Miehet ja miehen puolikkaat

Ihmisellä, jopa minullakin, tuntuu olevan taipumus provosoitua kun provosoidaan. Useimmitenhan tämä tapahtuu siten, että ei oikein olla täysin tietoisia siitä, mitä puhutaan ja kenestä puhutaan. Kyllä minäkin ärsyynnyn esimerkiksi siitä, kun joku pröystäilee muutaman vuoden opettajan kokemuksellaan minulle, joko tietämättään tai tietoisesti.  En toki minäkään elämäntyötäni tälläkään alalla ole tehnyt, niin kuin en oikein millään alalla. Elämäntyö on siis kokonaan tekemättä, mutta toki opettanutkin olen. Ensimmäisen opiskeluvaiheeni jälkeen vain pari vuotta ammattioppilaitoksessa, mutta myöhemmin sitten lisää, kun opintojakin oli kertynyt lisää.  Koulutustoimialavastaavan tehtävistähän minä sitten lopulta eläkkeellekin jäin, ja ihan näin nopeasti laskien taisi opetusalan työtäkin kertyä reilusti toistakymmentä vuotta.  Ihan mukavaa aikaahan se oli. varsinkin kun nyt eläkkeellä ollessa olen saanut opettaa myös näitä peruskoululaisia.  Vieläkin mielelläni tuurailen, jos tarvetta ilmaantuu.

Tuohon otsikon aiheeseen tuo edellä oleva ei mitenkään liity, paitsi että juuri opettajan kokemus on auttanut lukemaan kirjoituksia niin, ettei kirjoittajan ole lainkaan välttämätöntä signeerata kirjoituksiaan. Tyyli kyllä kertoo kenestä milloinkin on kysymys.  Kyllä se silti jotenkin pikkusieluiselta tuntuu, kun joku vaivautuu mollamaan ihmisiä, vaikka ei itse uskalla edes nimeään paljastaa.  Erityisen ikävältä se tuntuu silloin, kun kyseessä on ihminen, jonka on luullut hyvinkin tuntevansa, ja jota olisi joskus halunnut peräti auttaa vaikeuksissa, joita jokainen ihminen elämässään kokee.  Aina vaan ei kanssaihmisillä ole keinoja tuon avun antamiseen. Kyllä pitkä elämänkokemukseni on senkin puolen tästä maailmasta minulle näyttänyt. Sekä autettavana että auttajana.

Kyllä minussa sellainen paha vika on, että jaan ihmisiä ihan heidän omien tekojensa mukaan erilaisiin kasteihin.  Helposti puhun miehistä ja miehen puolikkaista, vaikka oikeasti kumpaankin ryhmään löytyy myös naisia.  Miesten luokkaan pääsevät ne, joilla on kyky seisoa sanojensa takana, kertoa mielipiteensä omalla nimellään ja tarvittaessa myöntää myös virheensä ja erehdyksensä.  Jos tässä rytäkässä on tullut loukanneeksi jotakuta, niin löytyy myös valmiuksia pyytää anteeksi näiltä ihmisiltä.

Niin, sitten ne miehen puolikkaat.

Miehen puolikkaan tunnusmerkki on itsepäisyys ja ainainen halu olla oikeassa. Miehen puolikas kirjoittelee nimettömiä herjauksia. Herjaa joskus jopa ihan julkisesti omalla nimelläänkin, mutta vain ani harvoin uskaltautuu avoimeen keskusteluun.

Miehenpuolikas arvostaa kyllä tiettyjä ominaisuuksia ja usein julistaa hänellä itsellään olevan juuri näitä ominaisuuksia, vaikka teot puhuvat aivan toista.  Nämä ihmiset luulevat usein, että kukaan ei arvosta heitä, josta syystä kaikkia kanssaihmisiä on parasta pyrkiä mollaamaan. ”Halu olla aina oikeassa, on huonommuuden tunnetta”.  Tästä tunteesta huolimatta nämä miehenpuolikkaat ovat ihmisiä, jotka ovat siinä määrin itserakkaita, että imevät itseensä kaikki moitteet, joita joku julkisuudessa esittää. He ovat aivan varmoja, että juuri heitä tarkoitetaan, vaikka useinkin kirjoittajalla tai puhujalla on monia kokemuksia tarinoidensa taustana, eikä välttämättä tarkoiteta ketään yksityistä ihmistä.

Kyllähän minä myönnän, että joskus minäkin kimmokkeeni saan jostakin yksittäisestä tapauksesta, mutta kirjoittamisen arvoinen siitä asiasta tulee vasta sitten, kun sillä on yleispätevää merkitystä.

Kyllä me tämmöisiä olemme… minä myös. Kyllä minä silti itseni mieheksi luokittelen, vaikka en ihan kauheasti itseäni kehukaan.  En myöskään tietoisesti ketään mollaa… en ainakaan nimellä.  Eikä kauhean vaikeaa ole myöskään väärässä olemisen myöntäminen, jos vain satun sen huomaamaan.  Oikeasti siinä pitää olla tosi tarkkana.

Että miksikö nyt tällaista juttua ?

Ihan vaan siksi, että tämä on poliittinen blogi, ja poliitikot ovat yleensä hyvin voimakkaita persoonia, joista näiden kahden ryhmän löytäminen on tosi helppoa.

Savolainen kansanviisaus ja mustat lampaat

”Oo kuinka oikeessa hyvänsä ja tiijä asiat kuinka hyvin vaan, niin jos aina vaan intät, että työ ootte väärässä ja mie olen oikeessa, et ikinä saa ihmisiä puolellelles.”  Tämän viisauden minä olen joskus poiminut jostain savolaista viisautta käsitelevästä kirjasta. Ikävä, että sitä ei aina vaan muista, vaikka kuinka olisi syvästi tietoinen siitä, että joskus kannattaa valita se pienemmän riesan tie. Semmoisia kai me ihmiset keskimäärin olemme.  Liiankin viisaita omaksi parhaaksemme.

Olen usein jo  vuosikymmeniä - kirjoittanut vanhoista poliittisista käytännöistä.  Yhteisenä piirteenä kaikilla tasoilla näyttää olevan se, että ammatilliselle osaamiselle ei anneta juurikaan arvoa.  Totta on, että poliittinen asiantuntemukseni ei riitä ymmärtämään sitä, että vaaleissa saaduille äänimäärille on annettava suurempi painoarvo kuin esimerkiksi työelämän ja koulutuksen antamalle ammatilliselle asiantuntemukselle. Toki tunnen tuon systeemin, jolla esimerkiksi kuntien lautakuntiin valitaan ihmiset.  Juuri tätä systeemiä minä olen vastustanut. Systeemin tunteminen ei mielestäni ole mitään asiantuntemusta, se on vain sen systeemin tuntemista. Asiantuntemus antaa mahdollisuuden myös arvostella systeemiä. Tuskin minkään puolueen vaikutusmahdollisuudet lisääntyvät sillä, että lautakunnissa istuu pelkkiä tuolin täytteitä.  Vaikuttamista on se, että näillä paikoilla istuu ihmisiä, jotka tietävät mistä puhuvat ja ymmärtävät kulloinkin käsiteltävän asian. Silloin heillä on todella mahdollisuus myös vaikuttaa.

Kun tämä kritiikki kohdistuu omaan puolueeseen, niin aina on niitä, jotka nostavat siitä hälyn. Näinhän se valitettavan usein menee… korjattavaa olisi, mutta se pitäisi aloittaa noista toisista, jotka oikeasti ovat ”pahiksia”.    Olen peräänkuuluttanut puoluetta, joka reilusti uskaltaisi sanoa, että meillä ei ole tähän lautakuntaan riittävän pätevää henkilöä. Kyllä tämä osittain johtuu myös sen kaltaisesta vallanhimosta, joka ei edes huomioi ihmisiä, jotka eivät ole olleet vaaleissa ehdolla tai ovat saaneet vain melko pienen äänimäärän.  Potentiaalisesti he voisivat olla hyviä jäseniä joihinkin lautakuntiin, kunhan heidän kanssaan keskusteltaisiin ja heiltä kysyttäisiin.

Kun näin ei meidänkään puolueessa menetelty, en voi edelleenkään muuta kuin pahoitella, ettei puolueellamme olisi ollut todellisia edellytyksiä enempiin paikkoihin.  Täällä Kalajoella me olemme edelleen pieni puolue ja sellaisena pysymmekin, jos jatkuvasti mollaamme toisiamme, muita puolueita ja toisten puolueiden jäseniä. 

Omasta asiantuntemuksestani olen sitä mieltä, että se riittää paitsi nykyisen systeemin tajuamiseen, niin myös sen heikkouksien ymmärtämiseen ja parannusten ehdottamiseen.

Ja lopuksi..

Erittäin harvoin otan kirjoituksissani kantaa kehenkään henkilökohtaisesti, puhumattakaan että moittisin tai mollaisin heitä.  Poikkeuksen saattavat tehdä ministerit ja kansanedustajat, joiden tehtävänkuvaan pieni paksunahkaisuus oikeastaan kuuluukin.  Näistäkään en ole käyttänyt halventavia nimityksiä tai väittänyt heitä valehtelijoiksi.  Ihmisten mollaaminen ei kerta kaikkiaan kuulu puhetapaani, enkä pidä sitä fiksuna.

Olen minä sanonut, että puolueissa on ”mustia lampaita”, ja jos urospuolisista lampaista on puhe, niin voin jopa pässistä puhua.  Saattaapa hyvinkin olla, että näin olen kirjoittanut mielipidekirjoituksessani, mutta varmaankin myös maininnut, etteivät nämä ”pässit” ole minkään puolueen yksityisomaisuutta. Kyllä minä edelleenkin olen sitä mieltä, että suomalainen politiikka on täynnä nousukkaita, oman edun tavoittelijoita ja muita mustia lampaita.  Jos joku itsensä sellaiseksi tuntee, se on kyllä ihan hänen oma tuntemuksensa ja antaisi kenties aihetta itsekritiikkiin.

 

Mikä meitä ”persuja” itkettää?

Pitkästä aikaa luin Erkki Ahon blogin ja osittain olen asioista samaa mieltä. En nyt kuitenkaan ihan kaikkea voi allekirjoittaa.

Politiikassa sanotaan usein, että se ja se paikka kuuluu sille ja sille puolueelle. Tämä ajattelutapa on mielestäni jostakin aika ”syvältä”, siitäkin huolimatta, että se on jo vuosikausia ollut yleinen käytäntö. Näitä vääriä käytäntöjä meidän perussuomalaisten tulisi pyrkiä vastustamaan, sillä kun puolue aikanaan perustettiin SMP:n raunioille, oli yhteinen etu eräs lähtökohta. Yhteinen etu ei voi olla sitä, että jonkun puolueen jäsenkirja antaa suuremman pätevyyden tehtäviin kuin kyseisen alan koulutus ja kokemus. Se nyt vaan ei voi olla niin.

Lautakuntapaikkoja täytettäessä olisi perussuomalaisten pitänyt ehdottomasti kannattaa jokaista tehtävään pätevintä ehdokasta täysin puolueeseen katsomatta. Se olisi ollut sitä paljon peräänkuulutettua oikeudenmukaista politiikkaa. Oikeudenmukaisuuden tulisi näkyä enemmän teossa kuin puheissa. Ne paljon puhutut syrjinnän tunnusmerkit täyttyvät silloin, kun pätevämpi ehdokas syrjäytetään jostakin tehtävästä ilman oikeaa syytä. Sen verran tunnen tätä perusporukkaa, että voin vakuuttaa meidän saaneen ihan rettelöimättä ne paikat, jotka ansaitsimme ja joihin edellytyksiä oli.

Samaa mieltä Erkki Ahon kanssa olen siitä, että Perussuomalainen puolue kärsii kasvukivuista, niin valtakunnallisesti kuin myös paikallisesti meillä Kalajoella. Kaikilla uusilla nopeasti paisuneilla yhteisöillä on tämä sama ongelma. Ihmisen luontainen halu pyrkiä vaikuttamaan saa aikaan kitkaa ja yhteentörmäyksiä. Näin meillä ortodoksisen rukoushuoneen kannatusyhdistyksessä kuin Kalajoen satamakirkossakin. Nämä kristilliseltä pohjalta ponnistavat yhteisöt saavat kuitenkin rivinsä järjestykseen hyvin pian. Vaikeampaa se tuntuu olevan poliittisilla puolueilla, joissa aina on mukana pyrkyreitä, joiden todellinen päämäärä on oman imagon rakentaminen ja käyttövoimana katkeruus ja kostonhimo.

En väitä, että Kalajoella näin olisi, kyllä tämä ihan kansallinen ilmiö on, eikä oikeastaan ole minkään puolueen ”yksityisomaisuutta”. Nopeasti kasvavaan joukkoon eksyy aina myös muutama musta lammas. Tosi ikävä, että suuri yleisö tekee usein johtopäätöksiä näiden ”pässien” käytöksen mukaan.

Perussuomalainen politiikka pohjautuu yhteiseen etuun, oikeudenmukaisuuteen ja läpinäkyvyyteen.

Kunpa sitä noudatettaisiin myös teoin. Jos teot ja puheet ovat ristiriidassa, on se ainoastaan irvokasta.

Alin karkotus

Tässä on esimerkki typerästä suomalaisesta lainkäytöstä.

Sanoisin tästä melkein vaikka mitä, jos yleensä olisin taipuvainen sanomaan rumia sanoja. Ikään kuin ikävää julkisuutta saanut mummovaino ei olisi jo riittänyt jatkavat suomalaiset viranomaiset valitsemallaan linjalla.

Onhan se totta, että maahanmuuttajiin ja etenkin pakolaisiin pitää suhtautua tarkasti, jopa tietyllä varauksellakin. Sana ”tarkasti” pitää kuitenkin sisällään myös positiivisten asioiden huomioimisen. Lähtökohtana ei siis saisi olla se, että palautetaan, jos siihen löytyy pienikin peruste.  Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kaksi kolmesta palautetaan, sillä yleensähän aina joku syy keksitään. Ei tippaakaan auta, että kyseessä olisi täysin vaaraton mummo, jolle oleskelu Suomessa oli turvattu Suomessa asuvien omaisten taholta. Kielteinen päätös on yleensä helpompi antaa kuin myönteinen, joten tuntuu siltä, että joskus ihan laiskuuttaan viranomaiset tekevät näitä nahkapäätöksiä.

Ali on iranilaissyntyinen akateemisesti koulutettu nuori kurdi, joka uskonnollisista ja poliittisista syistä joutui kotimaassaan tappouhkausten kohteeksi. Hän pakeni Irakin kautta Suomeen, jota piti turvallisena maana. Ensimmäinen turvapaikka-anomus jätettiin kolme vuotta sitten, mutta jostakin ihmeen syystä siihen tuli kielteinen päätös.  Kielteinen päätös tuli myös kahteen seuraavaan anomukseen, vaikka nuorukainen oli onnistunut hankkimaan jo opiskelupaikan Suomesta. Nyt on olemassa karkotuspäätös, jonka toteuttamista Ali nyt odottaa sydän kylmänä. Hän tietää, että mikäli hän joutuu palaamaan kotimaahansa, on tappouhkaus edelleen voimassa. Asia on suomalaisille viranomaisille täysin outo, sillä meillähän ei ole tapana seurata, mitä on tapahtunut niille ihmisille, joita olemme karkottaneet tästä maasta, johon katsomme luojan antaneen meille yksinoikeuden.

Miettikääpä tätä.

Tämä nuori ei ole tervetullut tähän maahan, vaikka hän on toiminnallaan osittanut olevansa ahkera, älykäs ja kunnollinen. Siis juuri sellainen, joita me tarvitsemme tulevaisuudessa. Hengenvaarassa hän todella uskoo olevansa, mutta kun siitä vaarasta päättävätkin suomalaiset viranomaiset.

Samanaikaisesti me olemme kustantaneet miljoonia maksaneen oikeusprosessin jollekin afrikkalaiselle massamurhaajalle vain siksi ,että häntä uhkasi kotimaassaan oikeudenkäynti.  Hurskaasti saimme sanoa, että ehkä pelastimme hänen henkensä. Ehkä me pelastimme ja tarjosimme hänelle vielä erikoishyvän hotellimajoituksen loppuelämäkseen.  Teimme tämän ihan vaan hurskastellaksemme, sillä jos hänet todella olisi Ruandassa tuomittu kuolemaan, ei se juurikaan olisi ihmisiä itkettänyt enempää kuin ne 800 000 murhaa, jotka hän oli järjestänyt.

En ole kuolemantuomion kannattaja, mutta suomalaisena ajattelen, että en hyväksyisi, jos joku muu valtio alkaisi sotkea suomalaisen tuomioistuimen toimintaa.  Mielestäni ei meilläkään ole oikeutta puuttua edes Ruandan oikeusjärjestelmään.  Maassa maan tavalla.

Eikö yksinkertaisesti voitaisi ajatella, että rikolliset junaan ja kotimaahansa, mutta kunnon ihmisille oleskelulupa ja kotipaikkaoikeus täysin riippumatta siitä, mistä tulevat ja miksi. Toki olen syvästi tietoinen, että EU on asiasta toista mieltä. Antaa ihmeessä olla ihan vapaasti, eihän se itsekään noudata omia sääntöjään. Varmaan ne ovat todella huonoja, kun niitä ei näytä muut noudattavan kuin Suomi.