Mediapeliä se on

”Median rooliksi yhteiskunnassa on sanottu valtaapitävien vartiointi.” Näin sanovat Kukkala ja Purokuru kirjassaan ”Luokkavallan vahtikoirat”.  Ilman muuta se näin onkin, tai ainakin sen pitäisi olla.  Onkohan kuitenkin niin, että toimittajat ovat ymmärtäneet roolinsa hieman väärin?  Sen sijaan, että he vartioisivat kansaa vallanpitäjiltä, he vartioivatkin vallanpitäjiä kansalta.

Otetaanpa nyt esimerkiksi kansanedustaja Teuvo Hakkarainen, joka kieltämättä kuuluu yhä edelleen vallanpitäjien suppeahkoon lahkoon, vaikka varmasti on tehnyt oman osansa saadakseen potkut kaikista mahdollisista tehtävistä, joihin hänet on asetettu. Toki media on käsitellyt Hakkaraisen rikoksia, mutta median sävy on ollut hieman sama kuin suomalaisella juopolla, joka suurta ylpeyttä tuntien kertoo, kuinka humalassa hän on ollut, eikä muista mitään. Varmasti tuo kyllä pitääkin paikkansa, kun Hakkaraisesta on kysymys, mutta ei siinä mitään ylpeilyn aihetta ole.

Minulla on se paha tapa, että yritän lukea rivien välejä, ja sieltä selviää yllättävän paljon asioita, joita ei juttuun ole kirjaimin merkitty. Hakkaraisesta kertovassa uutisoinnissa olikin rivien välissä seuraava viesti: ”Se peijoonin porvariakka vainoaa nyt rehtiä sahuri Hakkaraista, vaikka tämä vain tahtoi osoittaa arvostustaan pienellä pusulla.”   Toki oli hieman toisenlaisiakin sävyjä, mutta kaiken takana oli tieto siitä, että mitä enemmän kirjoitetaan, on se vallansäilymisen kannalta vain hyväksi.

En ihmettele myöskään Jussi Halla-ahon korkeita kannatuslukuja, sillä toki hänen rasistiset kirjoituksensa, niistä saatu tuomio ja median uutisointi nostivat kannatuslukemia, sillä tottahan on, että mies itse ei ole saanut mitään näkyvää aikaan.  Media on kuitenkin osaltaan onnistunut vaikuttamaan siihen, että mies on pysynyt näkyvästi esillä, vaikka omat ansiot ovat Hakkaraistakin vähäisemmät. Niin, no.  Tietysti voidaan laskea ansioksi se, että onnistui hajottamaan ”persut”, joka nyt potkii viimeisiään.

Minusta vaikuttaa siltä, että Jussi saa laskea ansiokseen sen, että ”persut” on matkalla alaspäin samalla kun siniset nousee ylös.  Media voisi nyt kaivaa esille ne tiedot, jotka selkeästi kertovat SMP:n,  alkuperäisten perussuomalaisten ja sinisten muodostavan selvän aatteellisen jatkumon, johon ”nykypersut” eivät kuulu.

”Mediapeliä”, sanoi Paavo väyrynen ja oli kyllä oikeassa.  Ei media Väyrystä mistään pudottanut, mutta ei myöskään nostanut. Hyvä näin, sillä eihän Paavollakaan mitään suurmiehen eväitä ole, mutta sen verran periksiantamaton hän on ollut, että suomalaisten urheilijoiden pitäisi häntä kadehtia.

Koko tämän kirjoitukseni idea on siinä, että haluan sanoa ihmisille, että miettikää aina ennen vaaleja, kenelle äänenne annatte.  Paras vaihtoehto ei ehkä sittenkään ole se, joka on eniten lehdistössä esillä.

Mikä sitten mättää ?

Kun joku suomalainen häviää hiihtokilpailuissa jollekin ruotsalaiselle vain sekunnin sadasosalla, on suuri joukko suomalaisia valmis osoittamaan sympatiaa tälle idolilleen äänestämällä hänet eduskuntaan. Olisivatkohan nämä fanittajat suuttuneet vai muuttaneet äänestyskäyttäytymistään, jos heille olisi kerrottu, että ei mies siksi hävinnyt, että olisi ollut huonompi hiihtäjä.  Tyhmyyttään hän hävisi.  Miksi ihmeessä lähti lykkimään puusuksilla, vaikka tiesi toisella olevan aivan ylivertaiset komposiittirakenteiset sivakat?

Politiikan pääsääntö on aina, että mediapeliä se on.   

Rinteen malli

Joskus nuorempana, kun yritin olla poliitikko, kuulin paljonkin puhuttavan ns. Rinteen mallista.  No en minä silloin oikein tiennyt, mikä se sellainen malli on, mutta nyt se alkaa pikkuhiljaa selvitä.  Antti Rinne näyttää mallia muille demareille, miten kansaa huijataan.  Sen verran kokenut poliitikkohan Rinne jo on, että hyvin ymmärtää, tai ainakin pitäisi ymmärtää, että jos kansalle luvataan hunajaa, niin aina on osa, joka uskoo tuohon lupaukseen. Varmuudenvuoksi äänestetään, sillä eihän sitä hunajaa ole muutkaan antaneet, mistä sitä koskaan tietää jos vaikka nyt.  

  

Kun vaalit sitten ovat ohi, on jo äänestetty. Tietysti kansa pettyy, kun ei hunaja alakaan virtaamaan, vaikka selvästi luvattiin. Selitä siinä sitten, että sehän oli vain vaalilupaus, mutta nyt on nyt.  Eivät lupaukset koskaan mitään maksa, ja korkeintaan ihmetellään, miksi kanssa ei jo ole tottunut siihen, että eihän sitä nyt ihan tosissaan sellaisia. 

Kaikkihan me tiedämme, että jos joku yritys antaa vastaavan lupauksen ja pettää sen, sitä sanotaan petokseksi, ja kohta on pallo jalassa. Koskaan en ole kuullut, että joku poliitikko olisi joutunut vastuuseen vaalilupauksen rikkomisesta, vaikka vaakalaudalla voi olla koko kansan kohtalo.  Se on vain maan tapa, että luvata voi mitä tahansa, kunhan keksii uskottavan selityksen sen varalle, että joku vielä muistaa annetut lupaukset.

Yleisimpiä selityksiä ovat, että ”se oli kyllä meidän ohjelmassa, mutta kun emme ole yksin hallituksessa”.  Toinen lähes yhtä yleinen selitys on se, että ”se on vanhan hallituksen vika, että emme nyt voi toteuttaa ylimääräisiä menoja, mutta muistamme kyllä nuo lupaukset.”  Niinhän se kuitenkin on, että kansan muisti on sen verran lyhyt, että ei poliitikkojenkaan tarvitse kovin pitkälle annettuja lupauksia mielessään pitää.

Muistan hyvin, miten joskus 60-luvulla otettiin kansalaisilta ylimääräinen vero, jota sanottiin pakkolainaksi.  Laina luvattiin maksaa takaisin, mutta… En tiedä, kuinka moni on rahansa saanut, mutta olen vakuuttunut, että ei minun tilille ole ainakaan latin latia kolahtanut, vaikka olinkin yksi näistä ”iloisista lainan antajista.”  Sellaista se on, joskus tuo muisti on yllättävän lyhyt.  Joko minä en muista, tai sitten valtio ei muista.  No pääsääntöisesti hyvinhän tämä maa on minua kohdellut. Olen saanut syödä hyvin ja koulujakin käynyt aivan riittävästi. Melkein koko elämäni olen saanut nukkua ehjän katon alla ja aina sairastuttuani päässyt hoitoon. Ei minulla siis paljon valittamista ole ollut, mutta poliitikkojen katteettomiin lupauksiin olen kyllä joutunut varautumaan.

Uskon, että Antti Rinteestäkin tulisi hyvä vakuutusten myyjä.  Se on vähän samantapaista hommaa kuin politiikkakin. Luvataan paljon, mutta jos jotain tapahtuu, niin syy on jonkun toisen, eikä myyntipuhe nyt aivan tätä tarkoittanut.

Niin että kyllähän minä, mutta kun nuo toiset.  Sellainen se on Rinteen malli.

Kirkonkirous

En erityisen kristillishenkinen ole nuoruudessani ollut, mutta elämä opettaa. Myöhemmällä iällä olen oppinut hyväksymään kaikki uskovaiset ihmiset tasavertaisesti riippumatta siitä, minkä ”lahkon” tai seurakunnan edustajia he ovat. Jonkin verran olen myös tutkinut raamattua ja muutakin uskonnollista kirjallisuutta, mutta en ole löytänyt vakuuttavia ohjeita siitä, mikä on oikeaa Jumalan palvelusta ja millainen paita minulla tulisi olla tullakseni hyväksytyksi ”uskovaisten” piirissä. Minä nyt vaan olen sitä mieltä, että olen yhtä pyhä maalaamaan ikoneja kuin piispa Arsenikin, vaikka toki hän on minua monin verroin parempi tuossa vaativassa työssä.  No niin on tosin vaimonikin, joka kaiken lisäksi on luterilainen ja rahoitti silti suurimman osan Kalajoelle rakennetusta ortodoksisesta rukoushuoneesta. Minun mielestäni se oli oikeaa ekumeenista henkeä.  

Mielestäni ortodoksisuus on kaunis uskonto ja ikonit kauniita kuvia.  Minä en niitä palvo, eikä tiettävästi ortodoksinen kirkkokaan, mutta kyllä ne ovat tietynlaisia jumalanpalveluksen apuvälineitä sekä kotien ja pyhien rakennusten koristeita, aivan kuin kirkkomaalaukset ja risti ovat olleet kautta aikojen kaikkien uskontojen piirissä.

Minun kotiini ovat olleet tervetulleita niin ortodoksit, luterilaiset kuin myös Jehovan todistajat tai helluntailaiset, jopa mormonit ja muslimitkin.  Kaikkien kanssa olen ollut valmis keskustelemaan, mutta en ole antautunut koskaan väittelyyn, vaikka olen ollutkin monessa asiassa toista mieltä. Kai se on eräänlaista lähetystyötä, vaikka pakanoista ei olekaan kysymys.  En todellakaan tiedä, mikä on oikea tapa palvella Jumalaa, mutta luulen että ei sitä tiedä kukaan muukaan, tuskin edes piispatkaan. Ehkä sellaista ei olekaan, vaan suhtautuminen lähimmäisiin ja omat teot ratkaisevat.

Kun elämäntapojeni seurauksena koin jonkinasteisen hengellisen heräämisen, aloin tuntea tarvetta osallistua oman seurakuntani Jumalanpalveluksiin. Kun ihmiset nyt ovat sellaisia kuin ovat, että uudet tottumukset tulevat hitaasti, en minäkään kai kovin paljon muista eronnut. Olin toki käynyt luterilaisissa kirkoissa, mutta jotenkin olin sitä mieltä, että osalle ihmisistä on ortodoksisen tsasounan kynnys matalampi kuin suurten kirkkojen portaat. Näin oli minunkin kohdallani, ja kun Kalajoella oli kuitenkin pieni ortodoksinen yhteisö ja minä tunsin olevani jotenkin velkaa Jumalalle, päätin olla aloitteellinen oman rakennuksen saamiseksi Kalajoelle. En todellakaan silloin aavistanut, kuinka jyrkkä raja kulkee esimerkiksi Venäjän ja Suomen ortodoksien välillä. Siihen rajaan olen nyttemmin törmännyt useassakin yhteydessä.  Ihmettelen suuresti, sillä vaikka itselläni ei noita kirkkokuntien rajoja ole, niin jopa palkatut kirkon palvelijat niitä tuntuvat vetelevän.

Tsasounan rakentamisen alkuvaiheissa oli toimintaan monikin innostunut, mutta kun oma tahto ei aina toteutunut, alkoivat jotkut jopa toivoa, että rakennus ei koskaan valmistuisi.  No valmistuihan se, ja piispa Arseni siunasi sen käyttöön.

En tiedä, olinko liian kiltti vai liian tuhma, mutta vaikeudet alkoivat vasta sen jälkeen, kun itse jouduimme muuttamaan pois paikkakunnalta tuulimyllyjen ajamana. Minä todella sairastuin tuulimyllyjen aiheuttamasta inframelusta, jonka olemassaolosta eivät kaikki edes tiedä.  Tuolloin jos esitettiin huolestuneita kysymyksiä, että ”mitenkäs tsasounan nyt käy”.

Silloin vielä vastasin: ”Ei kai mitenkään..emmehän me sitä itsellemme rakentaneet.”  Kalajoella on edelleen pieni ortodoksinen yhteisö, ja kokemuksesta tiedän, että tsasouna on myös kiinnostava turistikohde, jossa kyllä kävijöitä riittäisi, jos vain ovet ovat auki.

No, ei kiinnostanut kaupunkia ovien auki pitäminen eikä luterilaista seurakuntaakaan enää yhteistyö. Kun oma seurakuntammekin alkoi rajata pois iltahartauksien pitäjiä joidenkin Venäjä-yhteyksien takia, alkoi todella tuntua siltä, että olimme joutuneet kirkon kiroukseen. Onneksi laskut edelleen tulevat meille ja saamme maksaa myös tontin vuokran kiinteistöveronkin.  Onhan se jonkinlainen yhteys tuohon meille niin rakkaaseen rakennukseen.

Tietäisin vain, miten meidän kahden eläkeläisen rahat riittävät tuon rakennuksen ylläpitoon, kun vaimonikin jää eläkkeelle vuoden lopussa.

Mitä on idiotismi?

Kun minäkin olen joskus nimittänyt ihmisiä idiooteiksi, haluan nyt tässä selvittää käsitykseni tuon sanan oikeasta luonteesta. On totta, että ihmiset syntyvät tähän maailmaan erilaisilla älynlahjoilla varusteltuna, eikä se tosiasia miksikään muutu, höyrytäänpä me asiasta kuinka paljon tahansa.

Jos haluamme kaikista samanlaisia korkeushyppääjiä, tulee meidän asettaa rima jonnekin alle metrin korkeuteen, josta todennäköisesti kaikki selviytyvät. Ehdottomasti pitää varjella, että kukaan ei edes yritä kokeilla, pääseekö hän korkeammalta, sillä siitä voisi vain turhan päiten ylpistyä ja luulla itseään toisia paremmaksi.  Oikeasti tätä menetelmää ei sanota korkeushypyksi, vaan sitä on ruvettu nimittämään koulu-uudistukseksi.  Periaatteessahan kyse on samasta asiasta: kaikki hyppäävät metristä ja sillä selvä.  Elämässä toki tulee eteen korkeampiakin esteitä, mutta niistä on sitten vain selvittävä tavalla tai toisella. 

 

Myönnän toki, että ihan korrektia kielenkäyttöä ei ole nimittää ketään idiootiksi, mutta on se joskus niin herkullista. Kai se myönnettävä on, että me olemme toinen toistamme älykkäämpiä. Mihin kohtaan me tämän idiotismin rajan sitten haluamme asettaa, riippuu varmasti siitä, millä oksalla me itse istumme. Yleensä tämä määritelmä syntyy siten, että ihmiset, jotka ovat samaa mieltä kanssamme, ovat älykkäitä ja eri mieltä olevat ovat poikkeuksetta idiootteja.  Jotta itse kukin poliittinen puolue voisi tuntea kuulua älymystöön, on säädetty puoluekuri, jonka ainakin pitäisi taata se, että ympärillämme on ainoastaan älykkäitä ihmisiä.  Tietysti tästä seuraa se, että jos istus jonkin toisen puolueen oksalla, näyttää siltä, että olet idioottien ympäröimänä.

Tietysti voit saada myös älyllisen sädekehän ymmärtämällä ja uskomalla faktoihin. Poliittisissa piireissä tämä on kuitenkin tavattoman harvinaista, sillä faktathan voisivat kumota asioita, joihin koko sukumme on uskonut niin kauan kuin muistan. Esimerkiksi tuuli on aina ollut puhdasta energiaa. Tuntuu se ihan kauhealta uskoa, että kun sitä yritetään valjastaa sähköntuotantoon, se muuttuukin ympäristöä tuhoavaksi ja sairauksia aiheuttavaksi hölynpölykasi.  Tässä astuu peliin suomalainen sisu. Sisukkaasti uskomme, että kun ääntä ei kuule, ei siitä ole kenellekään vahinkoa… ei sittenkään, vaikka ulkomaiset tutkimukset ovat jyrkästi toista mieltä ja sadat ihmiset ovat joutuneet pakenemaan myllyjen läheisyydestä.

Alun alkaen tämä blogi on siis tarkoitettu poliittisia mielipidekirjoituksiani varten, enkä koskaan ole paheksunut kommentteja, pidän keskustelusta. Kommentoijalta olen kuitenkin edellyttänyt, että hän astuu samaan pöytään kanssani kertomalla nimensä, niin kuin minäkin olen nimeni julkaissut. Ei nimi miestä pilaa, mutta pelkäävätköhän jotkut että pilaavat nimensä.  En edelleenkään julkaise nimettömiä kommentteja, olivatpa ne kanssani samaa mieltä tai eri mieltä. 

Sellainenhan tämä maailma kuitenkin on, että samaa mieltä olijoiden ei tarvitse kommentoida ja toista mieltä olevat painavat päänsä pensaaseen.

Ja sitten lopuksi:

Vaikka olenkin usein kritisoinut asioita, olen toki nähnyt niissä myös paljon hyvää. Meidän nykyistä hallitusta on paljon parjattu, joten kaivanpa siitäkin ainakin yhden hyvän puolen esiin. Siinä ei ole yhtään vihreää ministeriä, joista pääasiallisesti on aina ollut vain haittaa.  Tätä taustaa vasten ymmärrän myös RKP:n pitkän hallitustaipaleen.  He eivät ole koskaan olleet mistään asiasta mitään mieltä, kunhan se on sanottu ruotsiksi :-).    

 

Kolilla kolahti

Siitä on kulunut uskomattomat 50-vuotta. kun joukko sähkötekniikan opiskelijoita vapautui Oulun teknillisestä koulusta.  On ihan selvää, että näinkin suuresta joukosta on osa muuttanut jo ylempiin kerroksiin, mutta osa on sitkeästi jatkanut taivallustaan tällä planeetalla. Osa edelleen teknikoita, mutta osa jatkanut opintojaan, kuka milläkin alalla. Kaikesta päätellen kaikki kuitenkin menestyneet kohtuullisesti ja selvinneet näistä elämän päärmyistä aina eläkeikään asti.

  

Luokkakokoukseksihan näitä tilaisuuksia sanotaan, vaikka kokous on enempi vain kokoontumisia. Mitäpä meillä olisi varsinaista kokoontumisen aihetta. Mikava vain nähdä vanhoja kavereita ja heidän puolisoitaan.  Sanotaan, että näin monen vuosikymmenen jälkeen tällaiset kokoontumiset ovat erittäin harvinaisia näinkin isolla joukolla. Meitä oli opiskelun alussa reilut 30 nuorta, joista nyt vielä elossa tietojeni mukaan noin 25.  Tilanteen harvinaisuus piileekin siinä, että Kolin hotelissa meitä oli paikalla 18 teknikkoa ja heidän vaimonsa.  Niin, kaikkihan me olimme teknikoita, vaikka osa oli suorittanut korkeampiakin tutkintoja, mutta kukapa meiltä olisi tuon viiden vuosikymmenen takaisen tutkinnonkaan deletoinut. Hyvin voivia herroja ja rouvia koko porukka, eikä kenenkään tarvinnut enää tehostella aikaansaannoksillaan. Jokainen oli oikeasti kuokkinut oman osuutensa tämän maan eteen. 

Opiskelin tämän porukan kanssa kolme vuotta ja osan kanssa olen myös työskennellyt.  Oli ihmeellistä, että en koskaan aikaisemmin ollut edes miettinyt itse kunkin poliittista kantaa. Toki tiesin, että osa meistä oli tehnyt elämäntyönsä opettajina, osa muissa viroissa ja osa jopa yrittäjinä. Sehän se toinen ihme olikin, että vaikka minulle nyt selvisi, että poliittiset mielipiteet jakautuivat melko tasaisesti yli puoluekenttämme, ihan äärilaitoja lukuun ottamatta, kaikista tärkeistä asioista olimme jokseenkin samaa mieltä. Jos joku kyselytutkimus hallituksen toimista olisi suoritettu, niin luulenpa vain, että ei kovin suurta hajontaa olisi syntynyt. 

Mitä tästä sitten opimme? Useimmat ihmiset eivät opi mitään, mutta aina on joukossa muutamia, jotka tajuavat tosiasiat riippumatta siitä, millaisin eväin on kotoaan lähtenyt. Ihan aina ei kommunistin pojasta tule kommunistia, eikä äärioikeistolaisen tyttö roiku oikealla laidalla.  Saattaahan se olla niin, että jotain hyvää on oikeistossa, eikä vasemmistokaan aina metsässä ole. Ehdotonta totuutta tuskin koskaan ihmiskunta löytää, mutta löytäisi joskus edes sovun.

Olen monissa kirjoituksissani koettanut painottaa sitä, että kansanedustajille ja ministereille pitäisi asettaa joku pätevyys vaatimus.  Tuon luokkakokouksen jälkeen tulin siihen tulokseen, että sähköteknikoitahan se koko porukka saisi olla.

Ainakin he käsittävät, että on olemassa meitäkin korkeampi voima, eikä ihan kaikki ole sitä miltä näyttää. Joskus on vain tyydyttävä siihen, mitä annetaan, ja joskus ei ehkä anneta mitään.  Silloin on vain mentävä vaikka kyykkyyn.  Tuskin se pieni voimistelu kenellekään pahaa tekee.  Sellainen tämä maailma on… mitään ei kuulu kenellekään, ellet jollain tavoin ole sitä ansainnut.

Sen verran sitten kokousasioitakin:

Päätettiin, että kun loppusuora on ehkä meillä kaikilla jo alkanut, koetetaan kokoontua parin vuoden välein, tähänastisen viiden vuoden sijasta.  Seuraava kokoontuminen on siis jo vuonna 2020 Kalajoella.  Järjestelyvastuu lankesi minulle, Ilmari Haikolalle ja tietysti vaimolleni Pirjolle, joka ihan vähän pakotettuna suostui järjestämään ohjelman.