Byrokratian ihmemaa

Olen usein arvostellut meidän loistavaa itsetuntoamme julistaessa itsemme milloin miksikin maailman parhaaksi, ilman pienintäkään oikeaa mittaria tai muuta perustetta.  Me vaan sanomme niin, koska on ”lottovoitto syntyä Suomeen.”  Ulkomailla asuu kuitenkin joka neljäs suomalainen, jostakin syystä he eivät ole halunneet nostaa tuota lottovoittoaan.  
 

En uskalla sanoa, että olemmeko byrokratiassakaan ihan maailman johtavin maa, sillä en ole perehtynyt likikään kaikkien maiden hallinto- tai talousjärjestelmiin. On kuitenkin aihetta olettaa, että vaikka pientä kehitystä on tapahtunut, niin olemme edelleen yksi maailman byrokraattisimmista maista. Meidän hallintohimmelimme ovat niin mutkikkaat, että edes virkailijamme eivät niitä aina ymmärrä.  Hyvänä esimerkkinä tästä toimii juuri tällä hetkellä tämä sote, josta ei kukaan oikein tunnu tietävän mitään.  Siihen on sitten liitetty ns. valinnanvapaus, mutta kukaan ei oikein tunnu käsittävän sitäkään kuka mistäkin saa valita ja milloin. Epäselvää on myös se, syntyykö siitä säästöjä vai lisäkustannuksia.  Todennäköisesti viimeksi mainittuja, sillä siihenhän uudistukset ovat aina johtaneet.

Olen jo aikaisemmin kirjoittanut meidän maakuntamallista, mutta se nyt on toinen kummajainen tässä byrokratian luvatussa maassa. Vertasin maakuntamallia vanhaan läänijärjestelmäämme ja kysyin muutamilta, että mitä etua nykyisellä maakuntamallilla saavutetaan entisiin lääneihin verrattuna. No eihän niin vaikeisiin kysymyksiin kukaan osannut vastata, joten jouduin tyytymään omaan toteamukseeni: ”Jälleen yksi muutos muutosten itsensä vuoksi.” Kukaan ei tunnu tietävän myöskään, onko kysymyksessä halvempi vai kalliimpi malli kuin vanhat läänit ja lääninhallitukset. Maaherra oli ihan hyvä virkailija, jota parempi tuskin on joku maakuntajohtaja.  Toki titteli on hieman tasa-arvoisempi, sillä maakuntajohtajan ei tarvitse muuntautua ”herraksi”, vaan saa olla myös hame päällä, jos sattuu olemaan nainen. Pitäisi kai kysyä vaikka Hannele Pokalta, oliko vaikeaa olla herra.

Jo kymmenen vuotta sitten otin kantaa ajokorttiin. En edelleenkään käsitä, mitä tekemistä poliisilla on kortin myöntämisen kanssa. Poliisilaitokselta kai kortti on edelleen haettava, vaikka poliiseilla ei ole minkäänlaista käsitystä ihmisen ajotaidosta.  Kyllä tässä vähintään yksi tarpeeton pykälä on mukana.

Yhden luukun periaatteesta meillä on jo kauan puhuttu, mutta edelleen se tuntuu kaukaiselta haaveelta. Tähän en viitsi edes esimerkkiä etsiä… niitä lienee jokaisen elämässä kymmeniä.

Virkailijoiden oikeassa olemisen tarpeesta kertoo myös oma kokemukseni.  Vanhoina hyvinä aikoina omistin kaksikin taloa, jotka sijaitsivat samalla tontilla. Vuokrasin toisen talon tuttavalleni, joka joutui tilapäisiin rahavaikeuksiin ja turvautui sosiaaliapuun. Eihän se niin helppoa ollutkaan.  Koska talot sijaitsivat samalla tontilla, tulkitsi sosiaalitoimisto, että asumme yhdessä ja olemme pariskunta, jolloin myös minun tuloni vaikuttivat miehen tuen tarpeeseen.  Vähän suutuin ja loukkaannuin ja pyysin kyllä sosiaalivirkailijoita ottamaan mitan mukaan ja tulemaan paikan päälle, jotta voisivat todeta, että parikymmentä metriä oli talojen väli, vaikka ne sijaitsivatkin samalla tontilla ja niillä oli myös sama osoite.  Ei tulleet virkailijat paikalle, eikä saanut kaveri sosiaaliapua. Tarkasti en tiedä, miten tilanne lopullisesti ratkesi, mutta vaikeaa on elämä, jos selvätkään asiat eivät mene aina perille.

Eräs byrokratian suurimpia ongelmia onkin jäykkä koneisto ja virkailijoiden halu olla aina oikeassa. Luulen, että selvässäkään asiassa virkailijat eivät uskalla joustaa, vaikka hyvin ymmärtäisivät, että niin kannattaisi tehdä.

Lisätään nyt sitten maailman parhaan koulujärjestelmän lisäksi, että Suomi on maailman byrokraattisin, kylmin, rasistisin ja väkivaltaisin maa.  En oikeasti tiedä onko se ihan totta, mutta on se yhtä totta kun ne maailman parhaat kätilötkin.