan aivan väärään suuntaan.

Olenkohan ainut, joka uskaltaa sanoa, että heittäkää sotenne romukoppaan ja korjatkaa ne virheet organisaatiossa, jotka olette havainneet. 

Ehkäpä tätä olisi hyvä tarkastella kaikilla aloilla ja kaikissa organisaatioissa.

Muutoksen aika

Näin se tuntuu olevan, että muutoksen tuulet puhaltavat kaikkialla, eivätkä aina hyvään suuntaan. Sodan aikaan syntyneenä olen ennättänyt nähdä kaikenlaista messiasta tämänkin maan päällä.  Melkein kaikki poliittiset puolueetkin ovat muuttuneet, eivätkä aina nekään myönteiseen suuntaan.  Takinkääntäjistä ja loikkareista puhutaan hyvinkin kielteiseen sävyyn, mutta onko takinkääntäjiä oikeasti olemassa ja jos on, niin mikä sitten on motiivi. Onhan se toki mahdollista, että elämä opettaa ja tulee vastaan sellaisia asioita, jotka saavat ihmisen miettimään omaa ideologiaansa ja sen oikeutusta. Totta kai tästä saattaa seurata esimerkiksi puoluekannan muutos. Tämä on kuitenkin tavattoman harvinaista. Vaan kyse on pikemminkin siitä, että puolue tavallaan liukuu alta pois, eikä enää vastaa niitä arvoja, jotka kyseinen henkilö on omakseen tuntenut.  Jos rohkeus riittää, niin silloin henkilön on löydetävä uusi poliittinen koti jostain.

En ehkä ole paras mahdollinen esimerkki, sillä en koskaan ole ollut kovin aktiivinen poliitikko, vaikka olen toki parikin kertaa ollut paikallisvaalien ehdokkaana. Molemmilla kerroilla puolueessa, joka sillä hetkellä vastasi omia ihanteitani, joita olivat mm. oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo.  Vastustin ”rötösherroja”, korruptiota ja poliittisia virkanimityksiä.  Niinpä ensimmäinen puolueeni, jonka jäsen olin, oli Veikko Vennamon perustama SMP.  Minun mielestäni Veikko oli paitsi suoraselkäinen oikeudenpuolustaja, niin myös kykenevä asioiden järjestelijä.

Luovutetusta Karjalasta tuli puoli miljoonaa ”pakolaista”, joiden asutuksen tänne Kanta-Suomeen Vennamo onnistui järjestämään muutamassa kuukaudessa. Täytyy myöntää, että myös SMP:n imago hieman haaleni Vennmon kuoltua, ja suuren toivoni SMP:n jälkeen asetin Vennamon jalanjäljille perustettuun Perusuomalaiseen puolueeseen. Timo Soini oli Vennamon oppipoika ja yritti luotsata puoluetta Vennamon osittamaan suuntaan. Tuli ”jytky” jytkyn jälkeen, ja melko pian puolue oli edeltäjänsä SMP:n tavoin salonkikelpoinen hallituspuolue.

Olin läsnä Jyväskylän puoluekokouksessa, jossa kaikki muuttui.  Soini oli ilmoittanut luopuvansa puolueen puheenjohtajuudesta, ja puoluekenttä jäi kahden kilpailevan poliitikon hallintaan. Puheenjohtaja ehdokkaine olivat maltillisen linjan edustaja Sampo Terho ja populistinen rasistisen linjan kannattaja Jussi Halla-aho. Sattumalta jouduin istumaan halla-aholaisten kiivailijoiden keskelle ja kuulin suurin piirtein kaiken, mistä he keskustelivat.  Kaipa nuo asiat on niin moneen kertaan puitu, että en nyt tässä rupea asioita toistamaan, mutta selvää oli, että kyse ei enää ollut mistään demokraattisesta vaalista, vaan melkeinpä junttaamalla tehdystä puolueen valtauksesta.

On yleisesti tiedossa, että Suomessa on kohtuullisen suuri rasistijoukko. Päinvastoin kuin aikaisemmin puolue ryhtyi nyt nojaamaan tuohon rasistiseen vähemmistöön ja sitä tukeviin, hieman natsimielisiin, ryhmittymiin.

Suomen puoluekenttä on sen verran hajanainen, että suurimman puolueen asemaan riittää nuo parikymmentä prosenttia.  Enemmän kuin asioiden hoitamiseen nyky-”persut” keskittyivätkin vallan tavoitteluun, sillä toki näytti mahdolliselta, että seuraavissa eduskuntavaaleissa saattaisi tuo gallup-kannatus realisoitua, siitäkin huolimatta, että yksikään muu puolue ei pitänyt ”persuja” enää hallituskelpoisena. Vain suurimman puolueen asema voisi tuoda puolueelle hallituspaikan.

Henkilökohtaisesti minä ihmettelen, miten yksikään vakaumuksellinen perussuomalainen saattoi tuon vallankappauksen jälkeen jäädä vanhan puolueen riveihin, sillä niin pahasti Vennamon ja Soinin aatteet tulivat lokaan poljetuksi.

Tässäkään tapauksessa ei kyse siis ollut mistään loikkauksesta, vaan siitä, että puolue oli liukunut alta pois.

Kun Sininen Tulevaisuus perustettiin, oli kyse lähinnä siitä, että osa poliitikoista halusi palata alkuperäisille juurille. Ihmisviha, rasismi ja natsiaatteet eivät kerta kaikkiaan saaneet saada mitään sijaa Suomessa.