Majesteetti-margariinia

Lapsuus on varmasti jokaisella ihmisellä jotenkin onnellista aikaa, ja sellaisenahan minäkin sen muistan, vaikka suurin osa minun lapsuusajasta elettiin suhteellisen suuressa köyhyydessä. Vaikeaahan sitä tietysti on nähdä mikä se tilanne silloin oli, sillä eivät ihmiset noihin aikoihin, ainakaan tuossa Vaajakosken pienessä teollisuusyhteisössä, ulkoisesti eronneet toisistaan. Sodan jälkeinen köyhyys oli absoluuttista eivätkä sen ajan ”herratkaan” niin kauhean varakkailta vaikuttaneet. Ehkä varakkaimpia olivat maanviljelijät, jotka ainakin täällä sisämaassa olivat onnistuneet säilyttämään asemansa sodasta huolimatta.

Luonnon lakihan tietysti on, että vaikka sota oli tehnyt kaikista tasapäisen köyhiä, niin pianhan varakkuus alkoi kasaantua toisille ja toiset köyhtyivät entisestään. Se nyt vaan menee niin, että on hieman erilaisin eväin varustettuja ihmisiä, eikä se ole kenenkään syy. On älykkäitä ihmisiä, jotka älynsä turvin onnistuvat hankkimaan kohtuullisen elintason. Samaan pääsevät yleensä ahkerat ihmiset, jotka tosin joutuvat tekemään hieman enemmän työtä, mutta lopputulos on jokseenkin sama. Jos ihminen sattui olemaan sekä älykäs että ahkera, hänestä tuli yleensä jonkinasteinen ”rahamies” edellyttäen, että hän itse sitä halusi.

Ehkäpä tämä minun ajatusmaailmani kumpuaa suurelta lapsuusajan opeista, joiden keskeinen sisältö lienee: ”Jokainen on oman onnensa seppä.” Todellisuudessa en tiedä, mihin ryhmään me olisimme juuttuneet, jos isä olisi saanut elää. Sodan jaloista olimme joutuneet pakenemaan Karjalasta, eikä äitini mukaan tullut muuta kun minä vauvana ja pari alakouluikäistä veljeäni, jotka hekin viettivät suurimman osan sota-ajasta Ruotsissa, joka vastaanotti Suomen pakolaisia ilman kiintiöitä. Ruotsin kiintiöt taitavat nykyisinkin olla hieman eri luokkaa kun Suomen vastaavat.

Kymmenenä ensimmäisenä vuotena sodan jälkeen olimme kai onnistuneet isän työpaikan ja myöhemmin oman sementtivalimonkin turvin kohoamaan jo jollekin asteelle tässä hierarkiassa, kunnes isä sitten kuoli. Ei kai ihan kokonaan sotavammoihinsa, mutta olihan sillä varmasti oma osuutensa. Onneksi oli onnistuttu hankkimaan jo oma talo, joten ihan ei köyhyydestä huolimatta jääty taivasalle. Onneksi siihen aikaan oli suuri sotakorvausten maksu-urakka, joka takasi, että työttömyyttä ei ollut, ja niinpä molemmat veljenikin saivat melkein välittömästi työpaikat. Ei palkka varmaan hääppöinen ollut, sillä molemmilla oli takanaan vain pätkä keskenjäänyttä oppikoulua, mutta kun äiti lisäksi ompeli, niin kai me ihan hyvin elettiin, vaikka niukkuutta joskus olikin. Muutama vuosi sodan jälkeen perheeseen syntyi meille kaikille sisko, joka isän kuollessa oli juuri ja juuri kävelyikäinen. Sisko syntyi meistä viimeisenä ja sai lähteä ensimmäisenä, sillä hän kuoli vuonna 2002.

Isän kuolema kosketti meitä muutoinkin kuin vain inhimillisesti. Sementtivalimon tilaa emme oikeasti tienneet, mutta luultavaa on, että se ei ollut taloudellisesti niin vahvoilla kuin isä oli antanut ymmärtää. Isällä oli pari yhtiötoveriakin, jotka saivat äidin suotumaan siihen, että maksaisimme osan yhtiön veloista. Mitä lienee tarkoittanut ”kymppinä” valimolla toiminut mies, kun hän vuosia myöhemmin sai sanottua, että kyllä nämä ”nimettömät” teiltä paljon varastivat. Turha kai sitä jälkeenpäin on kertoilla, mutta jos hän olisi rohjennut kertoa asian ajallaan, saattaisi tilanne olla nytkin hieman toinen. Kyllähän ”nimettömillä” tietysti nimi oli, mutta en nyt enää halua sitä kaivaa esille, kun miehetkin ovat jo varmasti vainajia.

Niin sitten elettiin 50-luku ”suhteellisessa köyhyydessä” kuten kerroin. Veljet tekivät oman osuutensa vieraan palveluksessa, ja minä auttelin kotitöissä minkä pystyin. Joskus oli ruokakin aika niukkaa, mutta aina sitä oli kuitenkin. Leivälle pantiin margariinia, kun voita ei ollut, ja joskus tehtiin keittoa milloin mistäkin metsän antimista. Kai minä vähän laihaksi jäin, mutta onpahan tullut tuokin asia myöhemmin korjattua.

Ei vanhan ajan margariini niin hääppöistä ollut, mutta kun leipä oli oman äidin leipomaa, niin menihän siinä margariinikin päällä. Oikea ilonpäivä koitti kun joku - olikohan se Paasivaara - osasi ruveta valmistamaan oikein voileipämargariinia. Taisi olla nimeltään Majesteetti-margariini. 

Sossusta lastenvaunut

Muistan nimeltäkin sen kansanedustajan, joka levitti huhun ”mamun” saamista lastenvaunuista, jotka kuulemme oli Helsingin sosiaalivirasto antanut tälle pakolaisparalle. En nyt ihan hienotunteisuussyistä ala häntä kuitenkaan nimittellä, sillä kaipa teistäkin suurin osa tuon rouvan tuntee. Ei ollut ”persu”. Mahtaako käydä ihan täysillä, sillä pitäisi tajuta, että moni uskoo kansanedustajan puhuvan totta, joka sekin on suuri harha. Ei tainnut ihan paikalleen napsahtaa tälläkään kertaa. Tarvittiinhan siihen aivan viraston päällikkö oikomaan huhua ja kertomaan ihan televisiossa koko kansalle, millaiset ohjeet virastolla on, ja ennen kaikkea että ne ohjeet koskevat tasan kaikkia sosiaaliapua tarvitsevia ihmisiä, tarkalleen samanlaisina. Kyllä lastenvaunuihinkin niitä tarvitseville kuulemma avustusta annetaan, samansuuruisena kaikille apua tarvitseville kaupunkilaisille. Katsoin kyllä tuota ohjelmaa, jossa sosiaaliviraston päällikkö oikoi noita puheita, mutta en voi ihan varma enää olla, muistanko summan ihan oikein. Jos muistan väärin, niin oikokaa ihmeessä, mutta tässä hetkellä päässäni pyörii summa, joka on jotain 150 €. Se on harkinnanvarainen summa, joka silloin tällöin maksetaan joillekin kaupunkilaisille, ihonväriin ja syntyperään katsomatta. Lastenvaunut sai jokainen sitten ostaa ihan mistä tykkäsi ja ihan minkä hintaiset tykkäsi, sosiaaliviraston antamaan avustukseen se ei vaikuta. Joskus kuulemma hyvinkin upeita ja hieman uudenkarheita vaunuja on saatavilla esimerkiksi kirpputorilta tai huutonetistä. Tuo 150€ ei juuri uusiin vaunuihin riitä, niin että jos näette maahanmuuttajia, jotka työntävät mielestänne kalliita vaunuja, niin oletettavaa on, että ne on hankittu joko kokonaan omalla rahalla, tai sitten halvalla käytettynä.

Tuota nimenomaista tapausta ei sosiaalivirastokaan tuntenut, mutta sieltä todettiin kuitenkin, että suurin osa kyseisestä avustuksesta osalliseksi päässeistä on suomalaisia.

 

Olipa tuo legenda totta tai ei, niin varma olen, että kansanedustajan tuloluokassa on mahdollista hankia ihan oma auto. Kyllä minä veronmaksajana mieluummin sijoitan verorahani ”mamujen” lastenvaunuihin kuin jonkun kansanedustajan sadan tonnin Audiin tai Bemariin. On nimittäin melko varmaa, että tuo ”mamu” tarvitsee noita vaunuja huomattavasti enemmän kuin kansanedustaja tuota autoa Helsingissä.

Eihän sitä tietenkään sosiaaliavustukseksi nimitetä, mutta joku korruptiolaatikkohan se on. Sata vuotta Suomi on pärjännyt ilman noita ”laatikoita”. Mikä ihme niistä nyt on tehnyt tarpeellisia? Jokainen meistä tietää, että eduskunnan puhemiehen tehtävät hoidetaan eduskunnassa, eikä siellä autoa tarvita. Kansa nieli torkkupeitot, koska piti tärkeänä työpaikalla nukkumista, eikä etuus koskenut vain yhtä edustajaa. Taisi hintaluokkakin olla toinen. Aikaa myöten on kansa hyväksynyt puoluetuenkin, mutta olen jokseenkin varma, että jossain vaiheessa se sietokyky repeää, eikä se näiden suurten säästöjen aika varmaan kaukana ole.

Kohtuuton verotus

Suomessa vuosikausia työtä tehneenä olen minäkin kiukutellut suomalaisesta verotuksesta. Se on kansallinen tapa, vaikka useimmat eivät osaa oikeasti vastustaa muuta kuin sitä, että veroja yleensä peritään ja että koko maa on verolle pantu. Verotus on kuitenkin kautta aikojen ollut välttämätön paha, jotta yhteiskunta ylipäätään voisi elää ja tarvittavia palveluja ylläpitää. Kun keisari Augustus julisti, että koko maa oli ”verolle pantava”, sai alkunsa tuo yleinen käytäntö, jonka mukaan tiettyjä rakennelmia ja tehtäviä ylläpidettiin yhteisesti. Yhä edelleen nuo palvelut ovat erilaisia erilaisissa valtioissa ja myös verotuksen rakenteet poikkeavat kovin suuresti toisistaan. On maita, joissa valtio hankkii osan tuloistaan hallinnoimalla omistamiaan yrityksillä ja käyttämällä hyväkseen kansallista varallisuutta, kuten öljyä, mineraaleja tai vaikkapa puuta.

Verotus ei todellakaan ole ainoa keino, vaikka meillä Suomessa se näyttää sellaiseksi jäävän. Jos emme osaa käyttää puuta muuhun kuin paperin valmistukseen, tai haluamme lahjoittaa kaikki mineraalirikkaudet ulkomaalaisille yhtiöille, niin minkäpä sille sitten voi. Onhan se tietysti hyvä, että edes joku pyörittää meidän kymmeniä kaivosteollisuuden yrityksiä, mutta oliko se nyt ihan välttämätöntä lahjoittaa kaikki sen tuotanto ulkomaille. Eikö todellakaan tämä verotuksen luvattu maa pysty säätämään veroa, joka takaisi edes pienen osan tuosta omaisuuden siirrosta hyödyttävän myös tätä kansaa?

Kun sanon, että en ota kantaa siihen. onko Suomen kokonaisveroaste liian pieni tai liiansuuri, saattaa moni ihmetellä, että mitä minä sitten tarkoitan puhuessani kohtuuttomasta  verotuksesta. Meillä on kohtuuttoman suuret palkkaerot. Väitän, että jos saman työnantajan palveluksessa oleva DI saa palkkaa vain neljänneksen suunnilleen samantasoisen koulutuksen omaavan terveyskeskuslääkärin palkasta, voitanee puhua kohtuuttoman suurista palkkaeroista. No ihan kaikkien kuntien ja kaupunkien kohdalla tämä ei ehkä sellaisenaan pidä paikkaansa, mutta näitä tapauksia on. Kun tähän on ajauduttu, niin ainut tapa oikaista noita vääryyksiä on veropolitiikka, jossa progressio on säädetty riittävän jyrkäksi. Sekin hyvä puoli tässä olisi, että se koskisi tasapuolisesti kaikkia ammattiryhmiä.

Alun alkaen en ajatellut edes tätä palkan verotusta, vaikka se nyt tulikin mieleeni ja hieman tästä jyrähdin. Joku saattaisi jopa luulla, että vastustan suurituloisten tuloja yleensä. Ei, en toki. Pitäkööt vaan tulonsa, sillä tuskinpa he sen enempää syövät kuin muutkaan ihmiset. Kohtuuttomana pidän niitä veroja, jotka lankeavat maksettavaksi silloinkin, kun ei mitään tuloja ole syntynyt eikä ole edes tiedossa, tuleeko näitä tuloja koskaan.

Miettikääpä tilannetta perheyrityksessä, jonka perustaja kuolee ja yritys jää vaikkapa kahden pojan harteille. Pojat ovat työskennelleet yrityksessä vuosikaudet, joten on aivan luonnollista, että he jatkavat toimintaa. Mitä tapahtuukaan? Ville verottaja laskee, että yrityksen arvo on jonkinlainen määrä euroja. Kun tämä summa jaetaan kahdella, saadaan se summa, josta verottaja määrää perintöveron näille pojille. Höpsis.. mitä nämä pojat oikeasti perivät? He perivät pääsääntöisesti ne työpaikat, jotka heillä jo oli. Rahaa ei ole tullut ropoakaan, mutta verottaja on päättänyt, että jotakin pitää verottaa. Tosiasiallisesti työpaikkojen lisäksi nämä pojat ovat perineet vastuuta ja vaikeuksia, joita heillä ei ehkä ennen ollut. Jos tehdään niin, niin kuin usein tehdään, että perintöveron maksuun irrotetaan osa firman varallisuudesta. on muistettava, että myös tämä osuus on verotettavaa tuloa näille pojille.

Tämäntyyppistä verotusta minä pidän kohtuuttomana enkä yhtään ihmettele, jos ihmisillä on halua siirtää omaisuutensa ja liiketoimintansa ulkomaille. Tämäntapaista verotusta esimerkiksi Saksassa ei tunneta. On oikein verottaa rahavirtoja, mutta täysin kohtuutonta verottaa odotusarvoja, joista ei todellisuudessa edes tiedetä.

Kyllä Ville verottaja saisi pitää näppinsä kurissa siihen saakka, kunnes raha alkaa liikkua.

Totuuden puhumisen kulttuuri

Otsikostaan huolimatta tämä kirjoitus ei käsittele maahanmuuttoa eikä rasismia, vaikka liittyy kyllä kieltämättä myös vieraisiin kansoihin. Jo muinainen Mestarimme 2000 vuotta sitten lausui: ”Eivät terveet tarvitse parannusta, vaan sairaat.” Historia on todistanut, että herrat Hitler ja Stalin olivat aikansa hirmuhallitsijoita, joiden rinnalla Iivana Julma, Vladimir Putin ja Idi Amin vaikuttavat söpösiltä rippikoulupojilta.

Kun minä omassa ”sairaudessani” yökaudet joskus valvon, kaivelen historiallisia teoksia ja yritän penkoa kaikenlaista tietoa netistä ja muista medioista, en voi muuta kun ihmetellä erilaisista tietolähteistä tulevan tiedon erilaisuutta.

Ihan itseäni hauskuuttaakseni ajattelen, mitä seurauksia olisikaan siitä, jos presidenttimme Moskovan vierailullaan avautuisi Putinille ja alkaisi kertoa todellisia näkemyksiään nykyisestä politiikasta ja sen eroista eri kansoissa. Voisi aloittaa vaikka juttunsa suraavasti: ”Herra presidentti, olen syvästi tietoinen. että puhumme hieman eri kieltä, sillä maidemme välillähän on vuosikaudet vallinnut hieman erilainen asioista kertomisen kulttuuri. Teillä kerrotaan, mitä uskotaan kansan haluavan kuulla, kun taas me suomalaiset olemme hieman yksinkertaisempia ja yritämme vain kertoa miten asiat ovat.”

Olisikohan noissa sanoissa sitten riittävästi diplomatiaa? Uskon, että on aika vaikeaa nätimminkään kertoa, mistä oikeasti on kysymys. Toinen vaihtoehto olisi tietysti perisuomalaiseen tapaan töksäyttää: ”Herra presidentti, te taidatte valehdella, sillä koko maailma tietää, että käytte Ukrainassa valloitussotaa, jossa Ukrainan kapinalliset auttavat teitä. Osa puheistanne on siis täyttä totta. Te ette auta separatisteja ja ne auttavat teitä.”

Oikeasti ei minustakaan tunnu aivan uskottavalta, että Venäjän sotavoimien ylin käskijä ei edes tiedä, että monituhatpäinen sotajoukko rynnii jatkuvasti rajojen yli Ukrainaan.

Tuon totuuden puhumisen eron kansojemme välillä huomasin jo sotahistoriaa tutkiessani. Miten sattuikaan, että kun neuvostoliittolaiset ampuivat omaa kansaansa Mainilan kylässä, se syytti siitä Suomea ja aloitti sodan. No eihän tähän uskonut kun neljä kommunistia maailmassa ja koko Venäjän kansa. Todennäköistä oli, että heidän ainoa tietolähteensä oli Moskovan radion uutistoimitus, joka kertoi, että neljä miljoonaa suomalaista uhkaa koko parisataamiljoonaisen neuvostokansan kohtaloa.

Olen usein sanonut: ”Totuus ei pala tulessakaan.” Jos kuitenkin totuus on pelkän median varassa, on siihen suhtauduttava tietyllä varauksella. Kaksi hyvinkin arvovaltaista lehteä maailmalla uskaltaa heittää omakohtaistakin kritiikkiä tähän. Sekä itävaltalainen Falter että saksalainen Der Spiegel julkaisivat melko samansisältöisesti artikkelit, joissa todetaan, että kaikki toimittajat eivät aina uskalla kertoa asioita sellaisina kuin ne ovat tai eivät saa edes riittävästi tietoa asioista. Media kertoo kyllä totuudenmukaisesti siitä, että Pihtiputaalla on tapahtunut kolari ja siihen voi luottaa, että kolari on tapahtunut. Tapahtumista, joista on vaikeampi saada tietoa, kerrotaan vain osa totuutta hieman väritettynä omilla mielipiteillä, jotka menevät myös täydestä totuudesta.

Varmaan tulisi hieman liian pitkä juttu esimerkeistä, jotka eivät ole totta, vaikka niistä täytenä totuutena puhutaankin, mutta kysyttäessä olen valmis vastaamaan.

Olen sitä mieltä, että jos et koskaan ole nähnyt mitään, et kokenut mitään etkä edes opiskellut mitään, niin älä myöskään usko mihinkään, puhumattakaan, että alkaisit kertoa totena kuulemiasi huhuja. Vankoista epäilyksistäni huolimatta en tiedä esimerkiksi, kuka on se tollero, joka silloin tällöin kommentoi kirjoituksiani hyvin epäasiallisilla ja täydellistä tietämättömyyttä tihkuvilla kommenteillaan. En tietenkään julkaise näitä kommentteja, sillä ne harvoin kohdistuvat asiaan, vaan pääsääntöisesti minun persoonaani, ja siitähän tässä ei todellakaan ole kysymys.

En ymmärrä, miten esimerkiksi kirjoitustani nimeltään ”Sininen kansa” voitiin asettaa kyseenalaiseksi, vaikka kirjoitin vain omista kokemuksistani. Kyllä minä Marokosta voin lisääkin kertoa, jos se jota kuta kiinnostaa. Itse olin siellä yli 30 vuotta sitten, joten pelkään pahaa, että edes Marrakeshin sadunkertojien tori ei ole entisensä. Silloin siellä istui vanhoja ukkoja, jotka kertoilivat meille suomalaisillekin tuttuja Tuhannen ja yhden yön satuja.

 

Varmaankin tarinat ovat muuttuneet. Ehkä nykyisin kerrotaan satuja suomalaisesta sosiaalivirastosta, joka jakaa lastenvaunuja maahanmuuttajille. Yhteistä noihin Tuhannen ja yhden yön satuihin on ainakin se, että nekään eivät ole totta.

Kolmas sektori

Nykyisestä ihmisten tasapäistämisvimmasta huolimatta me synnymme nyt ja vastaisuudessakin erilaisin eväin varustettuna tähän maailmaan. Jo Eino Leino aikanaan runoili: ”Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.” Ikävän suuri totuushan tuossa on, ja aina tullee olemaan erilaisia ihmisiä. Toiset menestyvät elämässään kohtuullisen hyvin, kun taas toiset tarvitsevat toisten apua selviytyäkseen edes jokapäiväisistä asioistaan.

Yhteiskunta ei voi, tai ei aina edes halua järjestäytyä niin, että kaikki saisivat virallisesti apua yhteiskunnan taholta. Pääsääntöisesti meillä on joukko hyväosaisia, jotka eivät yksinkertaisesti näe, tai eivät edes halua nähdä asioita juuri niin kuin ne ovat.

 

Maailman sivu on ollut autettavia ja auttajia, vaikka ne eivät ehkä ole järjestäytyneet yhtä vahvasti kuin nykyisin, jolloin on sitten ruvettu puhumaan jo ns. kolmannesta sektorista. Alun alkaen se oli vain pieni joukko ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti otti hoitaakseen tehtäviä, jotka periaatteessa olisivat kuuluneet yhteiskunnalle. Yhteiskunta vain ei huolehtinut niistä riittävästi. syystä tai toisesta.  

Vanhimpia vapaaehtoisia kolmannen sektorin toimijoita ovat vapaapalokunnat, joiden rinnalle sitten kehittyivät erilaiset vartiointirenkaat paikoissa, joissa ne katsottiin tarpeellisiksi. Nämä ovat edelleen tarpeellisia, ja niiden hyvänä puolena on se, että ne ovat tavalla tai toisella onnistuneet säilymään poliittisten ristiriitojen ulkopuolella. Tältä ainakin näyttää näin sivullisen silmin katsottuna. 

 

Kolmannen sektorin toimijoita ovat myös monet yhdistykset, jotka yksinkertaisesti ovat ryhtyneet hoitamaan tehtäviä, joiden voitaisiin katsoa kuuluvan yhteiskunnalle. On toki totta, että osa yhdistyksistä on syntynyt ajamaan vain tietyn ryhmän etua, mutta on myös ihan aidosti yleishyödyllisiä yhdistyksiä. Eri ryhmiin kuuluvien yhdistysten välillä ei ole aivan helppo vetää selvää rajaa, mutta kokemuksesta tiedän, että ainakaan aina se ei näy yhdistyksen nimessä. Minä olenkin asettanut tuohon oman mittarini, joka on politisoituminen. Jos yhdistys on selkeästi yhteydessä joihinkin poliittisiin puolueisiin, ei sitä minun käsitykseni mukaan voida pitää yleishyödyllisenä yhdistyksenä. Sanomattakin pitäisi olla selvää, että tuon yhteyden takana on jonkinasteisia muita kuin yleishyödyllisiä tavoitteita.

Varmaan saan ämpärillisen kylmää vettä niskaani, kun siteeraan entisen TUL:n puheenjohtaja Matti Ahteen lausetta, jonka mukaan ”TUL on erottamaton osa työväenliikettä” ja totean samaan hengenvetoon, että TUL ei siis kuulu tuohon luetteloon yleishyödyllisistä yhdistyksistä. Näin siitäkin huolimatta, että minä en tuota keksinyt, vaan se on osa tuon herran puheesta. Kun kerran tuota vettä saan päälleni, niin saman hengenvetoon voin kai todeta, että poliittinen vasemmisto on aina pyrkinyt leimaamaan oikeistolaisiksi kaikki ne järjestöt, jotka eivät ole halunneet leimautua mihinkään poliittiseen puolueeseen. Ilmeisen selkeä ajatus on ollut vanha kerettiläinen toteamus: ”Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan.” Niinpä esimerkiksi partiojärjestö, suojeluskunta ja SVUL leimattiin porvarillisiksi järjestöiksi, vaikka ne tiettävästi halusivat olla puoluepolitiikan ulkopuolella. Sekä partioon että SVUL:n olen kuulunut, enkä politiikan sanaa kummassakaan järjestössä kuullut.

Puhtaina kolmannen sektorin toimijoina täällä Kalajoella pidän epäpoliittisten urheilujärjestöjen lisäksi joitakin kulttuuriyhdistyksiä sekä satamakirkkoa. Toki kaikki yhdistykset voivat olla kolmannen sektorin toimijoita, mutta ne vain eivät ole yleishyödyllisiä.

Ainakin osittain järjestäytymättömän joukon näitä kolmannen sektorin toimijoita muodostavat omaishoitajat ja perheen äidit, jotka tekevät sanomattoman arvokasta työtä. Toki kolmanteen sektoriin kuuluvaksi on laskettava kaikki ne yhteisöt, joiden toiminta tapahtuu ilman valtiovallan nimenomaista ylläpitoa tai maksettua palkkaa. On vain valitettavaa, että tämä vapaaehtoistyö vähenee vähenemistään. Siinä missä ennen tuettiin tätä toimintaa ”lesken rovoilla”, on nyt pitänyt ottaa käyttöön pakkokeinot verotuksen ja sosiaalipalvelujen muodossa. Vapaehtoinen huolehtiminen yhteiskunnan huonompiosaisista ei taida olla muodissa.

Kyllä kolmatta sektoria yhä edelleen tarvitaan, vaikka poliitikot yrittävät tehdä vapaaehtoistyöstäkin vaikeaa pyrkimällä säätämään vanhan talkooperinteenkin luvanvaraiseksi ja verolle pantavaksi.

Kun olen ollut satamakirkon vapaaehtoinen, niin kovasti minua jo pelottaa, että aletaanko minua tästä verottaa ja eläke lakkautetaan. Ei siitä toiminnasta tosin rahaa makseta, mutta onhan hyvä mielikin jonkin arvoinen, vaikka sillä ehkä ei elä. Kaikkihan täällä Suomessa on mahdollista, johan minä ”mamuna” sen huomasin.