Vennamon linjalla. Näin syntyi Sininen Tulevaisuus

Suomessa puhutaan melko yleisesti Paasikiven-Kekkosen linjasta, mutta harvoin kuulee mainittavan sanaa Vennamon linja, joka sellaisenaan on kuitenkin eräs Suomen sodanjälkeisen historian merkityksellisimpiä. 

Tullineuvos Veikko Vennamo ja hänen puolueensa muistetaan ennen kaikkea iskulauseista ”rötösherrat kuriin..”,  ”Kyllä kansa tietää” ja ”Unohdetun kansan puolesta”. Vennamo oli varsin lujatahtoinen, mutta myös toiminnassaan oikeudenmukainen eikä juurikaan hyväksynyt poliittista juonittelua ja ”lehmänkauppoja”. Vennamon suurimaksi ansioksi virallisesti hyväksyttiin vain siirtolaisten asutus, mutta toki myös hänen perustamansa unohdetun kansan puolueen SMP:n johtaminen suuriin vaalivoittoihin 70-luvulla on rinnastettavissa Timo Soinin johtamien Perussuomalaisten ”jytkyihin”, siitäkin huolimatta, että ”persut” saivat kaksinkertaisesti sen edustajamäärän, joka SMP:llä parhaimmillaan oli. SMP oli kuitenkin noussut tyhjästä hallituskelpoiseksi puolueeksi. 

Uusien puolueiden riesana on usein kuitenkin vallanhimon mukanaan tuoma riitautuminen ja sen seurauksena ehkä myös hajoaminen. Näin kävi aikoinaan SMP:lle samoin kuin sen jälkeläiselle Perussuomalaisille. Kummassakin tapauksessa vahvan perustajan väistyttyä vallantavoittelijat saivat puolueen hajalle. Puolueesta loikanneita kansanedustajia Vennamo nimitti ”seteliselkärankaisiksi,” joiden avulla Vennamon mukaan onnistuttiin junailemaan Kekkosen valinta poikkeuslailla vielä kerran presidentiksi. Toki Veikko Vennamo oli varsin omapäinen, mutta myös voimakastahtoinen poliitikko, joka ei hyväksynyt vääryyttä missään muodossa ja julisti suureen ääneen ”rötösherrojen” vääryyksiä jopa eduskunnan puhujapöntöstä, josta hänet jouduttiin joskus kantamaankin pois. Todella ärsyttävä poliitikko, joka hyväksyi kyllä Paasikiven linjan, mutta jätti Kekkosen mainitsematta siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen mukaansa Kekkonen oli vääristellyt tuota linjaa omien tarpeittensa mukaan.

Monet aikalaiset olivatkin sitä mieltä, että oikeampi nimitys tuolle linjalle olisi ollutkin Paasikiven-Vennamon linja.

Sotien jälkeen oli politiikan linja jotakuinkin suoraviivaista, vaikka vallankumouksen uhasta puhuttiin, ja se saattoi olla jopa oikeasti olemassa. 50-luvulla se kuitenkin vähän kerrassaan haihtui, ja Suomi löysi oman tapansa tehdä politiikkaa.  Toki siihen tuli mukaan ”lehmänkaupat, joita Vennamo siis vastusti. Hyvä vai huono asia, siihen en osaa ottaa kantaa, mutta oman aikansa rehellisin poliitikko Vennamo varmasti oli.

SMP kärsi konkurssin 1990 luvun puolivälissä, ja vennamolaista politiikkaa alettiin keräämään uudelleen. Noihin aikoihin puolueen toimistossa työskennellyt Timo Soini ja ainoana kansanedustajana ollut Raimo Vistbacka perustivat SMP:n raunioille vennamolaisen linjan jatkajaksi Perussuomalaiset rp:n, joka nyttemmin on sitten luopunut vennamolaisuudesta ja muistuttaa enneminkin hitleriläisyyttä.  Kun tuo joukkio sitten todettiin hallituskelvottomaksi, päätti osa puolueen terävämmästä päästä perustaa vanhan aatteen pohjalle uuden puolueen, joka sai nimekseen Sininen tulevaisuus.  Ei liene yllätys, että mukana olivat Perussuomalaiset rp:n perustajajäsenet, jotka yksinkertaisesti eivät voineet enää puolueen alennustilaa katsoa.

Jyväskylän puoluekokous 2017 oli käännekohta. Puolueen linja ei vielä silloin ollut virallisesti muuttunut, mutta kun tietynlaisella junttauksella saatiin koko puolueen johto muutettua niin, että puheenjohtajisto kokonaisuudessaan muodostui vanhan linjan vastustajista, äärioikeistolaisista ja julkirasisteista, ei tarvinnut olla kovin kaksinen ennustaja, että osasi veikata puolueen loppua tai ainakin hajoamista. Näinhän siten kävi.

Kun minulta kysyttiin, mitä mieltä olen näistä ”loikkareista”, jotka perustivat Sinisen Tulevaisuuden, vastasin silloin samoin kuin sanon nyt.  Puolue toki liukui heidän alta pois, mutta he pysyivät aatteelle uskollisina.  Vennamolaisesta ja perussuomalaisesta aatteesta loikanneita olivat ne ”seteliselkärankaiset”, jotka jäivät hämmentämään velliä kunniallisen nimen suojissa, vennamolaisten rahojen turvin. Ei mikään ihme, etteivät hallituspuolueet voineet ottaa joukkoonsa tuota porukkaa.

Toki Suomessakin on jonkin verran natseja ja rasisteja, mutta riittääkö se kokonaisen puolueen tarpeeseen, jää sitten nähtäväksi.  En todellakaan haluaisi olla suomalainen, jos perussuomalainen on tuollainen.

Kyllä minä EU-vastaisuuden ymmärrän. Se on mielipidekysymys, mutta ihmistenvastaisuus on jotain muuta.

Byrokratian ihmemaa

Olen usein arvostellut meidän loistavaa itsetuntoamme julistaessa itsemme milloin miksikin maailman parhaaksi, ilman pienintäkään oikeaa mittaria tai muuta perustetta.  Me vaan sanomme niin, koska on ”lottovoitto syntyä Suomeen.”  Ulkomailla asuu kuitenkin joka neljäs suomalainen, jostakin syystä he eivät ole halunneet nostaa tuota lottovoittoaan.  
 

En uskalla sanoa, että olemmeko byrokratiassakaan ihan maailman johtavin maa, sillä en ole perehtynyt likikään kaikkien maiden hallinto- tai talousjärjestelmiin. On kuitenkin aihetta olettaa, että vaikka pientä kehitystä on tapahtunut, niin olemme edelleen yksi maailman byrokraattisimmista maista. Meidän hallintohimmelimme ovat niin mutkikkaat, että edes virkailijamme eivät niitä aina ymmärrä.  Hyvänä esimerkkinä tästä toimii juuri tällä hetkellä tämä sote, josta ei kukaan oikein tunnu tietävän mitään.  Siihen on sitten liitetty ns. valinnanvapaus, mutta kukaan ei oikein tunnu käsittävän sitäkään kuka mistäkin saa valita ja milloin. Epäselvää on myös se, syntyykö siitä säästöjä vai lisäkustannuksia.  Todennäköisesti viimeksi mainittuja, sillä siihenhän uudistukset ovat aina johtaneet.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut meidän maakuntamallista, mutta se nyt on toinen kummajainen tässä byrokratian luvatussa maassa. Vertasin maakuntamallia vanhaan läänijärjestelmäämme ja kysyin muutamilta, että mitä etua nykyisellä maakuntamallilla saavutetaan entisiin lääneihin verrattuna. No eihän niin vaikeisiin kysymyksiin kukaan osannut vastata, joten jouduin tyytymään omaan toteamukseeni: ”Jälleen yksi muutos muutosten itsensä vuoksi.” Kukaan ei tunnu tietävän myöskään, onko kysymyksessä halvempi vai kalliimpi malli kuin vanhat läänit ja lääninhallitukset. Maaherra oli ihan hyvä virkailija, jota parempi tuskin on joku maakuntajohtaja.  Toki titteli on hieman tasa-arvoisempi, sillä maakuntajohtajan ei tarvitse muuntautua ”herraksi”, vaan saa olla myös hame päällä, jos sattuu olemaan nainen. Pitäisi kai kysyä vaikka Hannele Pokalta, oliko vaikeaa olla herra.

Jo kymmenen vuotta sitten otin kantaa ajokorttiin. En edelleenkään käsitä, mitä tekemistä poliisilla on kortin myöntämisen kanssa. Poliisilaitokselta kai kortti on edelleen haettava, vaikka poliiseilla ei ole minkäänlaista käsitystä ihmisen ajotaidosta.  Kyllä tässä vähintään yksi tarpeeton pykälä on mukana.

Yhden luukun periaatteesta meillä on jo kauan puhuttu, mutta edelleen se tuntuu kaukaiselta haaveelta. Tähän en viitsi edes esimerkkiä etsiä… niitä lienee jokaisen elämässä kymmeniä.

Virkailijoiden oikeassa olemisen tarpeesta kertoo myös oma kokemukseni.  Vanhoina hyvinä aikoina omistin kaksikin taloa, jotka sijaitsivat samalla tontilla. Vuokrasin toisen talon tuttavalleni, joka joutui tilapäisiin rahavaikeuksiin ja turvautui sosiaaliapuun. Eihän se niin helppoa ollutkaan.  Koska talot sijaitsivat samalla tontilla, tulkitsi sosiaalitoimisto, että asumme yhdessä ja olemme pariskunta, jolloin myös minun tuloni vaikuttivat miehen tuen tarpeeseen.  Vähän suutuin ja loukkaannuin ja pyysin kyllä sosiaalivirkailijoita ottamaan mitan mukaan ja tulemaan paikan päälle, jotta voisivat todeta, että parikymmentä metriä oli talojen väli, vaikka ne sijaitsivatkin samalla tontilla ja niillä oli myös sama osoite.  Ei tulleet virkailijat paikalle, eikä saanut kaveri sosiaaliapua. Tarkasti en tiedä, miten tilanne lopullisesti ratkesi, mutta vaikeaa on elämä, jos selvätkään asiat eivät mene aina perille.

Eräs byrokratian suurimpia ongelmia onkin jäykkä koneisto ja virkailijoiden halu olla aina oikeassa. Luulen, että selvässäkään asiassa virkailijat eivät uskalla joustaa, vaikka hyvin ymmärtäisivät, että niin kannattaisi tehdä.

Lisätään nyt sitten maailman parhaan koulujärjestelmän lisäksi, että Suomi on maailman byrokraattisin, kylmin, rasistisin ja väkivaltaisin maa.  En oikeasti tiedä onko se ihan totta, mutta on se yhtä totta kun ne maailman parhaat kätilötkin.

Valittamista täälläkin

 

Jyväskylä

Kun on kova valittamaan, niin aina löytyy valittamista, jopa täältä Jyväskylästäkin, jota kuitenkin pidän parhaana paikkana kaupunkien sarjassa. En minä oikein osaa sanoa, voitiinko edellistä asunkuntaani Kalajokea edes kaupungiksi sanoa, mutta olihan sillä sellainen nimi kuitenkin. 

Jossakin vaiheessa maalaiskyliä nimettiin kaupungiksi, niin että menetin sen saavutukseni, jonka olin joskus ottanut päämääräkseni: käydä kaikissa Suomen kaupungeissa ihan vain käymisen vuoksi. Toki varsin pieniä paikkoja oli jo silloin kaupunkien luettelossa, mutta kaikki ne täyttivät selvästi kaupunkien tunnusmerkit. Samaa ei voida sanoa enää ”kaupunkiuudistuksen” jälkeen syntyneistä uusista kaupungeista.  Nyt olen sitten ottanut tavoitteekseni kiertää kaikki Euroopan pääkaupungit, mutta en enää vanno niin tekeväni. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, vaikka olenkin jo selvästi yli puolivälin, niin matkaa vielä on. Jopa Islannin pääkaupunki puuttuu listaltani, mutta jos Jumala suo, niin tuon puutteen korjaan vielä kuluvana vuonna.

Oikeasti tämän kirjoitukseni aihe on kuitenkin nykyisen kotikaupunkini Jyväskylän kritisointi. Varmasti sopii monien muidenkin kaupunkien johdon mietittäväksi. En mitenkään usko, että ainut kelvollinen rakennusmaa on ihan kaupunkien keskustassa. Ihmiset kyllä asuisivat mielelläänkin hieman kauempana keskustasta, jos edes johonkin saisi autonsa tullessaan asioimaan. Niinpä onkin käynyt, että keskustan liikehuoneet näyttävät tyhjentyneen ja liikkeet siirtyvät Seppälään tai muihin lähiöihin, joista joku nousee uudeksi keskustaksi, kunnes myös niille tulee kantakaupungin kohtalo.

Eikö jo nyt olisi viisaampaa siirtää asuntorakentaminen kantakaupungin ulkopuolelle ja raivata kaikki mahdollinen tila pysäköintipaikoiksi. Olen varma, että myös keskusta heräisi henkiin tämän jälkeen.

Melko pian syntymäni jälkeen minusta tuli Jyväskylän asukas, mutta muutin täältä opiskelun ja työn takia pois 60-luvun puolivälissä. Kun nyt palasin tänne viettämään eläkepäiviäni, oli kaikki muuttunut. Kauniita taloja oli hävitetty ja tilalle rakennettu ihmisten säilömiseen tarkoitettuja kivimöykkyjä. 

Selvää on, että viidessä vuosikymmenessä asiat muuttuvat, mutta onko niiden pakko muuttua huonompaan suuntaan!  On selvää, että kaupungissamme valtaa pitävät vihreät vastustavat yksityisautoilua, mutta niin se vain on, että ihmiset liikkuvat autoilla ihan vihreistä riippumatta. Tässä on kai kuitenkin lausuttava myös kiitoksen sana. Jyväskylän julkinen liikenne toimii erinomaisesti, vaikka minä en ole oppinut vieläkään, kahden vuoden jälkeen, sitä käyttämään.

Ehkäpä kannattaisi jonkun valtuustopuolueen tehdäkin aloite, että esimerkiksi eläkeläiset saisivat ilmaiset bussimatkat.  Ei meitä niin paljon ole, eikä edes monia matkojakaan tehtäisi niin, että ei se vaikuttaisi paljonkaan yhtiön tulokseen.  Tuo bussin väri voisi vaikkapa olla jonkinlainen vihje.  ”Punikeistahan” tässä kaupungissa on päästy jo näköjään eroon, luojan kiitos. Vieläkö joku edes muistaa niitä?

Ihan kiva tässä kaupungissa on asua, enkä ihan ihmeenä pitäisi vaikka rupeaisin tavalla tai toisella vaikuttamaan kunnallispolitiikassakin, sillä turha kai täällä blogissa on räksyttää, jos ei ole muuta sanomista.

Tykkäsin aikoinani Jyväskylästä ja tykkään edelleenkin. Täällä oli paljon kavereita ja ystäviä. On varmaan edelleenkin, mutta ovat niin vanhentuneet, että eivät enää tunne minua.

Jos joku sattuu muistamaan, niin minulla on kyllä profiili facebookissa ja vilkaisen sitä aina joskus.  Nykyisin kyllä vähän harvemmin käyn siellä, kun en oikein some-sodasta innostunut ole.